Kivestivaalit! 10: Sydän, sydän ym.

Tampereen ja Turun välillä sijaitsee nippu äkkiä ohitse vilahtavia pieniä kaupunkeja, joista kuitenkin vähän väliä sattuu vastaan huomionarvoisia ja omalaatuisia bändejä, kuten Loimaalta peräisin oleva Reverend Bizarre tai vaikkapa Huittisista saapunut SirCusCus. En ole aiemmin kuullut kuitenkaan musiikkia Vammalasta – sellaisen leiman alle osin Turusta käsin toimiva Mimica kaiketi tässä tilanteessa olisi laitettava.

Viime vuoden lopulla mainion lyhärin julkaissut orkesteri huiskii napakkaa modernimman laidan hardcorea, sekoitellen mukaan niin melodiakoukkuja kuin myös metallista raskauttakin. Mainitut Abduktio, Converge ja Mastodon antavat bändin kulkusuunnan kannalta ihan osuvaa osviittaa, vaikka totuus ei niin yksinkertainen olekaan. Lavalla kiitettävän energinen ja spontaanisti sekoileva bändi oli viihdyttävä näky silloinkin, kun adhd-sinkoilun vahvin jännite heikentyi, ja puuromaiset soundit kätkivät kappaleisiin sijoitetut nyanssit. Toisin sanoen aivan kokonaisuudessaan keikka ei vakuuttanut, mutta nuorelta bändiltä kyseessä oli hyvin lupaava näyte.

Jatkuva sinkoilu söi keskivaiheilla itse omaa parasta teräänsä, joten setin koostamiseen kannattaa kiinnittää erityistä huomiota – ja bändillä olisi varaa laajentaa reviiriään vähän toisenlaisiinkin suuntiin. Toisaalta, eipä muistu mieleen milloin viimeksi tuplabasarijytke olisi saanut yhtä iloisesti nauramaan ääneen ja hymyilemään, joten kovin vakavista sälleistä tai puutteistakaan ei ole kyse – ja kun napakammalta osastolta löytyy Sober Soundsin ja Forever We´ll Riden kaltaisia erinomaisia ralleja, on edessä mitä mielenkiintoisin tulevaisuus.

Tuoretta Joystick-debyyttiänsä juhlistava Kiveskives sai esiintyjänumeron kaksi, ja useiden missattujen keikkojen jälkeen tämä mainion erikoinen nintendo-proge-psykerock-hupailu-yhtye oli edessä. Luonnollisesti tuoreen levyn materiaalin ympärillä pyörinyt setti sisälsi tuttuja numeroita Painottomassa tilassa –EP:ltä (2010) noukittujen kolmen biisin verran, joten samalla tuli koettua ensikosketus mainittuun albumiinkin.

Keikan sounditeknisten seikkojen pohjilta bändin olisi arvannut liikkuneen aikaisempaa kitara-keskeisempään suuntaan, mutta tosiasiassa albumi esittelee paljon monipuolisemman ja seikkailumielisemmän kivesparin kuin mitä Yo:n vedon pohjilta olettaisi. Olisi valjua vähättelyä kuvailla keikkaa silti edes keskiverroksi, sillä Kiveskives sai aikaan kestohymyn, soitti luontevasti ja osuvasti yhteen sekä viehätti yleisellä hölmöydellään. Veikeästi spandexeissaan virnuillut kitaristi Pietu Sepponen ylläpiti urheilujuhlan tuntua silloinkin, kun tunnelmassa tuntui notkahduksia.

Kyse ei totisesti ole kaikkien aikojen vakavamielisimmästä orkesterista, mutta silkkaan vitsikkyyteen tai musiikilliseen huumoriinkaan keskittyminen eivät orkesterin viehätysvoimasta vastaa. Hyvät biisit, riemukas meininki, Nintendo-nostalgia ja soittoniekojen nautinnollinen suhtautuminen omaan toimintaansa ovat jo itsessään hatunnoston arvoisia meriittejä. Keikka jäi silti hivenen verran odotetusta hurmoksesta, joten palajamme asian äärelle jahka Joystickin salat valkenevat paremmin.

