The Splits ja Euforia

Telakalla elävän musiikin osalta juhlittujen Naiskulttuuripäivien rock-potkusta vastasivat garagepunkkiin luottava The Splits sekä Rauman alternative-ylpeys Euforia.

Piti oikein lähteä palkkaduuneista etuajassa edellisellä nyssellä jotta ehtisi edes vilahdukselta näkemään illan ensimmäisen bändin. Sen verran nopeatempoista ja intensiivistä on nimittäin myös kotimaisen garagepunkin tulokkaan The Splitsin raipakat rallit että monibiisisemmänkin keikan hoitaa aika nopeasti. Ehdin onneksi paikalle näkemään enemmän kuin vain muutaman biisin ja neitonelikon toiminnasta jäi käteen erityisesti laulaja-kitaristi Kiti Elorannan asiaan sopivan vittumaisen ärhäkäs laulutapa sekä perinteikkään pelkistetyn garage-ryönäyksen ajaton tenho. Ihan tasan samaltahan se - livenä vallankin - kuulostaa kuin viisisataa vastaavaa bändiä viimeisen 20 vuoden aikana jotka garagepunkin parista ovat aloittaneet eikä lavaliikekään saanut aikaan juuri näkyvää riehakkuutta niin lavalla kuin sen ulkopuolella. Silti The Splitsillä on perushyvän kohkauksen ohella iskeä tiskiin myös Crazy For Youn kaltaisia iskeviä hitinpoikia. Kuten taannoisella seiskallaan, lupaavaa. Muttei vielä paljastanut että taskusta löytyisi värisuoran verran pikkuhittejä.

Päämielenkiinto illassa kohdistui siihen miten erinomaisen Apple Seeds-debyytin puolisen vuotta sitten julkaissut raumalainen alternative-nelikko Euforia saisi tiivistettyä soundillisen herkkyytensä Telakan lauteilla, missä akustiikka ei aina ole ihan sieltä helpoimmasta päästä ja yleisön mukaan villitseminenkin pöytiensä ja viinilasiensa äärestä on haastavampaa kuin monella muulla areenalla. Sovitusten värikkyys ja laulut saatiin välitettyä yllättävänkin hyvin, vaikka toki kun alternative rockista puhutaan niin särökitaran runkkaaminen nyt vaan on aika kivaa. Silti kitaristi Hansu Lehtonen ja laulaja-kitaristi Mia Skön eivät soittaneet keikkaa tukkoon ja osasivat välillä olla repimättäkin kitaroitaan. Illan paras intensiteetti oli vallan ilman kitaroita fiilistellyllä Aeroplanellä, johon Hansu taiteili tummaa syntikkaa, rumpali Karoliina Laukola ja basisti Parelma Lehtonen hoitivat sykkeen ja Mian persoonallinen laulu pääsi oikeuksiinsa.

Silti, jos koko keikka olisi soitettu samalla tavalla, ei Aeroplanekään olisi erottunut yhtä hienosti. Kyllä niillä kitaroilla tottakai avauksen paikkansa on ja ne tukevat toisiaan mukavan hengittävästi ja avarasti. Ei olla ikävästi ruvella vaikka ollaankin jykevästi säröllä... Ehkä suurin toivomus olisi siinä että Mian ja Karoliinan toisiaan tukevat laulut saisivat vielä hiukan enemmän tilaa myös live-sovituksissa, ettei niiden tarvitsisi niin paljon kilpailla särön kanssa kuin nyt paikoittain. Yhtye osaa olla tenhoavan läsnä sovitusväreillään ja nyansseillaan, joten olisi kiva nauttia siitä vieläkin enemmän myös livemuodossa. Toki pitää myös rockata, eikä sekään puoli perusteeton ole, jossa Laukolan laukkakomppi lähtee tahallaan kiihtymään melkein tuplanopeuteen biisin loppua kohteen. Hyvää ja hauskaa kliimaksia kelpaa seurata myös yleisön puolella. Mieleen jäivät mm. hienosti vuorolaulettu ja ilmeeltään kipakan hilpeä Destiny´s Child, raukeampi fiilistely Countries joka levyn tapaan soi keikallakin viimeisenä sekä ansaitun encoren levyä edeltävältä EP:ltä tuttu Birgitta.

Olen kehunut ja tulen jatkossakin kehumaan niin yhtyeen menevän särölaukan tummien sävyjen värikkyyttä ja hengittävyyttä kuin laulujen vahvuutta. Silti nyt livenä tuntui että Mian laulusta jäi paikoin kaipaamaan jotain viimeistä niittiä - ärjähdystä, murinaa, kuiskausta, kiljuntaa... Jotain sellaista hyvän pohjaväreen yli menevää tulkintaa joka nostaisi niskakarvat pystyyn. Kykyä sellaiseenkin on, ihan varmasti. Oli tavallaan hauskaa että yhtyeen isolle soundille (onhan yhtyeen levynkin äänittänyt ja tuottanut Pennilessin Pekka Alisaari) Telakka oli hyvin epäedullinen ympäristö, mutta silti yhtye kuulosti Telakalla hyvältä, jopa kiehtovalta. Silti tällaista musiikkia soisi kuulevansa ison suomalaisen kesäfestivaalin massiivisissa tiloissa, vasten laskevaa aurinkoa. Sitä varten Euforialla alkaa olla ihan riittävästi pätevää biisimateriaalikin. Vielä kun olisi sen mukainen julkisuus ja hype. Keikka sinänsä ei ehkä noussut levykokonaisuuden yläpuolelle kuuntelukokemuksena tai elämyksenä mutta yhtye on joka tapauksessa mennyt monta kilometriä eteenpäin myös livesoitossaan edellisestä kohtaamisesta.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo