Ruisrock 2012 – lauantai

Kyllähän miehetkin lauantaina hoilasivat, mutta omasta festarilehdykästäni tuli ympyröityä oikeastaan vain naislaulajien johtamia yhtyeitä. Mahtui sekaan sentään yksi lähes missattu miespuolinen lemiläisorkesteri ja toisaalla viisikymppinen synttärisankari.

Väljän Ruisrock-perjantain jälkeen oli jo unohtaa, miltä vanha kunnon jonottaminen tuntuu. Lauantaina Stam1nan keikka kului lähes kokonaisuudessaan levottomien nousuhumalaisten keskellä porttien ulkopuolella. Väki odotti vuoroaan yllättävän maltillisesti, kun ottaa huomioon sen, että päihtyneiden oli muodostettava kymmenkunta monikymmenmetristä jonoa ilman järjestysmiesten tai aitojen apua. Ilmassa oli vahvoja merkkejä hyväntuulisuudesta.

Lemiläisäijien viimeiset biisit osoittivat ainakin sen, että yhtye täyttää karismallaan vaivattomasti päälavankin. Hassuja pukuja ei olisi edes tarvittu. Suomalaista heviperinnettä tuntemattomat lienevät ymmällään siitä, kuinka valtavat yhteislaulut voi saada aikaan Stam1nan koukeroisella metallikaahauksella. Yleisö oli opiskellut takariviä myöten jo uudenkin albumin sanat.

Kontrasti seuraavaan esiintyjään, Reginaan, ei olisi voinut olla paljon suurempi. Raavaat miehet vaihtuivat kilttiäkin kiltimpään Iisa Pajulaan, joka vaikutti vasta kauneusunilta pumpulikerroksen päältä heränneeltä ja siitä vielä pienessä pöllyssä olevalta tytöltä. Hänen hento äänensä soi kauniisti mutta olisi ollut liiankin kiltti ilman tuoreen albumin mukanaan tuomaa kitaravetoista soundia. Setissä ei juuri ollut nousuja tai laskuja, vain tanssimaan kutsuvaa kaunista elektropoppia, joka toimii nykyään keikalla paremmin kitaran kanssa. Elektronisemman Puutarhatrilogia-albumin kappaleet oli sovitettu samaan kitaramuottiin. Myös Saanko Jäädä Yöksi leijaili yhtä keveästi, vaikka levyllä juuri ihastuttaa hieman ilkeän kuuloinen yövieras.

Tunnelman odotti vielä tästä nousevan The Cardigansin keikalla, mutta niin ei käynyt. Nina Perssonin käheä ääni kosketti aluksi, mutta pian alkoi pelätä sen hajoamista. Yhtye soitti pop rockiaan monipuolisesti, mutta yleisilme oli kovin laiska ja alakuloinen. Erase/Rewind ja My Favourite Game saivat tietysti aikaan pientä yhteislaulua. Vasta niiden aikana monet huomionsa muualle kiinnittäneet katsojat tajusivat, mistä yhtyeestä on kyse. En näe syytä sille, miksi Gran Turismo -levy pitää soittaa 14 vuoden jälkeen kokonaisuudessaan. En aistinut minkäänlaista nostalgiaa.

PMMP oli jostain syystä laitettu soittamaan Rantalavalle, minkä takia sinne oli odotettavissa ahdistava ryysis. Sitä oli hyvä lähteä pakoon Telttalavalle, jossa pääsi tutustumaan yhdysvaltalaiseen poptähteen, Santigoldiin. Ennakkotietoni artistista rajoittuivat ohimennen radiosta kuulemiini pätkiin, jotka eivät ole sen kummemmin sytyttäneet mutta eivät myöskään inhottaneet. Jo ensibiiseistä kävi selväksi, että laulaja-tuottaja Santi Whiten johtama orkesteri järjesti yhdet festareiden parhaimmista bileistä. Jos kirjoittaisin iltapäivälehteen, tämä yhtye olisi se, joka villitsi yleisön, ei suinkaan The Cardigans eikä edes sunnuntaina Snoop Dogg. Nuoret fanin pääsivät ikimuistoisella tavalla osallistumaan juhliin, kun Santigold pyysi halukkaita näyttämään taitonsa lavalla. Etevimmät yleisön edustajat eivät näyttäneet häviävän tanssitaidoissa kansainvälisille idoleilleen lainkaan.

