Pienet II - Toukokuu 2012
Carnivorous: Lost Soul
Pari vuotta sitten perustettu Carnivorous on kuuleman mukaan rustannut kasaan jo reilusti omia kappaleita. Nyt tuosta materiaalipankista on syntynyt ensimmäinen demo, jolla deathin katkuinen thrash metal rymisteleekin jo lupaavasti.
Ryhmän metalli on melodista, modernia, nopeaa ja ärhäkkää. Nopeus toimii pääosiin kappaleiden eduksi, mutta joissain kohdin selvästi mietityt nyanssit tahtovat vielä hukkua turhan kiireen alle. Pientä malttia siis toivoisi vastaisuudessa, jolloin ne ääripäätkin erottuisivat paremmin. Turhan intron olisi myös voinut jättää suosiolla pois. Yllättäen kahdella ensimmäisellä oikealla raidalla esityskielenä on suomi, kun taas kahdessa seuraavassa rykäisyssä vokalisti luottaa puolestaan englantiin. Ensimmäinen kotimainen tuntuu istuvan bändin palettiin aavistuksen paremmin, etenkin kun lontoon ääntämys on hiukan kankeahkoa.
Esikoisen viisi raitaa antavat kuvan bändistä, joka on vasta löytämässä oman juttunsa ja soundinsa. Materiaali antaa viitteitä monesta mahdollisesta suunnasta, joista yhtye toivottavasti jo ensi demolla on valinnut omansa. Hiomatonta ja raakilemaista mutta samalla lupaavaa.
Mika Roth
Concrete Swine: Ural Express
Riihimäkeläinen
Concrete Swine perustettiin vuonna 2010, mutta ryhmän jäseniltä löytyy aiempaa bändikokemusta jo pitkältä ajalta. Niinpä ei ole mikään yllätys, että vaikka Ural Express on ryhmän esikoinen, puuttuvat siltä lähes kaikki uusia bändejä vaivaavat lastentaudit.
Homman nimi on raskas mutta groovaava rockin ja metallin sekoitus, jossa pääpaino on nimenomaan rullaavassa ja bluesin sukuisessa rockissa. Esityskieli on tietenkin englanti ja vokalisti
Mr. Brusila suoriutuu tontistaan moitteetta, vaikka vokaaleja on hinkattu pöydässä ehkä rahdun liikaa. Rytmiryhmä ja kitaristi saavat myös puhtaat paperit, ja etenkin rokimmissa kohdissa nousee jo hiki pintaan, kun nelikko antaa palaa täydellä voimalla. Kunnon studiossa nauhoitettu ja Amerikan-maalla miksattu sekä masteroitu kiekko pitää sisällään neljä vahvaa raitaa, joista voi olla ylpeä. Se totaalinen päänräjäyttäjä jää vielä puuttumaan, mutta näistä aineksista moinen saattaa hyvinkin syntyä jo vaikka huomenna.
Mika Roth
Ekaria: Demo 03/2012
Turkulainen
Ekaria avaa levytysuransa komeasti kuuden biisin mittaisella demolla. Bändin tyyli sijoittuu jonnekin sinne perinteisen hardcore punkin ja kantaaottavan crust punkin louhikkoiseen välimaastoon.
Ryhmällä tuntuu olevan paljon painavaa sanottavaa, mutta voimaa touhusta vievät demon ala-arvoiset soundit, joiden takia sitä kuunnellessa saa todella pinnistellä. Ekaria kiskoo lähes jokaisen kulman suoraksi hirvittävällä vauhdilla, mikä toimii osassa kappaleista mutta ei kaikissa, sillä hetkittäin
rähinä muuttuu jo itsetarkoitukseksi. Toisena kuultava
Herran nimeen ja muusta materiaalista hitaudellaan sekä post punkmaisuudellaan erottuva
Hullu nousevat biisinipun kärkeen, tosin näissäkin siivuissa olisi ollut vielä jalostamisen varaa.
Ekarian ongelma tuntuu olevan liika vauhti, joka on ruhjonut lähes kaikki kappaleet samaan muottiin. Rupiset soundit tekevät myös hallaa, sillä tällaista diskanttipuuroa ei todellakaan jaksa kuunnella kauaa.
