Pienet - Toukokuu 2012
8 ½: Jean-Luc
Otto e mezzo, eli 8 ½, on yksi Federico Fellinin ja kenties jopa koko maailman parhaista elokuvista. Nähtävästi toinen ohjaajalegenda Jean-Luc Godard on toiminut myös melkoisena innoittajana turkulaiselle 8 ½ -orkesterille, jonka edellinen EP sai kollega Hurskaiselta melkoisesti ylistyssanoja. Reilu vuosi on kulunut ja on koittanut uuden neljän raidan annoksen aika.
Rosoisella äänivallilla biisejään eteenpäin puskeva ryhmä rysäyttää kaaransa rockin likaiselle kadulle garagen puolelta. Kitaraa raastetaan säröpedaali pohjassa ja rytmiryhmän tehtävänä on pitää tunnelma mahdollisimman painostavana, kun klaustrofobiaan taipuvaisia siivuja leivotaan ja paisutetaan.
Vokalisti/kitaristi Aleksandr Manzosilla on paljon sanottavaa, mutta harmillisesti autotallin perältä kotoisin olevat soundit syövät suurimman osan lyriikoista. Onneksi levyn mukana tulee sanoitusvihko, josta voi lukea kaikki vihaiset ja vähintäänkin närkästyneet rivit.
Yhtye saa luotua jo todella häiriintyneitä fiiliksiä sekä kaaoksen laidalla killuvia hetkiä, mutta se viimeinen potku jää vielä puuttumaan. Toisena soiva Jean-Luc Bulldozer osuu jo lähelle, eikä ankkuriosuudelle jätetty ja lopulta päälle yhdeksänminuuttiseksi paisuva Catbus jää myöskään kauas maalista. Nyt kun ryhmä löytäisi vielä sen ylimääräisen parin sentin venytyksen itsestään, joka auttaisi murtautumaan seuraavalle tasolle.
Mika Roth
Alistair the Third: s / t
Alkuvuodesta 2010 perustettu tamperelainen
Alistair the Third avaa julkaisu-uransa komeasti kuuden biisin mittaisella EP:llä, joka risteilee jossain siellä raskaan rockin ja metallin vesillä. Etenkin vokaalien puolesta mukana on myös kevyttä hc-otetta, joten ryhmällä on heti
kättelyssä monta tietä valittavanaan.
Monet bändit päätyvät julkaisemaan ensimmäisen kiekkonsa aivan liian aikaisin, mutta tätä ei tarvitse sanoa tamperelaisista, sillä ryhmän itsensä mukaan nimetty EP on kaikin puolin ehyt ja toimiva. Kokoonpanolla on myös selvästi visio siitä mistä se on tulossa ja mihin se on menossa, minkä ansiosta yksikään biisi ei erotu negatiivisella tavalla toisista. Nipun popahtavampaa ja samalla tarttuvampaa laitaa edustava
Static on kuin virkistävä keidas raastavamman
Dying Lightin ja metallisemman
The Trenchin välissä. Päällisin puolin raidoilla ei ole paljoakaan tekemistä keskenään, mutta ne pienet elementit ja yksityiskohdat saavat suljettua kappaleet lopulta saman varjon alle. Vokalistin huuto on aavistuksen yksioikoista ja pieni lisä persoonallisuudessa ei haittaisi, mutta kaiken kaikkiaan kiekko on silti kelpo avaus.
Mika Roth
Blue Vertigo: Demo 2011
Seinäjokelainen
Blue Vertigo on julkaissut toisen demonsa, joka on tosin harmillisesti vain kahden raidan mittainen. Mitään kovin syvältä luotaavia analyysejä on siis vaikea tehdä, mutta selvästi ryhmän sydän sykkii vanhan koulukunnan NWOBHM-metallille.
Demon tunkkaiset ja tukahdutetut soundit eivät tee sävellyksille oikeutta, mutta toisaalta raaka rupisuus palvelee tavallaan kokonaisuutta. Soittotaitoa löytyy riittämiin, mutta ryhmä ei sorru liian hinkkaamisen sudenkuoppaan vaan antaa kappaleiden edetä voimalla. Tempo onkin kummallakin raidalla kova ja biisit nojaavat kahden kitaran ahkeraan vallitukseen, sekä vokalistin hartiavoimin huutamiin/laulamiin vokaaleihin. Rytmiryhmä heittää siellä täällä sekaan pieniä jippoja ja rytmillisiä koukkuja, mutta pääpaino on vauhdilla.