Yhtyeen päätähti lauloi ja tanssi silti tylyn vakuuttavasti. Mieleen tuli nopeasti viime kesänä Flowssa esiintynyt Janelle Monae. Tästä Santigold eroaa eniten olemuksellaan, josta ei löydä diivan elkeitä hakemallakaan. Oli toki helppoa olla herkimmillekin sieluille miellyttävä ja asiallinen, kun takapuolikeskeisen tanssin hoiti vieressä kaksi taustatanssijaa, jotka silloin tällöin ehtivät lauleskelemaan taustojakin. Heidän katseensa olivat tarkoituksellisen vakavia kuin linnan vartijoilla. Parhaina hetkinä teltassa tanssivat rokkipoliiseja myöten kaikki. Se mikä kappaleiden muistettavuudessa hävittiin, voitettiin selvästi dandehallia, listapoppia ja funkia sekoittavassa tanssijytkeessä.

Oli Nina Perssonin onni, ettei Chisu esiintynyt heti hänen jälkeensä. Kotimainen naisartistimme olisi näyttäytynyt ruotsalaiskollegan edessä hävyttömän ylivoimaiselta vertailtaessa vaikka kontaktia yleisöön sekä eläytymistä hetkeen. Itsekin ymmärsin viimein, miksi Chisu on niin iso nimi. Hän ei ole yhtä etäinen kuin Jenni Vartiainen ja ylidramaattinen kuin Jippu. Saman kappaleen aikana sai herkistyä selkeästi artikuloiduista teksteistä, tanssia ja yhteislaulaa. Taisi edessä majaillut Metallica-paitainen mieskin salaa toivoa olevansa hetken vastakkaisen sukupuolen edustaja voidakseen laulaa pääasiassa naisille suunnattujen tarinoiden mukana. Käsiä hän sai sentään taputtaa häpeilemättä yhteen.

Bändi ei jäänyt suinkaan sivustaseuraajaksi. Vuorollaan mahtipontinen ja herkkä musiikki vyöryi ja hiljeni aina ajallaan. Yhteistyö Chisun ja yhtyeen välillä toimi saumattomasti. Toivottavasti Chisu ei kuule tästä, mutta hetki ennen loppua oli lähdettävä katselemaan viisikymppistä glamrokkaria.

Michael Monroe vietti rannassa syntymäpäiviään. Turun kaduilta tuttu mies teki kaiken sen, mikä oli jo etukäteen tiedossa, jos oli ikinä nähnyt hänen aikaisempia settejään: hän kiipeili lavarakenteissa ja yleisön seassa, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, lauloi hard rockia hengästyttävällä tempolla sekä johti yhtyettään bändikavereitaan kunnioittaen. Tärkeää Maikin uuden tulemisen jälkeen on ollut se, että lavalla tapahtuu aina vähän enemmänkin. Bändin jokainen jäsen näyttää siltä, että he ovat tällä hetkellä uransa parhaassa vedossa ja yhtyeessä. Ja kivahan se on kansainvälisesti palkitun Sensory Overdriven biisejä vetää puhkisoitettujen klassikoiden sijaan. Hurriganesin Get On toki aikaansai yleisössä suurimman hurmoksen, mutta tuoreet kappaleet riittivät hyvin pitämään jännitettä yllä.

Ongelma lauantain esiintymisessä oli se, että tapahtumaa oli liikaa. Huippuartistien videotervehdykset ja Mikko Herrasen esiintyminen vielä piristivät. ”Hän on Voice Of Finlandin voittaja kaikin mahdollisin tavoin”, spiikkasi Monroe miehen sisään. Harvat muistelivat sillä hetkellä, kenen syystä tämä laulukilpailusta todellisuudessa tippui. Jenni Vartiaista, Apocalypticaa Palefacea sun muita ei olisi enää tarvittu, sillä synttärisankari jäi itse sivurooliin ja rokki unohtui. Taisi pitkäksi venynyt show yllättää yhtyeenkin, sillä mitään Hanoi-klassikoita ei enää kuultu lopussa.

Pää oli sen verran sekaisin jo Michael Monroen alkupuoliskon vauhdista, että Nightwishin teatteri tuntui kauempaa katseltuna hissuttelulta. Sillä hetkellä oli tärkeämpää päästä pyörän selkään ennen pahinta ruuhkaa. Laskuhumalaansa itkevien ja pitkään matkaan kyllästyneiden vihaisten hortoilijoiden väistely oli jo sitä ennenkin riittävän haastavaa. Yllättäen yhtään fyysistä yhteenottoa ei kotimatkalla tai aiemmin festarialueella tullut todistettua. Taisivat ihanat naiset pehmittää yleensä vihaisten juhlijoiden päät.

Tästä Ruisrockin perjantaihin.
Ruisrockin sunnuntaihin pääset tästä.

Teksti: Pietari Raekallio
Kuvat: Ruisrock / Tomi Palsa (nimi kuvissa) ja Pietari Raekallio