Ilosaarirock 2012 - Sunnuntai

Ilosaaren päätöspäivä piti sisällään tutusti tanssijalkaa, suuria tunteita, tiukimman räppivieraan aikoihin sekä jousiorkesterilla vahvistetun Antony & The Johnsonsin spesiaalikeikan.

Sääennustusten vastaisesti sunnuntai ei lopulta ollut sen sateisempi päivä kuin lauantai vaan itse asiassa aika vastaavalla tavalla aurinko helli ensimmäiset keikat jonka jälkeen pilvet saapuivat taivahalle taas, joskin sataen alas asti vain muutaman pienen ripauksen.

Yhden illan festaroinnin perusteella uudistukset alkoivat aueta. Vaikka uusi Sue-lavan taka-alue olikin mukava hengailupaikka ja lounge vaikutti pätevältä uutuudelta, oli vaikutus ohjelmakarttaan hiukan vielä haussa. Aiemmin aina samaan aikaan päälavan kanssa soi Rekkalavalla jotain pientä, joka oli mukava vähempiväkinen vaihtoehto massakeikoilla. Ja tulihan siellä nähtyä joitain koko festivaalien kovimpia keikkoja silti. Nyt Päälavan kanssa samaan aikaan soi Laulurinteen toisella puolella sijaitseva uusi Sue -lava joka painottui raskaaseen. Ja tästä ehkä johtui se että sinne ei ehkä suunnannut löytänyt sillä lailla porukkaa kun se kuitenkin on hiukan piilossa. Toki hyvä raskaamman ystäville mutta löytöjen tekeminen karisi samalla. Samoin tuntui että YleX -teltta pakkautui melkein joka keikalla niin täyteen että siellä vallitsi lähinnä ahdistus. Todella paha valinta kolmen samaan aikaan esiintyneen artistin kesken iski tällä kertaa vasta sunnuntain lopulla, mikä on toisaalta hyvä, mutta silti jäi tunne että tuli seurattua paljon vähemmän keikkoja kuin aikaisempina vuosina. Samoin toki lisäanniskelualueet olivat ehkä tarpeen mutta ovatko ne nyt lopulta sopivissa paikoissa... Kaiken kaikkiaan, kannattaako Ilosaaren massaa enää kasvattaa? Riittääkö vetovoima ja jos kasvatetaan, mitä kaikkea katoaa?

Ilosaarirockin päätöspäivän avaukseksi oli tarjolla Amorphiksen akustisemmaksi räätälöityä tunnelmametallia, The Irrationalsin juurevaa tanssitusta sekä Tundramatiksin ”ennenkuulumattoman perinteistä rönsyilypunkia”. Näistä viimeinen aloitti päivän show´lla, joka kalpeni The Hivesin hurmiolle vain aavistuksen verran. Verrattoman taitavien muusikoiden trio pystyi livenä tekoihin, joihin moni muu yhtye tarvitsisi toiset kolme soittajaa. Elävänä parhaat puolensa näyttävät kappaleet ja laulaja Janne Masalinin supliikki johdattivat kohmeloisen yleisön uuteen nousuun. Lavalla nähtiin kummankin sukupuolen pikkuhousuja, go-go-tanssijoita, vodkapaukkuja ja huikeaa soitintaituruutta. Festivaalin hyväntuulisimman keikan kruunasi äärimmäisen tärkeää sanomaa kantava Yhdes astellaan.

Tykopaatin räpäytyksen johtama The Irrationals oli mainio aloittaja Rentolavan sunnuntaihin. Käytännössä se oli ikäänkuin luomuversio hiukan samojen elementtien kanssa myöhemmin samassa paikassa painineen GG Caravanin kanssa, tosin Irrationaaleilla on balkanin, hiphopin ja funkin ohella vielä paljon myös ska-potkua touhussaan. Taitava yhtye onnistui keikkansa loppuun asti pitämään touhun mielenkiintoisena mikä viestii myös koukukkaasta biisimateriaalista. Rumpalikaksintaistelu, kitarasoolo tai bassosankarointi eivät mitkään vieneet pääroolia biiseiltä ja jääkarhukin tykkäsi lopulta bändin keikasta siinä missä yleisö joka vasta pikkuhiljaa heräili ja keräili uuteen päivään.

