06.07.2012
Ruissalo / Turku
Keskiluokan kesäkarkelot eli Ruisrock pärähti taas liikkeelle. Mukana oli taas tukeva annos nostalgiaa, tuttuja bändejä ja jotain myös junioreille. Eli kuten yleensä, kattaus oli aika linjaton tilkkutäkki, josta löytyi jokaiselle jotain.
Pikkutytöille festarin aloitti Kuningasidea, joka oli varsin onnistunut aloitus. Yli kymmenhenkinen posse pisti lavalla bileet pystyyn ja meni setin lopuksi mereen uimaan, mukanaan innokkain osa katsomosta. Energiaa ja taitoa löytyi eli jos bändin reggaeta, rappia ja funkia sotkeva musiikki muuten tippui, tuskin keikkaan pettyi. Allekirjoittanut on valitettavasti niin rajoittunut, etteivät yltiönaiivi maailmanparannus ja ”sä oot mun prinsessa”-kertsit oikein kakistelematta tippuneet.
Jos Kuningasidean olemassaolo tässä Suomen reggae-buumin harjalla on perusteltua, niin sitä, miksi Rival Sons on olemassa, en taas ymmärrä. Bändi on taskulämpöistä Led Zeppelin–kikkailua, jossa tärkeintä tuntuu olevan poseeraus ja uusien ideoiden välttely. Kyllähän retroilulle markkinoita aina löytyy, mutta itselläni tuli mielikuva lähinnä bileiden loppuvaiheessa avatusta, unohdetusta kaljapullosta, jonka löytää seuraavana aamulla keittiön pöydältä. Joillekin varmasti maistuu, mutta minä passaan.
Aurinkolavalla taas oli vähän aurinkoisempaa meininkiä, kun Ewert And The Two Dragons hissutteli menemään. Alkuhetkillä pyörittelin ajatusleikkiä siitä, että kyseessä voisi olla Viron Kashmir, mutta onhan tämä aika paljon lähempänä brittiläistä folkkia. Hempeästä meiningistä siirryttiin sitten jo söpöön, kun rannan vieressä veivasi Pasa indierockilla terästettyä suomirockkia. Juuri kaljatelttaikään päässeet kundit väänsivät nuoruuden innolla. Alkuillan teinityttöillan taas kruunasi… tai no, ehkä enemmänkin tukehdutti muovikelmuun Uppsalan diiva Veronica Maggio. Aah ja uuh ja aika kaukana on Lykke Liin hienous Veronicasta.
Perjantain coolein bändi tuli Brooklynista ja oli hivenen sääli, ettei Yeasayer soittanut teltassa. Mutta ihan hyvin tällainen tunnelmallinen kikkailu toimi kentälläkin. Sähkörummut paukkuivat, kauniit laulumelodiat helisivät ja kundit heiluivat omissa sfääreissään. Turhankin itsetarkoituksellisen näppärää, mutta mielenkiintoisia kappaleita, jopa hämmentävän koukuttavia. Kyllä siinä pieni indie disco saatiin aikaiseksi. Hienoa, että bändi saatiin jo toistamiseen Suomeen.
Discosta vaihdettiin sitten irkkuhumppaan, kun jo Ruisrockin kalustoon kuuluva Flogging Molly otti alueen haltuunsa. Itselläni on vähän samanlainen suhde Flogging Mollyyn kuin entisiin tyttöystäviin. Kun heidät näkee, ymmärtää mitä heissä on aikanaan nähnyt, mutta vanha intohimoinen suhde on vaihtunut hivenen vaivaannuttavaksi kyräilyksi. Eipä siinä mitään, harva bändi saa samalla tavalla porukan tanssimaan kaljateltan pöytiä myöten. Ja kun keikan lopuksi pyörähtivät What's Left Of The Flag ja Seven Deadly Sins, alkoi omakin tanssijalka kummasti nykimään. Olikin hyvä aika napata vähän teräviä ja lähteä katsomaan seuraavaa keikkaa, josta kehkeytyi helposti illan paras. Mutta toisin kuin aikanaan edesmenneessä Lepakossa, tällä kertaa en missannut keikkaa anniskelualueella vaiheilemalla.
