Sleep (USA), Pharaoh Overlord

”Jos teillä on asiaa, lähestykää kirjeellä, sähköpostilla tai tekstiviestitse. Eilen oli Pharaoh Overlordin ja Sleepin keikka. En kuule mitään viikkoon. Kyllä, mulla oli tulpat korvissa.” –Leskisen puhelinvastaaja.

Jussi Lehtisalon johtaman Pharaoh Overlordin NWOFHM-messu pääsi alkamaan juuri parahiksi kun pääsin kotimaisen rokkipyhätön ovista sisään. Näennäisen nopeiden narikka- ja paitatiskivisiittien myötä kätöseen hymyillen tilattu kahvikupponen ja oitis jumituksen pariin. Tomi Leppäsen mäiskimä komppi pysytteli ryhdikkäänä vaikka jatkui loputtomiin. Lehtisalon bassovalli kannatteli paksukouraisesti groovea, jonka kärjellä Janne Westerlund sekä Jääskeläiset Julius ja Pekka ryskäsivät kitarariffejä lentoon.

Siinä missä Circle kasvattelee kappaleistaan tunnusarvoisemmin taiteellisia ja dramaattisia teoksia, on Pharaoh Overlordin kutkutus puhtaassa toisteisuudessa. Biiseissä tapahtuu sinänsä paljon, Westerlundin vokaalit heittelehtivät rähjäämisen, muminan ja jopa ajoittaisten melodianomaisten luikausten välillä, ja kitaraosastolla varsinkin Jääskeläisten puolella pakkaa levitellään astraalimmillekin tasoille.

Bändin ydin on joka tapauksessa Lehtisalo-Leppänen-Westerlund-akselin synnyttämä äärimmäisen jämäkkä perijumitus, jonka sisäistäminen livetilanteessa kattaa alle tunnin annoksessa kutakuinkin kaikki ihmisen oleellisimmat tuntemukset intoutumisen, tylsistymisen, ärtymisen ja valaistumisen välillä. Syntyvä lopullinen fiilis on aika erilainen kuin useimpien eeppisten meluyhtyeiden kanssa. Kun on jo lähes tottunut siihen, että kappale alkaa hiljaa ja lopulta kulminoituu räjähdyspisteeseen, on Pharaoh Overlordin räjähdyspiste sisäinen.

Biisi alkaa nytkähtelemättä, sitten siinä tapahtuu jotain, sitten se loppuu, luultavasti juuri niin kuin alkoikin. On eniten kuulijasta kiinni, miten syvälle musiikkiin biisin aikana uppoaa, ja joka kerta uppoamisen tunne tuntuu olevan erilainen. Ehdoton kliimaksi oli setin viimeisenä kuultu kahden soinnun eepos, joka vei mennessään hyvin tehokkaasti. Lämmittelijän ominaisuudessa Pharaoh Overlord oli nappivalinta – varsinkin siinä mielessä, että bändin soundi ei perustu niinkään lämpöiseen pörinään kuin sähisevään hevivalliin.

Lämpöisestä pörinäistä ei seuranneiden kahden tunnin aikana nimittäin tullut pulaa. Vuonna 1990 perustettu Sleep on yksi aikakautensa tärkeimpiä stonerin ja doomin alalla toimineita orkestereita. Perinteikäs putkivahvarimurina, ponnekas voimatrio-soitanta, Holy Mountain (1993) ja bändin hajoamiseen alunperin johtanut Jerusalem/Dopesmoker (1999/2003) – neljä asiaa, joiden vuoksi moni on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana alkanut katsomaan soitintaan uudella tavalla.

Vuonna 2009 yhtye päätti palata lavoille, ja sittemmin alkuperäinen rumpali Chris Hakius on jo ehtinyt vaihtumaan Neurosisin rumpupallilta tunnettuun Jason Roederiin. Nyt bändi oli ensimmäistä kertaa Suomessa, viittä minuuttia vaille lavalla ja ruudulla pyöri aikamääreitä sekä kemiallisia alkuaineita käsittelevä opetusvideo. Aihepiiri oli mitä sopivin, tunnelma mitä latautunein.

Sitten Matt Pike käynnisti Dopesmokerin rituaalinomaisen pörinämeren. Alunperin yhdeksi tunnin mittaiseksi biisiksi aiotun jumituseepoksen riisuttu sovitus kattoi kahden tunnin keikasta melko sopivan yhden neljäsosan avaruuskakkua. Hengästyttävän raskaan Dopesmokerin päälle Holy Mountainilta ladattu nimikkobiisi ja mestarillinen avausraita Dragonaut tuntuivat jo melko kaivatulta kevennykseltä groove-painotteisemmilla kuluillaan. Holy Mountainin materiaali toi keikalle sopivasti letkeyttä ja hitusen enemmän dynamiikkaakin, jolloin huumaannuttavaan pörinään oli vaikeampi puutua. Lopun setin aikana bändi tarjoili myös toistaiseksi julkaisemattomia numeroita, joiden pohjilta nykyinen kulkusuunta on vahvasti Dopesmokerin pitkäpinnaisen ja hyperraskaan lainehdinnan puolella.

Kolmikon soitannassa oli lujasti energiaa, ja soundit erottelivat elementtejä toisistaan sotkematta tai tinkimättä kokonaissoinnin voimakkuudesta. Ainoastaan Al Cisnerosin laulu jäi hieman muun mörinän alle, mutta sekin oli empiirisesti todettavissa enemmän salista valitsemansa paikan kuin varsinaisesti soundien syyksi. Keikan viimeisillä metreillä Cisnerosin Rickenbackerista näppäilemät sävelet jäivät jonnekin soittimen ja Ampeg-pinojen välille, mikä aiheutti lavalle odottamattoman vauhdikasta tunnelmaa, mutta ei varsinaisesti lässäyttänyt keikkaa tai saanut soittajiakaan pois tolaltaan. Vaikea silti kuvitella, miltä tuntuu kun kahden tunnin kliimaksihakuisen soitannan viimeisillä minuuteilla sormista lähtevä sähköinen signaali katkeaakin.

Kokonaisuutena keikka oli Kokemus isolla K:lla, mutta sittenkin hivenen kaksijakoinen. Vähemmälläkin kohtalaisia kallonmurtumia aikaansaava äänenpaine, hidasliikkeinen jurnutus, tunnelmaan erinomaisesti sopineet taustavideot ja kaikkiaan kaksi tuntia kestänyt keikka oli samanaikaisesti hengästyttävä, väsyttävä, vavisuttava ja sydämeen käyvä. Olen vilpittömän onnellinen, että pääsin näkemään bändin livenä, mutta en välttämättä haluaisi silti nähdä sitä kovin usein.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Juho Matilainen