Huhtikuun raskas kooste
Huhtikuun raskaassa koosteessa tutustutaan Antipopen monipuolisuuteen, Archgoatin ärhäkkään suhinaan, Clockwork Spiritin melodiseen ja teatraaliseen black/deathiin, Cresdencen särörock-metalliin, Eradicationin kikkailuun, Haemothin blackmetalliin ja No One Is Safen äkäiseen hardcoreen.
Antipope: House of Harlot
Violent Journey
Jos Antipopen edellinen täyspitkä Desert oli ristiriitainen, tuplaa toinen levy ristiriitojen määrän. Tuotanto on hiukan tasokkaampaa, melodisen deathin, blackin, progen ja suoraviivaisemman, hivenen gootahtavan rymistelyn välillä puikkelehtivat biisit kurkottelevat yhä useampiin suuntiin. Mikä tärkeintä, melodisempi ja suoraviivaisempi meno tuntuu olevan paremmassa tasapainossa progeilun ja mätön kanssa – edeltäjään nähden kokonaisuus on antoisampi.
Vokalisti MJ Myllykankaan tyyli on entistä teatraalisempi, joka varsinkin artikuloinnin kannalta töksähtelee tottumisenkin jälkeen aika ajoin ja biisistä riippuen. Kokeilevuuteen taipuvainen luonne vie bändiä ajoittain erinäisille karikoille, ja riippuu paljon mielialasta ja tähtien asennosta, kuulostaako House of Harlot kuuntelijansa korviin kiehtovalta vai ainoastaan sekavalta. Orkesterin suunta on silti aiempaa selkeämpi eikä se ole hukannut persoonallisuuttaan, mutta House of Harlot ei kiri tarpeeksi kauas aiemmista ongelmista.
Aleksi Leskinen
Archgoat: Heavenly Vulva (EP)
Debemur Morti
Vuonna 1989 Turussa perustettu
Archgoat hajosi monen aikalaisensa tavoin 90-luvun puolivälin tienoilla, mutta nosti kirveet, panosvyöt ja paheelliset aikeet jälleen esiin kymmenisen vuotta myöhemmin. Sittemmin kaksi täyspitkää ja nyt myös EP:n julkaissut orkesteri jyrää silti edelleen saatanallisen ärhäkkää suhinaa suoraan kahdenkymmenen vuoden takaa. Painostava tunnelma ja vähintäänkin paheksuttava yleismeininki kruunaavat rähjäämisen, joka isommassa erässä nautittuna voisi yksi-ilmeisyytensä puolesta käydä puuduttavaksi.
On totaalinen makuasia, tuntuuko alkuaikojen
Morbid Angelin mieleentuova, mutta samalla pohjolan tuimaa kylmyyttä hönkivä Archgoat jämähtäneeltä reliikiltä vai äärilaidan ug-metallilta ajalta kun revittäminen (tämän bändin kohdalla monellakin tapaa) vielä taidettiin. Minä tulin tästä hyvälle tuulelle.
Aleksi Leskinen
Clockwork Spirit: Clockwork Spirit
Omakustanne
Amarantine-nimellä pari EP:tä ennen tätä kyseistä debyyttiä julkaisseen
Clockwork Spiritin melodinen ja teatraalinen black/death sujuu yhtyeeltä komeasti, biisit kantavat aika hyvin ja suovat monipuolisuudessaan sijaa monille mausteillensa. Bändi kuulostaa ammattimaiselta ja konseptia on selvästikin hiottu, mutta valitettavasti aina kliinisyyteen asti. Jos monipuolisuutta löytyykin, on se useimpien kappaleiden kohdalla etsittävä tasaisesti jynkyttävän kitaravallin alta.
Rytmityksen ja tunnelman sävyvaihtelun puolesta levy tuntuu toimivalta, mutta liian riskittömäksi ja hieman ilmeettömäksikin se jää. Clockwork Spirit kaipaisi särmikkäämpää otetta ja selkeämpiä irtiottoja liiankin tutulta tuntuvan genren tavanomaisuuksista, jotta pinnan alla piilevä persoonallisuutensa saisi ansaitsemansa huomion.
Aleksi Leskinen
Cresdence: Materia
Omakustanne
Somerolle paikallistuvan
Cresdencen debyyttitäyspitkä on mutkikas tapaus. Introraidan hontelot synasoundit saavat ensin pyörittelemään silmiä, mutta lopulta aloitus muistuttaa vahvasti vanhojen tietokonepelien tunnelmista – jokseenkin samanlainen ajatus pätee myös bändin varsinaiseen biisimateriaaliin. Todella vahvasti kotimaisen särörockin ja eritoten
Sakaran nostamien metallibändien vanaveteen asettuva Cresdence tuntuu ensin tyhjänpäiväiseltä kierrätyskoneelta, mutta pinnan alle kannattaa silti katsoa, jos kantti kestää.
Omaperäisyyttä levyltä ei löydy, mutta jokseenkin hirtehinen ja itseironisen kieliposkiselta tuntuva ote saa miettimään bändin tarkoitusperiä ja kuuntelemaan biisejä, joista löytyy yllättävän paljon pientä, mutta jännää jekkuilua sekä hauskoja yksityiskohtia. Harmillista kyllä demomainen soundimaailma ja pohjimmiltaan
Stam1nan,
Apulannan,
Mokoman ja
Kotiteollisuuden maneereja pyörittelevät biisit eivät silti vakuuta tarpeeksi. Jos ylilyönnit ja hyväntuulinen sekoilu ovat itse tarkoitus, tarvitaan lisää löylyä – tai häkää.
Aleksi Leskinen
Eradication: The Way Lovers Do
Omakustanne
Eradication on
Mikko Gyntherin visio.
Olle Rädyn lyömäsoittimia lukuun ottamatta kaiken soittanut Gynther vastaa myös albumin pääasiallisesta sävellys-, sanoitus- ja tuotantotyöstä. Vaikuttumiksi kerrotaan niin
King Crimson, 1900-luvun taidemusiikki kuin nykyaikainen metallikin. Lähinnä vaikutteet tuntuisivat tulevan ennen kaikkea
Meshuggah-paletin matematiikkametallisteilta.
The Way Lovers Do on häiriintynyt tarina parisuhteesta; sen äärimmäisistä muodoista väkivallan ja päihteiden keskellä. Tarinan lukuja yhdistää death metal -oppikirjasta kaivettu kertojaääni, vaikken täysin vakuuttunut tyylillisestä ratkaisusta olekaan. Soitannollinen kimuranttius on ihan mukiinmenevästi hallussa ja kitaristina Gynther on parhaimmillaan. Sävellyskieli uhrataan kuitenkin liian usein kikkailevuudelle. Myös sovitusten ja soundien suhteen pieni lisätyöstö olisi ollut paikallaan. Kasassa on läjä ihan mielenkiintoisia aineksia. Jatkoa ajatelleen kaivataan kuitenkin vähän uskallusta laskea stereotypioista irti ja malttia viimeistelytyöhön.
Rami Turtiainen
Haemoth: In Nomine Odium
Debemur Morti
Haemothn kolmannen täyspitkän räplättävät kitarariffit, hontelosti rätisevä rumputuli ja rupinen rääkynä antavat aika vähän mitään uutta tai innostavaa. Duo pyrkii sirkkelihypnoosiin, tuohon blackmetalin saralla optimaaliseen mielentilaan, mutta biisit eivät aggressiivisuudestaan huolimatta taivu kankeaa, konventioille alisteista irvistelyä kummempaan lopputulokseen.
Tulta ja tulikiveä riittäisi useampienkin rientojen aiheiksi, mutta kokonaisuus ei alkukantaisimmillaankaan oikein onnistu sytyttämään. Ainoastaan päätöskappale
...And Then Came the Deceasen loppupuolisko uppoutuu tarpeeksi häiriintyneeseen tunnelmaan ja tuntuu vievän mennessään juuri kun itse albumi päättyy. Asianmukaisen antikliimaksin mukaisena loppukaneettina todettakoon, että Haemoth on likimain yhtä hauskaa kuunnella kuin lausua ääneen.
Aleksi Leskinen
No One Is Safe: Strike First – Strike Hard
Poolside
Lappeenranta-Helsinki -akselilla vaikuttava hardcore-yhtye
No One Is Safe tekee esikoisellaan sen, mihin levyn nimellä viittaa. Bändin ulosanti on aggressiivista ja äkäistä, ja se on sitä tasaisesti kaikilla osa-alueilla. Jonkinlainen tasapaino tai tasaisuus on ilahduttavaa, jo genrenkin huomioonottaen.
Toistakymmentä vuotta eri yhtyeissä soittanut jäsenistö tarjoaa esikoisella yksitoista purskahtelevaa energiapommia. Perinnehenkiselle hc-pohjalle on rakennettu intensiivisen raskaalla kitaroinnilla ja parhaimmillaan aika murskaavalla vokalisoinnilla, ja välillä kokonaisuus vierailee metallisenkin puolella. Voimanpalvonnan lisäksi levy tarjoaa mahdollisuuksia ihmetellä kuinka monipuolisesti se soi näinkin tiukassa karsinassa. Vaikea valittaa, vaikka
Strike First – Strike Hard vetää nyrkillä nenään ja maton jalkojen alta ennen kuin oikein ehtii tajuta mikä iski.
Jani Ekblom
Lukukertoja: 4324
