Kesäkuun albumikooste II
Kesäkuun toisessa albumikoosteessa tutustutaan Chainerectionin ketjulompakko-toimintarockiin, The Chantin tiheätunnelmaiseen tummanpuhuvuuteen, Janne Hanhisuanton elektroniseen ilmaisuun, OG Ikosen mixtapeen, Nevereadyn instrumentaaliseen hip hopiin ja Ilkka Kalevi Tillasen & Rantaremmin kantaaottavuuteen.
Chainerection: Heir To The Throne
Mikrofoni
Kiinnostaako Hellacopters? Kiihottaako toimintarock? Kutkuttaa ketjulompakossa? Hyvä, olet tullut aivan oikeaan arvioon. Vaikka äänekoskelainen Chainerection ei tee mitään uutta, se tekee sen hyvällä otteella ja maulla. Näitä miehiä ei ole juna jättänyt: nelikko vetää puoleen tuntiin kymmenkunta suoraviivaista ja vauhdikasta rocksiivua perinteisen skandinaavisen sleaze, action & rock 'n' rollin hengessä - aivan kuin yhä eläisimme vuosikymmenen takaisissa ajoissa.
Hyvä niin. Motor City Muscle, Dirty 6 ja muut kaltaisensa vuodattavat rockin ydinmehua ja toistavat sen keskeisiä arvoja kuin Detroitissa konsanaan. Tässä on garagea ja bluesrockia, pikkuriikkisen stonerhenkeäkin, on pepun penkistä irrottavaa svengiä, ja on tiukasti rypistyviä kliimakseja. Suuntakin on vain eteenpäin, eikä vauhdi Heir To The Thronen aikana paljon hiljene. Chainerection on räjähtävä mutta tarkka, ja biiseissä on korvien väliin kaivertuvaa tarttuvuutta. Toisin sanoen kaikin puolin viihdyttävä paketti, joskin biiseihin olisi paikoin toivonut enemmän omia jujuja lisäämään kuuntelukestävyyttä.
Jani Ekblom
The Chant: A Healing Place
Secret Entertainment
Jo vuosia operoinut
The Chant jatkaa kolmannella levyllään suunnilleen siitä, mihin parin vuoden takainen
This Is the World We Know jäi: tiheäkudoksisen, goottirockista ja tunnelmametallista ammentavan, mutta itsenäisen, tummanpuhuvan ja tarttuvan ilmaisun parissa. Ja kas kummaa: kurkkupurkkirumpuinen
Riverbed ja miksei
The Black Cornerkin enteilevät jopa
Have A Nice Lifen tasoista ekstaattisuutta.
Alkuinnostuksen jälkeen, kuuntelukertojen karttuessa, alkaa kuitenkin tuntua siltä, ettei sinänsä hyvästä työstä riitä kantamaan erityisen pitkälle.
A Healing Placessa on taitavan ja monipuolisesti osaamistaan esittelevän yhtyeen tilaustyön tuntua: kaikki on viimeisen päälle paikallaan, mutta vaikuttavalta kuulostavan pinnan alla on väljempää. The Chant luo muusikillaan suuria ja reheviä kaaria, ja tekee sen suurella sydämellä. On helppo povata, että levystä tulee monelle lohdun paikka.
Jani Ekblom
Janne Hanhisuanto: Quiet Places
Omakustanne
Janne Hanhisuanto on ilmaissut itseään musiikin välityksellä vuodesta 1996.
Quiet Places on artistin uusin täyspitkä albumi, mutta sei ei valitettavasti vakuuta. Ambient-tyylisen musiikin pääosissa ovat koskettimet ja elektroniset soundit.
Quiet Places kuulostaa samanlaiselta lähes tunnin kestonsa ajan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Äänimaailma on turhan yksitoikkoinen ja sen vuoksi erittäin puuduttava. Kappaleet toistavat itseään ja todellista tarttumapintaa löytyy hyvin vähän. Ensimmäisen 20-minuuttisen aikana tunnelmointeja on vielä ihan mukava kuunnella, mutta pidemmän päälle todella vähän muuttuva levy alkaa tylsistyttää. Quiet Places toimisi paremmin hieman lyhyempänä, tai rutkasti monipuolisempana. Nyt paikoittain laadukas kokonaisuus ei pääse oikeuksiinsa.