Mika Roth
End Of August: If Something Should Happen To Me
Porilainen
End Of August valmistelee debyyttialbumiaan ja lohkaisee siitä kaksi maistiaiskappaletta, jotka maistuvat erittäin hyviltä. Akustisella kitaralla otteenvaihdot kuuluen lähtevä nimibiisi
If Something Should Happen To Me omaa hienon rauhan tunteen, kaksikko maalaa melankolista tunnelmapoppiaan hötkyilemättä, hallitulla kasvatuksella.
Petteri Salosen tumman toteava laulutulkinta sopii erinomaisesti melko riisuttuun instrumentaatioon ja tunnetta biisiin on onnistuttu lataamaan hienosti. Sellaisen tumman mutta jotenkin lämpimän väreilyn luominen ei ole mitenkään helppoa mutta EOA:lta se tuntuu sujuvan. Stemmalaulu on piste i:n päällä. Toinen näyte
Hope Has Come on valoisampi ja avarampi, yhtä lailla näppäillen.
Mikko Porvari koskettimet ovat mainio lisä ja
Suvi Lehdon laulu kuorruttaa hienon kokonaisuuden. Jos koko albumi on yhtä vahva, niin kannattaa tarkastaa.
Ilkka Valpasvuo
Half Past Never Band: EP
Fatbass
Half Past Never Band on tehnyt hyvin kiinnittämällä riveihinsä Idolsissakin kisanneen soul-laulaja
Fatima Koroman. Yhtye kun on uudella kolmebiisisellä EP:llään siirtynyt entistä tukevammin kohti livesoittoa: on taitava bändi, osaava laulaja ja rennontiukka ote.
Tyylillisesti
Timo Koranderin johtama yhtye ei liiemmin ole muuttunut. Kuusikko hakee edelleen innoituksensa monesta suunnasta vanhaa funk- ja soul-kenttää, mutta ei edelleenkään kuulosta retrolta. Edellislevyyn verrattuna EP soi vapautuneemmin ja pingottamatta. Se saattaa paikoin olla jopa pienoinen haitta, koska kärkibiisi
Another Daytä lukuunottamatta materiaali tuntuisi kaipaavan vähän tiukempaa otetta.
Winds of Autumnilla vieraileva
Ekow tuo biisiin hyvin ryhtiä, mutta lattariosastolle hamuavalla
Makes No Sensellä ja jo mainitulla aloitusbiisillä vasta Koroma tekee taitobändin annista kokonaisen. Toivotaan jatkoa tälle yhteistyölle.
Jani Ekblom
Isoviha: Koettaa hymyillä bussissa
Rokkia voi tehdä pelkällä kitaralla ja rummuilla, mutta
Isoviha pistää paremmaksi. Tässä yhtyeessä on rumpali ja kaksi basistia, joista toinen vastaa laulusta kolmikon kahden muun jäsenen huutaessa taustalla. Soundit ovat sanalla sanoen ronskit ja punkahtavassa pätkinnässä on mukana myös aimo annos huumoria.
Kuten arvata saattaa, biisit perustuvat rytmiin ja lyriikoihin, mutta vaikka tarinoissa sattuu yhtä ja toista kummaa ei Isoviha ole mikään halpa huumoriviritelmä. Avausraita
Elina ja se retku puskee ja pusertaa oikein kunnon otteella, ja alle minuutin mittainen
Joku iski nyrkillä kasvoihin on livetilanteessa taatusti melkoinen huudattaja. Rähjäinen garagerockraita
Salmiakkia saa myös pään nyökyttämään kuin huomaamatta samaan tahtiin, ylisäröisen basson korvatessa ongelmitta kitaran. Ideoita lenteleekin jo siihen malliin, että hiukan suuremmalla kunnianhimolla tästä saattaa syntyä vielä vaikka mitä.
Mika Roth
Jaakko & Jay
Fullsteam
Tamperelainen akustisen punkin duo
Jaakko & Jay julkaisi 21.4 Levykauppapäivän eli Record Store Dayn kunniaksi uuden kuuden biisin seiskatuumaisen. Eurooppaan kiertueelle kesäkuussa suuntaava kaksikko ei ole mennyt hirveästi muuttamaan onnen kaavaansa - riehakas riisutulla rumpusetillä, puoliakustisen kitaran kaahauksella ja huohottavalla laululla itseään pyörryksiin paahtava soitto hurmaa yhä ja edelleen suoraviivaisella vaivattomuudellaan ja Jaakon biisien vallattomalla melodiakoukulla. Ja miksi sitä pitäisikään mennä muuttamaan kun se kerran toimii?
