Provinssirock 2012 - perjantai

Provinssin perjantaissa juhlittiin sekä vaarallista että hypnoottista rockia, takuuvarmaa humppamatoa että myös napakkaa rock’n’roll-spektaakkelia.

34. Provinssirock lävähti desibeli.netin osalta käyntiin Räjäyttäjien keikalla. Rumba-Stagen vallannut kolmikko oli melkoinen kontrasti vajaa viikko aikaisemmin nähtyihin Ei-Räjäyttäjiin. Tuolloin sangen krapulainen yhtye tissutteli hiljalleen blues-sovituksia läpi, rumpali Muuni kolisteli rumpuja puunoksilla.

Nyt tuntui siltä, että koko juhlan oleellisin keikka tuli nähtyä heti kärkeen. The Stoogesia, blues-värettä ja täysin arvaamatonta hosumista harrastava orkesteri jätti muistijäljen erittäin viihdyttävästä ja veren virtaamaan saavasta rokkielämyksestä, joka on kuin tehty livelavoille aiheuttamaan närkästystä ja järkytystä samassa määrin hyvän mielen ja iskevän fiiliksen kanssa.

Seuraava nähdyksi valikoitunut vetäisy manifestoitui todeksi samaisella lavalla, asialla oli Death Hawks, niinikään arvaamattomalla rokkikohkaamisella mainetta niittänyt kokoonpano. Haukkojen kohdilla kokonaisuuden arvaamattomuus on silti enemmän mysteerin ja junnaavaisen luonteen kuin alkukantaisen tuhovoiman peruja.

Saman rallin sisällä useisiin olomuotoihin etsiytynyt toismaailmallinen sähkösignaali piteli yllä jännitettä, jonka ideaalit purkautumishetket yhtye valjasti soittimiinsa. Kyseessä oli siis aikamoinen matka, johon liitetyt puheet The Doorsin ja krautrock-klassikkojen yhdistelmästä eivät ole kaukana todesta. Olisi sittenkin väärin lyödä tähän orkesteriin mitään leimoja, mutta jos aivan pakko on, niin olkoon se siirrettävän kohteen suorittaman liikkeen tarpeettomaksi todenneen transportaatiovälineen merkki.

Tällaisten rokkireväytysten jälkeen olikin asiallista hengähtää hetki ja astua hieman toisenlaiseen kuvioon. YleX:n Parasta Ennen-diskon huikeiden ysärihittien ja tulenarkojen tanssiliikkeiden kautta oli hyvä astua perisuomalaisen humpan maailmaan, tanssata madon mukana ja antaa Eläkeläisten tahdittaa.

Sitä voisi kuvitella, että humpaksi käännettyjen covereiden äärellä olisi jo kyllästyneet sekä pelimannit että yleisö aikoja sitten, mutta minkäs sille voi, että tämä sekoitus se vain maittaa vuosi toisensa perään – liekö orkesterin syvälle juurtunut hulluus sitten piirteiltänsä juuri sopivanlaista erityisesti festivaalipuitteisiin nähden.

Varsinaista yllättävyyttä Eläkeläisistä ei sinänsä ole enää aikoihin löytynyt, Onni Variksen koskettimet lentelevät ja pirstoutuvat kuten ennenkin, soitannan selväpäisyys jää useimmiten tulkinnanvaraiseksi, mutta aivan onnettomaksi sopertamiseksikaan se ei näillä toleransseilla ainakaan pienellä vaivalla vaivu. Settilistansa yhtye voi muodostaa kutakuinkin kuten itse parhaakseen näkee, on levytetylle tuotannolle kertynyt kuitenkin sen verran reilusti mittaa viimeisten 19 vuoden aikana.

Kenties yhtyeen livekeikkojen varsinainen ainut ongelma onkin sen ensimmäisen koetun ikimuistoisuus, kyseessä oli tuolloin humppavalepappojen 15-vuotisjuhlakeikka Ilosaarirockin lauantain pääesiintyjän paikalla, ja sen tason eeppisyyslukujen ja mielikuvabonusten ylittäminen lienee jokseenkin mahdotonta. Silti, tältäkään keikalta varsinaista ruikutuksen aihetta oli vaikea etsiä, eritoten Humpan kuninkaan hovissa viimein vieraileminen jätti tämän festarikävijän iloiseksi.

Perjantain päättäneestä osuudesta tuli sekä jo illan toinen lintu-aiheinen että myös illan railakkain, sillä aiheena oli viiksimaakari Jesse Hughesin ja aavikkohöylä Josh Hommen aivopuuppainen rock-bändi nimeltä Eagles of Death Metal. Orkesteri ei ole koskaan erityisen vahvasti vakuuttanut levyltä käsin, joten nyt oli käsillä hyvinkin erinomainen mahdollisuus ottaa aihe haltuun, ja voi kuinka se rokkasikaan.

Hyväntuulisesti pogoilleen, joskin joiltain osiltaan ärsyttävän alkeellisin käytöstavoin varustetun yleisön seassa virtasi lämmittävää energiaa ja hillittömän hyvää mieltä, kun yksinkertaisten riffien ja napakan tahdin kokoama lautta kuljetti satamasta toiseen.

Herra Homme ei yllättäen ollut ehtinyt paikalle, joten estradi oli puhtaasti Hughesin käsissä. Kotkien livekokoonpanon vallinvahvistuksina toimivat kitaristi Dave Catching, basisti Abby Travis ja Queens of the Stone Agen levyiltäkin tuttu Joey Castillo, joka todella taitaa napakan ja krumeluureitta kohteeseensa syöksyvän rummutuksen. Kenties juuri tällaisessa livetilanteessa Eagles of Death Metal olikin parasta kokea – ainakin juuri silloin ja juuri sillä hetkellä se oli maailman ainut oleellinen bändi.



Jos jälkikäteen muutaman soinnun riffien, tasaisen jynkytyksen, tarttuvien hölmöyksien ja railakkaan yleismeiningin erityishienoutta onkin hämmästellyt, eipä autenttinen kokemus varsinaisesti vaadi muuta kuin huomattavan äänenvoimakkuuden lisäyksen ja spontaaneja tanssiliikkeitä. Kerrassaan erinomaisen mielentilan luonut päätös perjantaille, jonka väistämätön kruunu oli hypnoottiseksi bilerevitykseksi venynyt Speaking in Tongues. Tältä pohjin oli hyvä suunnistaa kohti valoisaa yötä ja lauantaisia seikkailuja.

Provinssirockin 2012 lauantaihin pääset tästä.
Jos haluat siirtyä suoraan sunnuntaihin, kokeile tätä.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund