Provinssirock 2012 - lauantai

Provinssin lauantaissa perinteisempää ja tuoreempaa jenkkipunkkia, kiehtovaa haavepoppia etelänaapurista, pörisevä puolitotuus ja kotimaisen hämyrockin, metallin ja kansansuosikin edesottamuksia.

Jollei ole ammattitason puistokemisti, todennäköisesti apteekin hyllyltä löytyy jotain, mitä ei ole kokeillut aikaisemmin. Festivaalit ovat musiikinkuluttajille erinomaisia apteekkeja, jotka tarjoilevat turvallista ja tuntemattomampaakin useimmiten hyvässä suhteessa. Niinpä ei ole pelkästään positiivista nähdä jotain, mitä ei ole ennen nähnyt, vaan myös kuulla jotain itsellensä uutta. Island Stagella esiintynyt amerikkalainen Off! sai tällä kertaa toimittaa uuden tuttavuuden tehtävää – ja sitten ilmeni, että kyseessä on Circle Jerks-velho Keith Morrisin bändi, ja siitä edespäin kaikki kuulostikin kovin tutulta.

Tuttuus oli tässä tapauksessa silti vahvasti positiivinen tekijä, perinteikkäämpää jenkkipunkkia kun nyt ei vain ihan joka päivä satu livenä vastaan. Mitään varsinaista uutta tai yllättävää bändin tyyli ja biisit eivät tarjonneet, mutta kyse olikin nimenomaan kokonaisuudesta, joka rokkasi aivan täysillä. Morrisin maanläheiset, sydäntä lämmittävät ja tarvittaessa sopivasti viiltävät välispiikit olivat mainiota kuultavaa, asiansa täysin osannut nelikko rytyytti sirkkeliriffiä toisensa perään, pitäen kuitenkin tempon lähempänä punkrockin suoraviivaista sykettä kuin hc-raivoa ja iltapäiväinen/alkuiltainen yleisö oli hommassa loistavasti mukana.

Off!in mainion kattauksen jälkeen olikin melko sopivasti tarjolla tuoreamman laidan amerikan jytkettä Rise Againstin muodossa. Vuosien kuluessa alati lähemmäs valtavirtaa tarttuvien koukkujen ja energisten anthemien voimin kulkenut yhtye oli päälavalla varmaotteinen esiintyjä ja miellyttävää seurattavaa, vaikka henkilökohtainen tarttumapinta musiikkiinsa onkin vähintään ohkainen.

Sukupolvien välisen kehityskulun aikaansaama tietynlainen siloittelu on kuultavissa Rise Againstin tyylissä ja varsinkin nopeusrajoituksista kiinnipitävissä tempoissa, mutta Tim McIlrathin johtaman koplan särmikkyyteen ja siitä ympärilleen leviävään energisyyteen eivät valta- ja voimasuhdanteet kykene vaikuttamaan. Mies mainitsi Off!-Morrisin kaltaisten miesten olleen oman yhtyeensä keskeisiä innostajia, ja puitteiden erilaisuudesta huolimatta samaa henkeä on Rise Againstillakin yhä jäljellä.

Seuraavana vuorossa oli yksi tämän kesän Provinssi-kattauksen kepeimmän laidan edustajia, nimittäin naapurivaltion tuore haavepop-toivo Iiris. Siron ja sievän eestiläisneidon säveltaide pyöriskelee reippaan indiepoppailun liepeillä, vilkuilee hivenen trendikkäästi elektroon päin vihjailevan poljennon suuntaan ja maalailee yhtälailla pitkiä ja harkittuja sivellinvetoja herkemmän ja hiljaisemman materiaalin parissa.

Ensivaikutelma oli siis hyvinkin iskevä ja monipuolinen, ja erinäisten härveleiden ja perkussioiden parissa vähän väliä häärännyt bändi toimi hienosti. Huomionarvoista on myös, miten tiiviiksi Iiris sai Rumba Stagen tunnelman, ja miten laaja-alaista paikalle ilmaantunut yleisö oli. Persoonallinen, tarttuvainen ja kiehtova tuttavuus, jonka ääreltä oli kuitenkin siirryttävä aavikkomaisemiin.

Etukäteen jo hieman synkeätunnelmaiselta tuntunut Kyuss Lives! herätteli aavistuksia, että kyseessä on joko yksi kovimpia yllättäjiä tai sitten toteen tullut pelko: tylsää ja tunteetonta lämmittelyä. Suurimmaksi yllätykseksi voi todeta sen, että bändi jäikin lopulta kumpaisenkin välimaastoon. Settilistaa oli sinänsä vaikea möhliä, mutta vahvasti Welcome to Sky Valleyn (1994) ja ...And The Circus Leaves Townin (1995) suuntaan nyökytellyt kokoonpano oli jättänyt sivuun kyllä ihan silkkoja oleellisuuksiakin. Edes entisten Kyuss-jäsenten väliset lakiselvittelyt eivät selitä 50 Million Year Tripin ja Demon Cleanerin uupumista, mutta kaikkeahan ei voi saada, kuulemma.

