30.03.2012
Näitä olen odottanut kauan. Henkilökohtainen suosikkiaikakauteni The Smashing Pumpkinsin uralta sijoittuu siihen väliin kun Billy Corganilla ei enää nähty hiuksia päässä, mutta yllään Zero-paita sitäkin useammin. Silti tuota kautta edeltäneitä aikaansaannoksia ei tule väheksyä. Kronologisesti etenevän Pumpkins-uudelleenjulkaisujen sarjan suhteen jokainen tarinan osa on pikemminkin välttämätöntä ottaa vastaan juuri sellaisenaan. Seikka on näillä julkaisuilla sisäistetty.
EMI
Vuonna 1991 ilmestynyt Gish-debyytti ei pärjää biisiensä puolesta sitä seuranneille täyspitkille eikä sattuneista ajankohdallisista syistä johtuen jäänyt ilmestymisensä aikoihin myöskään elämään kovin mullistavana pelinavauksena. Ten, Badmotorfinger ja Nevermind ilmestyivät vasta puolisen vuotta Gishin jälkeen, mutta pieni chicagolaisyhtye jäi tuolloin Seattlen voimakkaan tarjonnan alle. Albumilla on silti jo esillä Pumpkinsin tärkeimpiä piirteitä: Billy Corganin ja James Ihan vivahteikas kitaravalli, Jimmy Chamberlinin kovaranteinen ja sulava rumputyöskentely, monipuolisuudessaan hankalasti määriteltävä, omituisesti materiaalista erottuva vaikutteiden kirjo ja bändin mielipiteiden jakaja, Corganin nasaaliääni. Vuosien tauon jälkeen hieman ylenkatsovin ajatuksin käyntiin pyöräytetty Gish yllättää tylysti jo ensimetreillä. I Am One ja Siva jyrisevät mielettömästi, lieköhän hyvin laadukkaalla remasteroinnilla kovastikin vaikutusta asiaan. Eihän tämän levyn pitänyt olla näin lujaa tekoa!
Eikä se kokonaisuutena olekaan aivan ensimetriensä antaman mielikuvan arvoinen, mutta mukavan reippaan tunnelman albumi saa aikaan kaikessa pölyisyydessäänkin. Gish tuntuu vaihtoehtorock-levyltä, joka on tehty 70-luvulla. Luonnollisen pelkistetty bändisoundi ja veikeästi kitarailoittelun ynnä rauhaisamman psykedelia-fiilistelyn välillä painotteleva, kiehtova tunnelma määrittelevät levyä, jolta ei 90-lukulaista angstirockia leimaavaa vellomista välity. Enemmän syntyy vaikutelma hieman ujostelevasti remuavasta, mutta vilpittömästi hymyilevästä luovien nuorukaisten yksiköstä. Ikään kuin bändi ei olettaisikaan, että Gishin biisejä pidettäisiin minään suurina mestariteoksina tai vuosikymmenen musiikkitarjontaa uudelleen määrittelevinä soonisina profetioina. Kunhan vain tunnelma nappaa mukaan ja värikkyys painuu mieleen niin hei, se on ihan cool, man.
Jos piinaavan perfektionistisesti orkesteriaan johtanut Corgan ei Gishinkään aikoihin välttämättä ollut aivan yhtä rento soittotoveri kuin levyn tunnelma saattoi väittää, ei sitä seuranneella Siamese Dreamilla moinen olettamus tulisi vahingossakaan mieleen. Välittyvä fiilis ei senkään kohdalla ole erityisen synkeä, mutta vuonna 1993 ilmestyneen albumin tanakka, viimeisen päälle hiottu äänimaailma ja huomattavan linjakkaasti aseteltu rakenne soivat jo hyvin 90-lukulaisesti. Nevermindin tuottajan pallilta kaiketi parhaiten muistettava Butch Vig oli hyvässä vedossa, kuten oli myös Corgan. Siihenastisen elämänsä tärkeimpien laulujen äänityksellisen todentamisen lähes despoottimaisen valtiaan toimin ja hermoraunioituvan taiteilijan intensiteetillä hoitanut mies soitti kutakuinkin kaiken levylle itse, jotta halutunlainen visio toteutuisi täydellisesti.
Täydellisyys onkin Siamese Dreamia kuvailtaessa oleellinen sana, jota Corgan itsekin kansiteksteissä käyttää. Kaikki on niin viimeisteltyä, hiottua ja tarkasti paikoilleen aseteltua, että bonusraitojen huolettomia jammailuja kuunnellessa on vaikea uskoa meneillään olevan kyseisen albumin äänitysvalmistelujen – sikäli kun itse albumin sisällön suhteen on edes oikein puhua varsinaisesta yhtyeestä. Olkoonkin, että Pumpkinsin taru oli päättyä jo Siamese Dreamiin, sen tunnelmia ja tarttuvuutta on silti yhä hankala vastustaa.