Vuonna 2010 debyyttikeikkansa Ilosaarirockissa tehnyt Pariisin kevät on kärsinyt livenä Arto Tuunela äänihuulten rajallisesta kapasiteetista. Tuunelan pyristely korkeiden ja matalien äänien kanssa on vienyt huomion erinomaisesti sovitetuilta kappaleilta ja loistavalta taustayhtyeeltä. Parissa vuodessa on kuitenkin tapahtunut jotakin, sillä tällä kertaa Tuunela lauloi läpi keikan hyvin paria väsymistä lukuun ottamatta. Mies on edelleen lahjakkaampi säveltäjä ja tuottaja kuin laulaja, mutta enää äänenmuodostus ei aiheuta kuulijalle harmaita hiuksia. Tästä syystä Ilosaaren päälavan veto oli ensimmäinen oikeasti hyvä yhtyeeltä näkemäni esitys. Komeasta kappalemateriaalista esiin nousivat erityisesti Meteoriitti, Imatrankoski sekä Saari. On ilo nähdä, että näin laadukas popmusiikki vetoaa myös suureen yleisöön.

The Three Smiths Show nosti rantalavalle tasokkaan kattauksen kotimaista englanninkielistä hiphopia. Gracias, Noah Kin ja Ekow ovat sekä taidoiltaan että ulkoiselta habitukseltaan niin vakuuttavia, että kolmikon olisi vaikea kuvitella olevan Suomesta kuulematta välispiikkejä. Vuorottain omia kappaleita ja yhteisvetoja esittäneestä triosta pisimmän korren veti 17-vuotias Noah Kin, jonka tekninen taitavuus ja ilmaisun selkeys hakevat maassamme vertaistaan. Keikalta jäi kaipaamaan ainoastaan perusvarman tason ylittäviä täsmäiskukappaleita, jollaisia kultakin on syytä odottaa tulevaisuudessa.

Kun Regina vaikutti vain peruskolealta itseltään niin tuli katsastettua Rekkalavalla paikallinen konemusiikkiherra LAS. Avoin Rekkalava pääportin ovensuussa oli kyllä täysin väärä areena rumpubassahtavasta reggaehtavaan venyneelle konepotkulle, sillä jonkinlainen luola olisi palvellut paremmin tamppauskansaa. Ennen moisia pidettiin juuri Sue-teltassa, niin olisi pitänyt nytkin olla. Siellä sitä vasta onkin ollut elämyksellisiä jotain ihan muuta-keikkoja nimenomaan kone-artisteilta. LAS oli ok, mutta keikka jäi tyngäksi.

GG Caravan veti sitten rantaan ennätysmäärän kiinnostuneita ja hoiti homman kotiin. Redraman, Palefacen, Brandonin ja Tommy Lindgrenin räpäytyksen johtamasta yhtyeestä löytyy taitoa Zarkus Poussasta Marzi Nymaniin, joten ei ollut mikään ihme että ranta oli saman tein pähkinöinä. Balkan-pyörre on GG:n se ydinmehu, mutta pelkästään sen karsinaan yhtyettä ei kannata sulkea. Samaa monipolvista rytmikeitosta yhtye ammentaa kuin vaikkapa Jätkäjätkät ja mikäs siinä kun se kerran edelleen väkeä innostaa?

Ärsyttävää oli jatkuva nostatus mitä mikkimiehet väkisin halusivat harrastaa sen ajan mikä olisi pitänyt käyttää tiiviiseen festarikeikkaan. "Onks hyvä meininki" ja "tästä poikki, te huudatte möö nyt ja te huudatte muu nyt" on vaan niin turhanaikaista paskaa. Kun Suomessa sanoo yleisölle että "ootte paskoja" niin ne hurraa joka tapauksessa - siis vähän jotain persoonaa niihin yleisökontakteihinkin. Samoin ärsytti muuten tyylikäs kunnianosoitus Beastie Boysin edesmenneelle Adam MCA Yauchille - yksi hitti olisi ollut ihan ok mutta että kaksi? Loppuiko oma materiaali kesken? Illan toinen kunnianosoitus ojennettiin J-Dillalle mutta se tapahtui päälavalta vasta myöhemmin.

Ruotsalaisduo First Aid Kitin lahjakkuus on tullut todistettua levytetyssä muodossa, ja suureksi iloksi lyömäsoittajalla vahvistettu kaksikko vakuutti myös elävänä. First Aid Kitin keikka oli varsinainen musiikin ja erityisesti laulun lahjan riemuvoitto. Riisuttu lavakattaus ja hillitty esiintyminen jättivät tilaa Johanna ja Klara Söderbergin toismaailmallisen upeille lauluharmonioille. En muista aivan heti kuulleeni näin upeasti yhteen soivia ääniä livenä, niin puhtaasti ja tarkasti stemmat osuivat kohdalleen. Yhtyeen kahdesta levystä koostuvasta diskografiasta ei löydy vielä tarpeeksi laatua tunnin keikkaan, mutta parhaat hetket olivat liki maagisia. The Lion´s Roar, This Old Routine, To a Poet sekä etenkin Emmylou nousivat festivaalin vaikuttavimpien hetkien joukkoon.