Toisaalta myös J & J on tehnyt ikään kuin samaa biisiä jo vaikka kuinka kauan eikä peukut ylöspäin-meiningistä huolimatta ihan joka plätyllään tee sellaisia erityisiä hittejä, jotka nousisivat vielä siitä hyvästi vellovasta massasta esille. Tällä plätyllä yhtye tuntuu olevan aluksi sitä viihdyttävämmillään mitä enemmän himmailee touhuaan eli pelkistetyissä hetkissä, joista on hyvä taas nostaa kaareen. Upeilla kansilla varustetusta ja alusta loppuun vahvasta mutta hiukan tasapaksusta plätystä jääkin mieleen eniten
Situanistin meuhka,
4 AM:n hyvällä tavalla yksinkertainen toisteisuus ja
D.I.Y. Dancen kahden hengen sonnikuoroilu. Loppua kohden fiilis alkaa nousemaan, joten missään nimessä biisikynä ei ole ruosteessa.
Ilkka Valpasvuo
Joel Vataja: Mitä olisin
Joel Vataja astelee desibeli.netin arviovalokeilan alle nyt toista kertaa,
edellinen tuotos kärsi
Antti Hurskaisen korvaan liiallisista keskitempo-iskelmärock-kulahtaneista sävyistä. Parin vuoden kypsyttelyn jälkeen kuulas, lievästi rautalankainen iskelmä-lönkyttely kimaltelee touhussa edelleen, mutta biiseinä sekä haikean kiireetön vispilätunnelmointi
Mitä olisin että rennommin askeltavasta säkeestä mukavan sulavasti isompaan kertoon ponkaiseva
Saanko tulla ovat ihan kelpoja teoksia omalla sarallaan. Vatajan laulutulkinta sopii mainiosti valittuihin sävyihin. Vaikka kokonaisuudessa ei vieläkään kauhean persoonallisia sävyjä hehku, ovat ainakin nämä kaksi biisiä ihan vertailukelpoisia isommankin tuotannon iskelmäisen laidan suomirock-artisteihin.
Ilkka Valpasvuo
Light Light: Breather EP
Resorrection
Olisi harhaanjohtavaa kutsua kotimaisen
Light Lightin musiikkia suoraan räpiksi tai hiphopiksi, vaikka lähimmät genret ne taitavatkin olla Raisio-Turku-Helsinki -akselilla toimivalle yhtyeelle. Päällekäyvät biitit kuitenkin loistavat poissaolollaan ja elektroninen äänimaisema täydentyy mukavan luomusti akustisilla kitaroilla, perkussioille ja jopa huuliharpulla ja sellolla.
Haiku Korpelan räp-blaastille on annettu tilaa enemmän maalauksen kuin biitin keinoin. Pääasiassa
Tuomo Yrttiahon ja
Marko Äijälän luoman äänimaiseman avaimia tuntuvat oleva kiireetön hengitys, haikean öinen maalaus ja orgaaninen syke. Ambient onkin yksi mitä sanana heittelisin, mutta Light Lightilla on kuitenkin myös se räpin juoksevuus paletissaan, joskin semmoinen laiskalla tavalla hallitseva.
Avausraita
Breather maalaa koskettimillaan jopa sinfonisesti, mutta hyvin hissuksiin ja kiireettä.
Don Johnson Big Bandin öisimmissä biiseissä on ollut hiukan samanlaista henkeä, mutta ihan yhtä orgaanisesti ja viipyillen ei myöskään DJBB ole pysähtynyt asian äärelle kuin mitä Light Light. Mistään haahuilusta ei myöskään ole kyse vaan yhtye lopulta etenee biiseillään loogisesti vaikka tahti onkin laahaava ja pysähtyy välillä miltei kokonaan. Isoa maisemakangasta ja rauhallisen kaunista tunnelmaa hallitaan hienosti. Riisutusti akustisen kitaran näppäilyn ja räpin tahtiin alkava ja sellolla maalaava
Late To Rest onnistuu oikeastaan vielä paremmin yhdistelemään tumman lempeää maalausta näppäilyyn, jonka kanssa tasaisen uneliaahko blaasti toimii hienosti.