Blue Vertigo osaa asiansa, mutta kun maailmassa on lukemattomia muitakin varhaisen
Iron Maidenin seuraajia, kannattaisi kaavaa ehkä hiukan varioida. Biisit ovat laadukkaita, joten tarvittavia eväitä näyttäisi ainakin löytyvän rohkeampaankin tutkimusmatkailuun.
Mika Roth
Cold Hours: The Flow
Jykevässä haarassa seisovaan naislauluun, metallihtavaan askeleeseen ja tumman ärhäkkään rockriffiin luottava jyväskyläläinen
Cold Hours rakentaa melkoisen mahtipontisesti.
Annika Jalkasen kuulaasti korkealle kaartava vahva laulu kohtaa bändin jymäkän soiton energisine riffeineen ja mollimelankosine suvantoineen melkoisen toimivasti, mutta rockmetallin sarjassaan Cold Hours ei silti tarjoile mitään uutta tai yllättävää. Soundin isous suhteessa tummiin väreilyihin, sulavassa kontaktissa laulun kanssa, on yhtyeen kivijalka, mutta biisikynä piirtää aineksista hiukan turhan tuttua ja turvallista jykevän päällekäyvää viivaa.
Kun yhtye uskaltaa luottaa pelkistettyyn näppäilyyn
Answers Unreachablella, löytyy soundiin toivottavaa kiireettömyyttä ja rauhaa, mutta kokonaisilmeen kylmyys tasapainoilee jatkuvasti herkkyyden ja tylyyden välimaastoissa. Vähän kuin lumisessa Narniassa - onko se enää kaunis vai vain jäätävän kalsea paikka? Koska yhtye kuitenkin hallitsee ison kynänsä näinkin valmiilla ilmeellä, voi Cold Hoursille luvata nousujohteista jatkoa. Tosin sitä jotain ihan omaa väriä soisi löytyvän lisää, vaikkei vahvalla naislaululla koristeltua rockmetallia kait ihan yhtä paljon tehdä kuin vaikka rässiä tai döödistä...
Ilkka Valpasvuo
Noora: Big World EP
Noora Sofia Soinisen esikois-EP:llä raikaa keskitien pop, jota sävytetään soul-, R&B- ja rockmausteilla. Tähän kategoriaan sujahtavia levytyksiä löytyy maailmasta yksi jos toinenkin, eikä Noora onnistu ainakaan vielä perustelemaan, miksi hänen kuuluisi nousta tähteyteen.
Noora laulaa aivan pätevästi, joskin välillä liiaksi huutaen, mutta kappaleet ja tuotanto eivät säväytä. Meno on kaikkiaan jokseenkin vanhanaikaisen kuuloista. Näin valju ja kulahtanut ote vaatisi vastapainoksi huippuluokan sävellyksiä, mutta ne jäävät uupumaan. Päätään nostavat euroviisumainen balladi
Sun Ray sekä menevä
Hero. Jälkimmäinen paljastaa Nooran suurimman ongelman: tällä toteutuksella kappale kuulostaa vain tähtiartisteille lähetettävältä bulkkidemolta, joka vasta huipputuottajan ja tähden karisman avulla nousee hitiksi.
Tommi Saarikoski
Nro.83: Velipoika EP
Tamperelainen
Nro.83 on rentoutunut huomattavasti. Jos aiemmasta tuotoksesta muutaman vuoden takaa nousi mieleen iso stadionrock, niin nyt hymyilevä ja kepeä puoli on nostamassa entistä vahvemmin päätään. Toki silloisestakin Numerokasikolmosesta duurivoimapop-sävyineen nousi mieleen myös kimalteleva serkus
Egotripille, mutta nyt tuntuu että vallankin laulaja-kitaristi
Vesa Holmala tasapainoittaa lauluaan huomattavasti vahvemmin sen rentouden kautta, vaikka siinä edelleen on aistittavissa sitä emo-maailman huohotusta ja voihkintaa. Yhtyeen positiivinen ilme ja glitteristä huolimatta irtonainen ote nostaa sen köyhän miehen uniklubien yläpuolelle, vaikka biisikynä ei välttämättä vieläkään räjäytä päätä. Kvartetti ei hukkaa sieluaan stadionrock-tarpeeseen.