Kyuss Lives! kuulosti joka tapauksessa hyvältä, ja varsinkin Brant Björkin soittoa oli ilo kuulla niiltä osin, kun tekniset ongelmat eivät syöneet soundeista groovea pois. John Garcian sävykäs ääni on entisensä, mutta minkäänlaista tunteenpaloa keulamiehestä saatika kitaristi Bruno Feverystä oli vaikea löytää. Bassossa keikkunut Billy Cordell pörisytteli tyylillä ja kannatteli kokonaisuutta Björkin rullauksen kanssa, vaan Island Stagen hivenen harmaahkon kesätaivaan ja leudon tuulen keskellä eivät olosuhteet olleet tunnelman kannalta muutenkaan aivan erinomaiset. Tummemman tilan ja säväyttävien valojen äärellä Kyussin puolikkaan laiskemman aineksen olisi voinut antaa paremmin anteeksi, mutta tällaisenaan kyse on juurikin siitä mitä se on: totuuden puolikkaasta.

Renegade Electro Stagen kreisibailut vetivät rahtusen verran puoleensa, mutta tie vei silti jälleen Rumba Stagelle, kun käsillä oli pitkästä aikaa Riston keikka. Uuden, futuristisesti jumitelleen aloitusraidan lisäksi keikka ei setin kannalta tarjonnut ylläreitä, mutta kuten herra Ylihärsilän yhtyeen kohdalla ennenkin, kappaleet elävät oman tahtonsa ja vaihtelevan kokoonpanon mukaan.

Tällä kertaa rummuissa oli iskelmähaaveilijasta arvaamattomaksi taiteilijapersoonaksi transformoitunut Ville Leinonen sekä bassossa ja melodicassa Ninni ”Dumb Pint” Luhtasaari. Jälkimmäisen ilmeinen panos oli korvata vakibasisti Minna Kortepuroa, ja neiti selvittikin osuutensa, pysytellen varsin pätevästi venyvän ja paukkuvan kolmikon kyydissä. Leinonen sen sijaan vei osaa biiseistä kummille teille ja toi rahtusen kraut-junnaavuutta keikalle jo silkalla olemuksellaan.

Keikka oli silti parhaimmillaan rauhallisimpien numeroidensa parissa, ja on hienoa todeta konkreettisesti tasaisin väliajoin, miten mainioita, kestäviä ja absurdiudessaan liikuttavia kappaleita Risto on loihtinut. Jollei Hessu kostaa onnistu liikuttamaan tahi Annukan kaa hymyilyttämään, on ihmisessä jokin vika, minkä voinee korjata vain Rakkauden rock tai Levy-yhtiön jätkät.

Ilta jatkui ”kotimaisen vakiokaman” parissa, kohteena Island Stage ja Stam1na. Ensimmäisellä kahdella levyllään bändi herätti suorastaan hillitöntä intoa, mutta sittemmin fiilikset sitä kohtaan ovat tasaisesti levy toisensa myötä hieman laimentuneet. Livebändinä Lemin sankareista silti kaikki moite pois. Viimekesäisestä Ilosaaren vedosta jäi vielä rahtusen etäinen ja laiha tuntu, mutta nyt bändin osumatarkkuus, olosuhteet ja setin napakka hittiparaati järjestivät varsin viihdyttävän ja arvaamattoman spektaakkelin.

Pitti pyöri vinhasti, välispiikeistä ei tälläkään kertaa uupunut hyväntuulista levottomuutta ja tuulimyllyt pyörivät eritoten lavalla varsin komeasti. Viisi laukausta päähän toi lavalle Kaarle Viikatteen, joka ei välttämättä selostanut väliosaa aivan niillä sanoin kuin levyllä, ja setin piukimmat energiapiikit tulivat yllättäen ensilevyn alphasta ja omegasta, tarkemmilta titteleiltään Ristiriita ja Paha arkkitehti. Näistä asetelmista suunta päin päälavaa.

Tarjolla oli nimittäin juuri uuden levyn julkaissut PMMP, asianmukaisen suunnattomat puitteet ja jokseenkin hillittömän hieno tunnelma. Tämänkin yhtyeen suhteen viime näkemästä oli päässyt vierähtämään useampia toveja, ja niinpä rankemman ja keveämmän välillä vuorotellut vesisadekin tuntui vain olevan fiilistä kasvattava tekijä. Niin tuntuu käyvän harvoin, joten on syytä puhua ikimuistoisesta hetkestä.

Tuoreimman tuotoksen ympärillä pyörinyt setti läväytti välillä tasaisen varmoja, mutta etenkin pidemmän tauon jälkeen mainiosti osuvia valintoja pitkin poikin bändin levyjä. Asianmukainen Matkalaulu, räjähtelevä ja äkäinen Matoja, tuntemattomat keskinäisiin hymyihin ja yhteislauluun yllyttänyt Kesäkaverit, jonkinlaisen festivaalitunnelman ytimen tavoittanut Päät soittaa ja sopivasti tahtia rauhoittanut Lautturi pitelivät kävijäkunnan tunnelman korkealla.

Ainaisen energisesti, yllättävästi ja tunteella esiintynyt yhtye tuntuu jo jonkinlaiselta laaduntakaajalta – kompromisseja välttelevältä, omaa ääntään seurailevalta taholta se on asema, josta on vaikea parantaa. Ison nipun itseään asenteellisina ja rajuina pitäviä punkkikeekoilijoita kiljusuohon koska tahansa rähjäävä Mira Luoti sai Kohkausrockata keikan päätökseen ja sen pituinen se lauantai. Enää oli edessä vain pitkä yö ja vielä pidempi sunnuntai.

Provinssirockin 2012 sunnuntaihin pääset tästä.
Jos haluat palata perjantaihin, kokeile tätä.


Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund