Toukokuun albumikooste
Toukokuun albumikoostessa ovat mukana mm. folk-rockin ja countryn parissa viihtyvä Highway Burns, monipuolisesti huumorimusiikin saralla yrittävä Jorma Koskisen Hittiparaati, ruotsalainen perinteinen postrock-yhtye pg.lost sekä vielä hiomaton rockyhtye Spookbox.
Highway Burns: Dirt, Sand & Sleepless Nights
Broken Life
Joitain vuosia sitten pikkulevyllä debytoinut Highway Burns on siirtynyt LP-sarjaan. Perinteisessä DIY-hengessä itse tehty ja tuotettu esikoinen Dirt, Sand & Sleepless Nights jatkaa musiikillisesti suunnilleen siitä, mihin eponyymi levy kolme vuotta sitten jäi. Folkin, countryrockin ja sen sellaisen parissa viihtyvä yhtye kuulostaa lennokkaalta ja hyväntuuliselta, vaikkakin vakavalta.
Highway Burnsin tarjonta on kevyehköä, vaikka kyse on juurimusiikista. Yhtye soi laulaja-lauluntekijämäisesti, maanläheisesti ja hyvällä svengillä. Levyn alkupään biiseillä Like Dylan ja My Heart & My Soul on tiukka ja nostalginen ote, Freak ja Brothers taas ovat lähinnä mietteliäitä. Levyn komein raita on hauras, mutta päättäväinen ja uljas Society. Suurimmaksi osaksi Highway Burns kuitenkin fiilistelee vain maukkaasti. Hyvänkuuloinen yhtye antaa tasoitusta lauluosaston hengettömyydellä ja rallienklannilla, mutta siitä huolimatta kokonaisuus kiva plus.
Jani Ekblom
Jorma Koskisen Hittiparaati: Isi oli kiljupunkkari
Violent Journey
Huumori on hauskaa, jos sen oikein oivaltaa.
Jorma Koskisen Hittiparaatin naurutuskaava paljastetaan
Isi on kiljupunkkari -levyn alkuriveillä: "
hetken päästä lauloin nyt jo tutun kappaleen / mä siihen laitoin sanat uudelleen". Suomeksi: tutunoloisia pastisseja eri tyylilajeissa, ja päälle tekstejä, joiden yhteisvaikutuksen lienee tarkoitus osua nauruhermoon, tai ainakin panna ajattelemaan.
Eikä siinä: taitavat muusikot taikovat tiskiin polkkaa, karibialaisia rytmejä, reggaeta, kansanmusiikkia ja punkrockiakin. Tuntuu kuin
Eläkeläisistä olisi tehty ns. oikeaa musiikkia: hapuilematonta, sisäsiistiä ja monipuolista. Ja siinä ongelma piileekin. Musiikillisesti meno on pätevää, ja teksteissäkin on oivalluksia. Silti kokonaisuus herättää kiinnostusta kuin soittotunteja ottanut Eläkeläiset selvin päin: kuka sellaista kuuntelisi? En tarkoita, että huumoriin tarvitaan alkoholia tai puuttellisia taitoja – kaikkea muuta. Mutta ainakin hauskuuttamisen saralla Isi on kiljupunkkari jää yrityksen asteelle, ja oikein muuta käyttöä levyllä ei olekaan.
Jani Ekblom
pg.lost: Key
Black Star Foundation
Ruotsalainen
pg.lost on tehnyt postrockia postrockin ystäville vuodesta 2004. Uran kolmas pitkäsoitto ei liiemmin tulle asianlaitaa muuttaneeksi:
Key koostuu turvallisesta, oletetun odottamattoman sijaan valinneesta, mutta silti nautinnollisesta materiaalista. Ja hyvä niin. Mittatilaustyön etuna on se, että saa mitä tilaa.
pg.lostin etuna taas on siitä huokuva lämpö. Paisuttelunkin keskellä vaikuttaa inhimillinen nelikko, joka tietää mitä se tekee. Fiilistely ei karkaa lapasesta, mutta ei toisaalta myöskään tunnu liian mietityltä. Hyvin tuotettu levy tarjoaa rytmisiä oivalluksia, monipuolista dynamiikan muuntelua ja kitaraa helisevästä heviseen. Yksityiskohdiltaan runsas äänimaisemointi on vaihteleva, myös intensiteetiltään. Eli: onhan tämä moneen kertaan kuultu, mutta ei se vähennä levyn laatua. Ei sen kummemmin innostutakaan.
Jani Ekblom
Spookbox: Spook Box
Omakustanne
Kuopiolaisella
Antti Heikkisellä on takanaan kunnioitettava määrä erilaisia musiikkiprojekteja. Näistä uusin on nelihenkinen
Spookbox, jonka ensimmäinen julkaisu on livenä treenikämpällä nauhoitettu 15-biisinen. Saatteessa yhtye kertoo kyllästyneensä hienosteluun ja liikaan viilaamiseen, ja samalla myös genrerajat on päätetty unohtaa.
Kuulostaa vilpittömän jalolta idealta, mutta albumin kuunneltua on todettava, että Spookbox on vain yksi hiomaton rockyhtye muiden joukossa. Liveäänityksen rouheus ja räkäisyys eivät toimi yhtyeen toivomalla tavalla. Vaikutelmaksi jää se, että kyse on hienostelun unohtamisen sijaan siitä, ettei Spookboxin yhteensoitto ole vielä kovin vetävää ja toimivaa. Esimerkiksi
Balance of Life ei meinaa lähteä millään käyntiin, vaan juoksee kuin tervaan upotettuna.
Spookboxilla on kasa potentiaalisia kappaleita ja Heikkisen vokaalit toimivat maneerisuudestaan ja pienestä yliyrittämisestä huolimatta paikoin varsin hyvin. Yhtye nappaa melodiseen rockiinsa vaikutteita milloin punkista, milloin grungesta. Toteutuksessa on kuitenkin sen verran toivomisen varaa, että Spookboxista täysin rinnoin nauttiminen on hankalaa – varsinkin kun kappaleita on liikaa. Lisäksi rehellisyyden nimissä on sanottava, että yhtyeen logo on yksi rumimmista, mitä olen nähnyt. Saavutus se on sekin!
Tommi Saarikoski
Lukukertoja: 3667