Kolmantena lavalle nousi turkulainen Yournalist, jonka musiikissa yhdistyvät isot indierock-kertosäkeet, popisti punkkaileva pyrähtely ja vähän afrikkalaisittainkin keinahteleva tunnelma. Kolmikon yhteensoitto oli napakkaa, ja soundi kiitettävän kookas yksinkertaisella kokoonpanodynamiikallakin. Musiikin saralla aiemmissakin yhteyksissä kunnostautuneen Ruohosen suvun vesojen Oskarin ja Santerin vetämä yhtye ei kuitenkaan onnistunut aivan vakuuttamaan taidoistaan.

Vähän päälleliimatun tuntuisten huumorispiikkien ja pääosin eteerisen tarttuvissa tunnelmissa liidelleen musiikin välinen yhteys ei avautunut toivotulla lailla, eivätkä biisitkään vieneet mennessään. Nuorella orkesterilla tuntuisi kuitenkin olevan varsinkin naispuolista yleisöä, joten tokkopa voi bändin sanoa varsinaisesti metsään menneen. Epäilyksiä kulkusuunnan suhteen on silti syytä esittää. Päällepäin korea kattaus tuntui ontolta ja biisit seurailivat monipuolisuudessaankin kaavoja, joista ei yllättäviä tai ihon läpi tunkevia elementtejä välittynyt aivan tarpeeksi.

Viihdyttävän ja väkinäisen välillä keikaroinut orkesteri saikin erään musanörttiaviisin paikalliselta edustajalta keikan aikana avoimen erimielisen mielipiteen kuultavakseen, ja vaikka kolmikko asiasta hieman suivaantui, samalla myös sisuuntui. Tätä myötä ilmassa tuntui enemmän sähköä ja jauhot suuhun-meininkiä, jotka lämmittivät mieltä jo paremmin.

Pääaktina esiintynyt Sydän, sydän oli ilmeisesti toimintakunnoltaan kutakuinkin 50 prosentin tienoilla, mutta tämä ei orkesterin toiminnasta sinänsä välittynyt. Jokusten Kapselin numeroiden ja tutumpien keikkavakioiden tienoilla pyörinyt setti ei tarjonnut erityisen suuria yllätyksiä vaan tasaista laatua. Hyväntuulinen ja leppoisa nelikko ei välittänyt yhtä rajua energiaa tai herättänyt riehaantuneisuutta, kuten jostain syystä on odottamaan jäänyt, mutta parhaimmillaan tarjoili vangitsevan tunnelman ja hyvän mielen. Tarkemmin määrittelemättömistä syistä Auto –levyn (2005) XXX ja Kuolema tulee iskivät eniten, edellämainittu kohosi setin raivokkaimmaksi vedoksi.

Nähdyistä Sydäri-keikoista keskiviikkoinen Yo:n operaatio ei päättömästä ja hyvin ahkerasti ääniefekteinkin mainostetusta lokkipalvelusta huolimatta noussut aivan parhaiden joukkoon, mutta suurempia ja syvempiä syitä asialle on vaikea metsästää. Koko iltaa toki leimasi keskiviikon lievästi pidätteleväinen ja puolin valoin höökivä tuntu, mutta joskus tällaisiakin iltoja vain on koettava. Nimittäin hurmoksellisen tilanteen saapuessa volttimäärä kohoaa vielä aiottuakin korkeammalle, jos ennakkoluulosäätö on ”lepsuhkon” tienoilla, ja joutuukin yllättäen kohtaamaan asteikon maksimin eli ”tajunnanräjäyttävän”.

Teksti: Aleksi Leskinen, kuvat: Ilkka Valpasvuo