Toki nelikon nelibiisinen omakustanne-EP iskee myös biisillisesti vähintään kelvollisesti. Nimibiisi
Velipoika muistelee nuorten miesten veljeyden kulta-aikoja mukavan aurinkoisella fiiliksellä, tarpeeksi aivottomasti ollakseen jotain muuta kuin suomalaista melankoliaa mutta samalla riittävän ajatuksella mukana ettei homma myöskään karkaa miksikään hassutteluksi.
Annikinkatu muistelee mennyttä rakkautta korkealla ja kuulaalla särökaarella toimivan mahtipontisesti,
Asunto 9B on naapureilta irrallaan ja jää sanallisella pyörittelyllään hiukan irralliseksi myös kuulijalta vaikka särökimalteleekin kelvosti. Päätösraita
Tien toiselta puolelta hidastaa toimivasti hiukan seesteisempään pohdintaan ja antaa sopivaa vastapainoa isommalle puolelle. Ei mitään erityistä papukaijamerkin arvoista, mutta mukavasti on kehitystä tapahtunut.
Ilkka Valpasvuo
Nyrkkitappelu: Voi pyhä äiti, nyt mennään! / Nyrkkipostia
Svart / Blast Of Silence
Munille potkivan
Nyrkkitappelun äijämäisen likaisesta ja päällekäyvästä garagepunkista voi vetää melko suoraa viivaa
Turbonegroon ja sen kautta aina
The Stoogesiin asti - kotimaisista yhtyeen melodisesti vahvasta suoraviivaisuudesta nousee mieleen mm.
Lemmenpyssyt, vaikka Nyrkkitappelu on selkeästi punkimmin rähisevä. Laulaja
Horo-Hepe hoitaa homman hyvin ja bändin soitossa on meuhkasta huolimatta hyvin koukkua. Avausraita
Voi pyhä äiti, nyt mennään! on hyvin liikkeelle pistävä alkutäräytys, johon on tajuttu laittaa hyvä sonnikuorokin. Hiukan rennommin haarassa särisevä
Tyttöjen farkuissa vallankin pitää samaan aikaan kiinni vaaran tunne -säröstä että keimailee hiukan samaan tapaan kuin Lemmenpyssyt.
Nyrkkipostia vetää turpaan ja laittaa haisemaan kiukkuisesti ja tinkimättömällä kaahauksella. Kaiken kaikkiaan promolärpäke lupaa oikein hyvää yhtyeelle, sillä joka biisistä löytyy koukkua nostamaan ne esiin. Hyvä.
Ilkka Valpasvuo
Plaguebreeder: Unleash Hellfire
Reilu vuosi sitten lahtelainen
Plaguebreeder julkaisi musiikillisesti mielenkiintoisen, mutta teknisesti lähinnä avuttoman
esikoisdemonsa. Ryhmän black/death kuitenkin vakuutti siinä määrin, että odotukset toista kierrosta kohtaan olivat jo jonkinlaiset.
Tällä kertaa ryhmä on poikennut oikealla studiolla ja kunnon soundien myötä raaka metallikeskitys on myös saanut aivan uudenlaista terää. Demon kolme kappaletta ovatkin kuin yhtä aggression pyörrettä, kun kiivas riffitulitus ja ensiluokkainen kärinä-laulu antavat kappaleille tarttumapintaa. Talla pidetään pääosin laudassa, mitä nyt mukana on pari pientä suvantoa jotka vain tehostavat kokonaisvaikutusta.
Plaguebreederiä ei pääse syyttämään suunnattomasta persoonallisuudesta, mutta kun homma toimii näin hyvin, on moisesta turha nillittää sen enempää. Bändi hallitsee genrensä koukerot ja mikäli sävellys- ja sovituskynä pysyy vastakin tällaisessa terässä saattaa ryhmä päästä vielä vaikka minne.