Illan hartain, ainakin ennen YleX:n päätöstä, oli varmasti Rekkalavan ääreen mukavasti väkeä kerännyt suomalais-ranskalainen Eva & Manu, joka näytti miten vierestä leijuneen ihmisjätteen hajustakin huolimatta sielukkaalla duo-laululla voi rakentaa yleisöllä komean kappelin vaikka taivas roikkuukin päällä. Mm. Yonan kitaristina tuttu Nicolas Rehn ja kotimainen rytmiryhmä oli ensimmäistä kertaa ihanan parin kanssa keikalla ja valloitti heti. Sinkkubiisillään kaksikko on vielä indiesti kolea joskin komeasti ja koukukkaasti kaartava, mutta keskimäärin akustisvoittoinen ja Evan koskettimilla kimalteleva keikka oli juurevampi ja hissuttelevampi. Sopivan riisuttu tukemaan kaksikon upeaa laulua. Tähtihetki oli ehkä Evan poskellaan taiteilema trumpettisoolo, joka piirsi pahan uhkakuvan vaskipuhaltajien työllisyysnäkymille.

Festivaalin tiukimman keikan tittelistä nousi kisailemaan vahvasti Amerikan lahja kaikille lökäpöksyille, ehkä päällekäyvintä täälläpäin soinutta hiphoppia tarjoillut Mos Defin ja Talib Kwelin yhteisyritys Black Star. Deejiin kanssa Päälavalta päräytelty blaasti ei paljoa kysellyt vaan paahtoi menemään, mikä kaikessa munakkuudessaan pisti yleisön pähkinöiksi mutta joka pidemmän päälle olisi silti ehkä hiukan kaivannut enemmän svengiä. Toki nämä herrat eivät mitään neuvoja kaipaa vaan mestaroivat suvereenisti omaa hikistä räp-sarjaansa. Harmi vaan että keikka oli Joensuussa asti sillä yleisö jäi melko vähiin verrattuna vaikka PMMP, the Hivesin tai Pariisin kevään keräämiä massoja. Kovempi kuin Common tai Blackalicious, mikä ei toki yllätä vaikka kovat keikat kuultiin näiltäkin artisteilla mennä vuosina Laulurinteellä.

Antony and the Johnsonsin esiintyminen Joensuun kaupunginorkesterin kanssa oli yksi tämän vuoden selkeistä vetonauloista. Konseptin toimivuus festivaaliolosuhteissa mietitytti etukäteen, ja sinänsä vaikuttavan keikan jälkeen oli helppo tehdä loppupäätelmät: Ilosaarirock oli konsertille aivan väärä paikka. Vaikka Ylex-teltta oli tiloista intiimein, ei sekään riittänyt. Hillityllä äänenpaineella soinut orkesteri jäi taustahälyn, keskustelun ja toisilta lavoilta kuuluneen basson jylinän alle, mikä vaikeutti elämyksestä nauttimista. Tila ei ollut myöskään akustisesti otollinen suurelle orkesterille, sillä kaikki yksityiskohdat ja dynamiikka hävisivät hallimaiseen telttaan.

Luonnosta, suomalaisten juomatavoista ja maailman tilasta kappaleiden välillä jutustellut, parimetriseltä maahiselta näyttävä Antony Hegarty on aina yhtä vaikuttava ilmestys, puhumattakaan luihin ja ytimiin tunkevasta lauluäänestä. Yleisön suurista suosionosoituksista huolimatta (ja osaksi niistä johtuen) Antonyn karisma ei täysin noussut häiriötekijöiden yläpuolelle. Laajasti Antony and the Johnsonsin tuotantoa läpikäynyt setti onnistui herkistämään vasta aivan lopussa. Encorena kuultu Hope There´s Someone on yksi maailmanhistorian parhaista kappaleista, ja artistille myös eräänlainen risti kannettavaksi, sillä muu materiaali jää auttamatta sen varjoon. Kappaleen aikana tuntui siltä, että yleisö hiljentyi kuuntelemaan sitä suuremmalla hartaudella kuin muita. Kivuliaan vereslihainen esitys onnistui paikkaamaan alkukeikan aiheuttamaa pettymystä, mutta vain hieman.

Tästä vielä takaisin lauantaille.

Teksti: Tommi Saarikoski ja Ilkka Valpasvuo
Kuvat: Valpasvuo