Aaro Beuker
OG Ikonen: OG Mixtape
3rd Rail
OG Ikosen Mieron tiellä -debyyttiä kiiteltiin sen ilmestyessä 2009 niin paljon, että seuraajaa lienee jo odotettu. Sitä ei vielä saada, mutta samassa OG-hengessä tehty mixtape kylläkin. Sitäkään ei pääse erityisemmin moittimaan. Ikonen esittelee osaamistaan monella saralla: mukana on uusia biisejä, demoja, remixejä ja miehen vierailuja muiden kappaleilla. Tästä syystä osa materiaalista on tuttua ainakin
AR2:n,
Jontin & Jodarokin,
Hannibalin,
Juan Muteniacin,
Petoksen,
Kuben,
Mac Bueno & DJ Tatcin levyiltä sekä
Monelt ne tulee II -kokoelmalta.
Leikekirjamaisuudestaan huolimatta käsillä on nätisti soljuva kokonaisuus. Musiikillisesti härmä-G-funkia härnätään tutusti monesta suunnasta, mutta verbaalikkona Ikonen näyttää allekirjoittaneelle vasta nyt paremmat puolensa. Vierailujen myötä sanataide näkyy yhtenäisessä valossa, samojen teemojen monipuolisena, johdonmukaisena ja tehokkaana pyörittelynä.
OG Mixtape on yllättävän yhtenäinen kuva Ikosen tähänastisesta urasta, ja aivan komea kuva se on.
Jani Ekblom
Neveready: Rejections
Next Generation Music
Neveready on
Petteri Arpiaisen instrumentaalista hip hopia tuottava projekti. Mies aloitti musiikin tekemisen jo vuonna 1999, joten kokemusta on jo yli kymmenen vuoden edestä. Tämä kuuluu musiikissa, sillä
Rejections on mainio levy, jonka unenomaiseen ja leijailevaan tunnelmaan sukelletaan jo ensimmäisessä biisissä. Äänimaailmat vaihtelevat suuresti: välillä kuuntelija huomaa nauttivansa teknosta ja välillä pumppaavammista hip hop-tyyleistä. Musiikki lipuu todella miellyttävästi eteenpäin, eivätkä
Cookie Jarin tapaiset tökeröt ohilyönnit paljoa menoa haittaa.
Viidentoista kappaleen valikoimasta yli puolet ovat upeita kuunneltavia, esimerkiksi energinen
Capone, suoraan alitajuntaan sukeltava
Smokers Delay ja hauska
Haarlem Joint. Harvemmin tulee vastaan yhtä ehjää ja miellyttävää instrumentaalisen hip hopin levyä, joka onnistuu sekoittamaan yhteen kaikkea jazzin, huuliharpun ja 60-luvun iskusävelmien väliltä.
Aaro Beuker
Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi: Maailman paras maa – Världens bästa land
Joku Roti
Isä Aurinkoinen -nimellä aiemmin julkaissut, poliittisella kentälläkin kunnostautunut
Ilkka Kalevi Tillanen ottaa tiukasti kantaa myös musiikillaan. Presidentiksikin pyrkinyt turkulaistunut mikkeliläinen iskee uudella albumillaan sanan säilällä moneen suuntaan ja tekee sen melko virkistävästi ilman ylenpalttista ahdistusromantiikkaa ja uhoa. Perustoimivilla, joskin albumimitassa hieman monotonisilla biiteillä pohjustettu
Maailman paras maa asettuu selkeästi suomiräpin parempaan puoliskoon.
Tillasen ja rinnalla tukevan
Isoi-E:n murteiset räpit kuljettavat Suomen epäkohtiin keskittyvää sanailua sujuvasti. Tarinallisemmat kappaleet, kuten hauskasti festarireissusta kertova
Kotimatka keventävät sanallista antia sopivasti, eikä muutenkaan pipo tunnu kiristävän liikaa tiukasta kritiikistä huolimatta. Välillä piikittelyn toivoisi olevan kuitenkin pistävämpää. Tiuhaan viljellyt kärjistykset ja sarkasmi tuntuvat paikoin vain keinolta välttää todellinen kannanotto.
Toimiakseen keskivertoa paremmin Maailman paras maa tarvitsisi muutaman ylitse muiden nousevan ässäkappaleen. Tällaisenaan tunnin mittainen paketti tuntuu hieman raskaalta, vaikka laatu on läpi albumin kelvollista.
Tommi Saarikoski
Lukukertoja: 3928