Kun hardcore punk -bändi Refused pisti pillit pussiin vuonna 1998 oli harva kuullut heistä. Sana alkoi kuitenkin kiertää ja vasta heidän viimeisimmän julkaisunsa uudelleenpainos sai kriitikoilta valtavaa suitsutusta. Kun he pistivät tänä vuonna yhtyeen kasaan, niin satapäiset yleisöt ovat vaihtuneet kutsuiksi festareille kuten Coachella, Primavera, Roskilde ja Ruisrock. Mikäs siinä, kuten Dennis ennen Rather Be Dead –kipaletta totesi, on heidän kapitalistikritiikkinsä ajankohtaisempaa kuin koskaan. Heti ensimmäisestä riffistä lähtien kävi selväksi, ettei kyseessä ollut mikään rahastuskiertue, vaan bändi oli mielettömässä iskussa.
Nelikymppinen Dennis Lyxzén luisteli lavalla potkien ilmaan kuin Hong Kong –toimintapätkässä, kasaili tarkkailukaiuttimia pinoon hypätäkseen sieltä alas ja konttasi mikrofoni hampaissaan koiran lailla. Refused Are Fuckin Deadin aikana herra nousi yleisön kannateltavaksi seisomaan. Kaiken tämän Dennis teki hirveän vaivattoman näköisesti, eikä hänelle paljoa hävinnyt Jon Brännström, joka paiskoi ja helli kitaraansa vimmalla. Uskomattoman energian, raivon ja omistautumisen lisäksi kundit ymmärsivät draaman kaaren päälle enemmän kuin vastaavan genren yhtyeet yleensä eli keikka ei ollut täyttä kaahausta alusta loppuun. Vai kuinka moni muu hardcore punk -pumppu nostaa aluksi laskoksilla olevan esiripun ylös, laskee sen keikan aluksi ja kumartaa keikan lopuksi rivissä kuin teatterissa konsanaan?
Sen sijaan itse yleisö oli hyvin kaukana mistään hardcore punk -keikan aggressiivisesta massasta, riehaantuen täydellisesti vasta encoren aikana. Toisaalta New Noise herättäisi henkiin kuolleetkin. Kun Dennis lopussa piti palopuheen siitä, kuinka et saa muiden määrätä miten sinun pitäisi elää, sillä sinulla on vain yksi elämä, sai hän kuulostamaan tämän latteuden pateettisen sijaan hyvin aidolta ja koskettavalta. Myös vakuuttelut siitä, että hänelle esiintyminen Suomessa oli henkilökohtaisesti tärkeää, tuli suoraan sydämestä. Mitäpä tähän muuta lisäämään kuin, että stay curios, stay wild!
Historian lehtien havinaa oli myös Pulpin aikana, sillä kuten Refused, heittivät hekin Turussa keikan viimeksi vuonna 1996. Aika sulkea ilmatila, kutsua kulttuuriministeri paikalle ja päästää hipahtavan professorin näköinen laulaja lavalle. Valitettavasti kyseessä ei ollut mikään päätä räjäyttävä kokemus, vaan karu muistutus siitä, kuinka 90-luku brittipoppi-buumeineen oli ja meni, samalla meistä tuli vanhoja. Kyllähän alkupuolella soitettu Disco 2000 höystettynä Jarvisin tanssiliikkeillä pisti tanssikenkiin liikettä, mutta muuten keikka laahasi. Suurimman vauhdin veivät jatkuvat välispiikit aina Eino Leinosta lähtien ja akkaria rämpyteltiiin luvattoman paljon. Tunnelma lähenteli jo, ah niin brittiläisittäin vaivaannuttavaa, kun This is Hardcoren aikana Jarvis räpläsi haarojenvälissä olevaa mikkiään, feikkitakan loimutessa. Kun lopulta päästiin Common Peopleen, se ei enää hirveästi pelastanut.
Kaiken kaikkiaan hyvästä säästä huolimatta Ruisrockin perjantai oli vähän hiljainen ja keräsi kolmanneksen vähemmän kävijöitä kuin edellisenä vuonna. Poislukien Refusedin klassikkon kattaus oli aika laimea tiettyjä valopilkkuja kuten
Yeasayer lukuun ottamatta. Seuraavaksi on aika selvittää, mitä Ruisrockilla oli tarjota lauantain 30 000:lle kävijälle. Muutakin, kuin Children of Bodomin peruuntumisen.
Tästä Ruisrockin lauantaihin.
Ruisrockin sunnuntaihin pääset tästä.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