Mika Roth
Polartones: Polartones EP
Pirkanmaalaisen
Polartonesin bändin nimeä kantava kakkos-EP jatkaa hyvää työtä rullaavan tanssilattiaindien parissa. Neljän biisin kokonaisuudella vakuuttaa neljän
Heinosen ja yhden
Leinosen luoman vireän melodiakoukun ja ajanmukaisen tyylikkään särökaaren ohella laulaja-kosketinsoittaja
V.V. Heinosen tulkinta. Ison maailman soundi on hyvin hallussa ja biisimateriaali on hienosti viimeistelty. Avausraita
Dance Macabren brittipop-henkinen, iloinen maalaus polkaisee hienosti levyn liikkeelle, koukkua on heti riittävästi nostamaan kiinnostus. Kliimaksiin nostaminenkin hoituu mukavan rennolla ranteella. Kipakampi
Guide Me Home kaahaa toimivan energisellä nosteella, tukkoisten koskettimien tuodessa kokonaisuuteen vielä hiukan lisää. Vauhdista huolimatta leppoisa hymy ei katoa touhusta, mikä pitää Polartonesin paketissa iloisen tekemisen meiningin tunteen. Tummempi
Millennial Man tuo pienesti uhkaavampaa, hyvällä tavalla jykevää mollia palettiin, sello-koristeltu päätösraita
Evil Empire omaa ehkä kaikkein tarttuvimman kerto-sloganin ja jylhimmän kaaren. Polartones on hyvässä iskussa!.
Ilkka Valpasvuo
REDEYE: I Am God
Isoista kirjaimista ja nimistä pitävä
REDEYE on saavuttanut jo neljännen demonsa virstanpylvään. Ikää orkesterilla on mittarissa jo kuusi vuotta, mikä kuuluu positiivisena voimana tasaisessa laadussa sekä kappalemateriaalin kypsyydessä.
Ryhmän rujoa ja raakaa metallia on alkuun vaikea sijoittaa tarkkaan genrekartalle. Pääainekset ovat selvästi kotoisin sieltä rankemman deathin ja thrashin puolelta, mutta etenkin kovassa asenteessa on myös sellaista hc-punk otetta, joka antaa biiseille kummasti lisäpotkua. Laulu, tai paremminkin huuto-kielenä toimii englanti, jota vokalisti mutiloi matalalla äänellään parhaansa mukaan. Musiikki on sanalla sanoen aggressiivista ja päästessään lähelle alkukantaista deathia orkesteri tuntuu toimivan parhaiten. Ikävä kyllä ryhmä ei pysy mukavuusalueellaan ja etenkin pari lyhyempää raivoraitaa tuntuvat
hukkaavan punaisen lankansa. Kiekon kohokohdiksi nousevat nimibiisi sekä päätösraita
Dead By the Cross, joissa palaset loksahtelevat jo kummasti paikoilleen.
Mika Roth
Trail of Life Decayed: Slave – Inequal – Hostile
Trail of Life
Decayed kävi ensi kertaa tutuksi noin vuosi sitten, kun ryhmän
esikoisdemo päätyi käsiini. Paljon ei ole vuodessa muuttunut, sillä tuore neljän raidan kiekko jatkaa aggressiivisen death/thrashin parissa.
Kaasupedaali sullotaan taas toistuvasti pohjaan, ja etenkin toisena soiva
Hatemonger saa joo pään nytkymään kaahauksen tahdissa. Kova tahti vaatii luonnollisesti myös paljon soittotaitoa, etenkin kun kappaleisiin pitäisi saada puhallettua vielä sitä omaa henkeä. Tekninen puolisko on kuitenkin ryhmällä jo hallussa kiitettävästi ja vokalistin monimuotoinen murina sekä ärinä antavat paketille sen viimeisen silauksen.
Päällisin puolin kaikki alkaakin jo olla kunnossa, mutta vaikutteiden sulatus ja biisien sovitukset kaipaavat yhä lisähuomioita. Hyvältä silti näyttää ja Trail of Deacayed on toisen demonsa perusteella menossa juuri oikeaan suuntaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 4946