Leave jättää jopa otteenvaihdot kuuluville ja onnistuu alleviivaamaan räpäytystä entisestään olemalla aiempiakin riisutumpi - mikä toimii mainiosti. Vähemmän on enemmän.
Enemmän leppoisan rullaavaa indiefolk/kantripoppia tarjoileva
Three-Sixty-Fiver on mainio ulotus hiukan reippaampaan askellukseen. Huuliharppu ja stemmalaulut ovat erittäin hyvät lisäelementit. Päätösraita
Modern Water meloo jälleen tumman öisellä viiveellä, hissuksiin etteivät kalat karkaa... Tummuus ja pienieleinen painostus yhdistettynä melko eleettömään sanailuun, orgaaniseen askeleeseen ja soittosivelyiden pieni on kaunista -mentaliteettiin jatkaa mainiota työtä. Toki Three-Sixty-Fiverin reippaampi vaihtelu tekee hyvää kokonaispaketille, mutta kyllä jokainen kappale viiden biisin näytteellä puolustaa ihan itsenäänkin paikkaansa. Komea EP.
Ilkka Valpasvuo
The Anderssons: Kanavat sekaisin (EP)
Killer
Killer Recordsin uusimpia ramopunk-julkaisuja on tuoreehkon
The Anderssons -nelikon kuusibiisinen EP
Kanavat sekaisin. Kuten kaikessa näin genresidonnaisessa musiikissa,
miten on vähintään yhtä tärkeää kuin
mitä. Siksi The Anderssonsin ulosanti ei pääse yllättämään:
Ramones ja 70-luvun lopun suomipunk ovat yhtyeen kotijumalat. Perinteitä kunnioittaen siis.
Kanavat sekaisin soi hyvällä intensiteetillä, ja ryminä ja vauhti on vähän suuremmassa roolissa kuin koukut. Tarttuvuutta kyllä löytyy, mutta se on sitä luokkaa joka vaatii kymmeniä toistoja. Mielessä käykin alkuaikojen
Pelle Miljoona ja alkuaikojen
Klamydia.
Musta käsi tulee taas haastaa rakenteellaan iloisesti, mutta erityisen ikimuistoinen biisikuusikko, tai sen puoleen yhtye, tämä ei vielä ole.
Jani Ekblom
Unet: Kerron mitä tapahtui
Oululaisen
H. Hannulan yhden naisen yhtye
UNET luottaa vahvasti kaaosmaailmaan - tumman uhkaavaan särönoisejunnaukseen, maailmanlopun ahdistaviin maisemiin ja ärhäkkään ärjyntään. Kahden biisin näytteen Kerron mitä tapahtui aloittaa
Nykyinen tilanne, joka juntturoi pitkään tumman särön maailmoissa päällekäyvästi sykkien, yhden hengen soittamaksi melkoisen jykevää soundia. Kun Hannula sitten avaa suunsa, ryskää koko toiminta vielä pari askelta aggressiivisempaan suuntaan. Suomeksi huudettu "avautuminen" on sen verran ärhäkkää, että kelpaa vaikka hardcorepiireille. Säröinen jumitus jatkuu taustalla eikä pidä mitään kiireettä vaan maalaa jykevästi kuin
Mana Mana aikoinaan. Nimibiisi jatkaa samoilla asetelmilla särö ruvella ja saa jo rullauksellaan niskaa nytkymään mukana. Hannulan vokaalit tasapainoilevat hetkittäin vain puoliruvella mikä sekin toimii hyvin. Kaiken muun hyvän lisäksi sellaista omanlaistaan hitikkyyttä tihkuu jo nyt UNET-yhtyeen paketista. Luulisin että ainakin desibeli.netin
Aleksi Leskinen lämpeää tälle? Soundipolitiikkakin on juuri sen verran kohdallaan kuin mitä tällainen möykkä vaatii... Hyvä!
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 6123