Jo aiemmin näillä sivuilla klassikoidun levyn laajempaan ruotimiseen tuskin on tarvetta. Oma suhteeni levyyn on niinikään hyvin lämmin, joten kyseisen jutun antiin ei juuri lisättävää ole. Silti, jos aihetta tarkastelee 90-luvun vaihtoehtorock-tarjonnan kannalta, on Siamese Dream oman aikansa luomukseksi erittäin tarkkaa syynäystä yhä vaivatta kestävä, monipuolinen ja tukevalla määrätietoisuudella mittansa kantava albumi. Vaikka Pumpkinsit osuivat todelliseen kultasuoneen vuoden 1995 Mellon Collie and The Infinite Sadness -tuplalla, ja vääjäämättä muuttivat juuri sillä julkaisulla monien nuorten elämiä lopullisesti, ei bändin aikaansaannoksiin noussut senkään jälkeen yhtä onnistunutta kokonaisuutta kuin Siamese Dream. Nyt se soi vielä uljaammin ja vahvemmin kuulijan aseista riisuen kuin aiemmin.
Uudelleenjulkaisut tarjoavat kelvollisen ratkaisun kaikille kiinnostuneille. Remasteroiduista levyistä on saatavilla sekä CD:tä, vinyyliä että myös tuhdimpaa deluxe-lootaa. Jollei iskevämpi ja kirkkaampi äänimaailma itsessään riitä korvaamaan kenties jo ennestään hyllystä löytyviä alkuperäisiä CD-painoksia, kyllä viimeistään deluxe-versio saa hieman hillitymmänkin fanin itkemään siirappia ja pissimään hunajaa. Pumpkinsin erikoisesti sykkivälle persoonalle uskolliseen tapaan epäkonventionaalisen värikkäät boksit suovat jo päällepäin positiivisen ensivaikutelman. Sisältä löytyvät itse pääruoka, täysmittainen oheislevyllinen kullekin albumille läheisiä bonusraitoja sekä DVD kumpaisenkin julkaisukeikalta. Kyljessä tarjoillaan asianmukaista fanikrääsää, levyjen syntyprosessiin syventyvät haastattelut Corganista sekä sanoitukset miehen kappalekohtaisten mietteiden kera.
Bonusraidoista valtaosa on, jos ei ennestään julkaisemattomia, niin vähintäänkin harvinaisia. Osa raidoista löytyy Pisces Iscariot-kokoelmalta (1994), mutta näistä esimerkiksi eeppisen Starlan ja mainiosti laiskottelevan Plumen tuoreat miksaukset antavat biiseille uutta painoarvoa. Vanha lempibiisi Hello Kitty Kat sen sijaan tuotti jopa pienoisen pettymyksen, kun tarttuvan rallin överisti surisevaa Pisces Iscariot -versiota ehjempää luentaa vuosikausia kaivanneena sainkin kuultavakseni rönsyilevän ja löyhästi koukuttavan demon!
Drownin vaihtoehtoisella soololla varustettu versio sen sijaan osoittaa, että käytännössä silkasta kitaramölystä koostuvan alkuperäisen soolomölyssä jokin mystinen kolahtaa lujempaa kuin tässä mölyssä. Toisin sanoen pääosa bonuksista käy silkasta fanien kuriositeeteilla hemmottelusta, mutta samalla demot, liveraidat, vaihtoehtoiset otot, BBC Sessions -vedot ja täyspitkiltä sivuun jääneet biisit ynnä muut ovat merkittävä osa itse orkesterin tarinaa ja kehityskulkua.
Varsinkin DVD:t ovat ennakkoluuloilla pöytää pyyhkivä, painava näyte vimmaisesti musiikkia luovan johtajansa mielenliikkeitä omalaatuisiksi rock-biiseiksi muovanneen bändin kyvyistä. Laadukkuudellaan yllättävistä keikoista kevyesti pidemmän korren vetävällä Siamese Dreamin dvd:llä kuvio on jo päivänselvä: Corgan pitäytyy parrasvaloissa ja pyörittääkin show´ta energiaa ja hyvää mieltä pursuillen. Vähäeleiset, vaivoin katseita soittimistaan nostavat Iha ja basisti D´Arcy Wretzky vaikuttavat aneemisine olemuksineen kuin sessiomuusikoilta, mutta yhdessä Chamberlinin tarkan napakan rummutuksen kanssa hajoamispisteestä läpilyömisen kriittiselle rajalle nousseen nelikon aikaansaama lopputulos tuntuu sähäkältä ja innostavalta.
Parasta näissä julkaisuissa on se, että ne ovat vasta alkusoittoa. Kun jo ensimmäiset osat onnistuvat nostamaan aiheensa aiempaakin tärkeämpään ja vaikuttavaan asemaan, Mellon Collie and The Infinite Sadness kaikkine oheisineen voi olla uudelleenjulkaisunsa puolesta tälle, nytkin jo suitsia tärisevin käsin pitelevälle fanille liiankin suuri unelmien täyttymys. Vai halusikohan Corgan vain näpäyttää hillittömällä panostuksella hieman köykäisesti Nirvana-arkistojen availussa etenevää Courtney Lovea ihan silkkaa pitkävihaisuuttaan? Halusi tai ei, juuri näin asia pitäisi hoitaa: alkuperäistä visiota kunnioittaen, mutta tarpeeksi uutta ja painonsa arvoista tutkittavaa kylkeen tuoden.
