McIver: Tool – Metallin alkemistit

Henkilöstä riippuen Tool on joko yliarvostettua soopaa tai parasta ikinä. Henkilökohtaisesta mielipiteestä riippumatta kyseessä on yksi epätodennäköisimmistä menestystarinoista, mitä valtavirtarockin tietämille on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut. Miten kompromisseja kaihtava, tavattoman haasteellisen levyn kutakuinkin kerran viidessä vuodessa pungertanut yhtye voi nauttia niin suurta menestystä ja arvostusta?

Like

Omanlaistaan vastausta kysymykseen etsii alun perin jo vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessaan journalisti Joel McIver. Toistakymmentä bändihistoriikkia kynäillyt mies on jo aikoja sitten luonut oman nopean ja helpon kaavansa rock-kirjojen tekoon eikä Tool – Metallin alkemistit juurikaan tee tähän sarjaan poikkeusta. Ainut varsinainen erotus on aihepiiri, sillä kukapa yhtyeeseen tutustunut ei haluaisi sisimmässään kurkistaa hieman syvemmälle kuin jäsenistönsä välttämättä päästäisikään? 

Kronologisesti etenevä teos on sinänsä hyvin koottu, ja Sami Heinon suomennoksen osalta lukukokemus on sujuva. McIver onnistuu ajoittain myös luomaan aivan passelin illuusion "bändin omin sanoin"-tyyppisestä teoksesta, vaikka tosiasiassa suurin osa kirjan sisällöstä koostuu lehtileikkeistä. Turha käydä kieltämään etteikö arvon Adam Jonesin, Justin Chancellorin, Danny Careyn ja etenkin Maynard James Keenanin kertomuksia ja mielipiteitä lukisi mielellään, mutta todenmukaisemmalta tuntuisi sitä myötä lukea teosta Tool – kootut lehtileikkeet. Ehkä täten onkin vain tarkoituksellista, että kupla poksahtaa aina kun vastaan tulee kirjoittajan omaa tuotantoa edustava "kuten"-sanalla alkava lause. 

McIverin omien tulkintojen ja lisäysten painoarvo jää melko niukaksi, vaikka kaiketi ajaa teoksen pyrkimystä tuoda esiin sanoitusten todellisia merkityksiä ja musiikkivideoiden erikoislaatuisen symboliikan ja tunnelman tarkoitusperiä. Ehkä on teoksen kannalta perusteltua tuoda esiin ja miettiä myös koko yhtyeen suurempia inspiraation lähteitä ja omalaatuisia keinoja uppoutua toimintaansa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Lateralus-albumin (2001) nimikkokappaleen Fibonaccin lukujonoon perustuva sanoituksen rytmitys, jota mies tuntuu availevan lähes intohimoisesti paljastaakseen tai löytääkseen mystisten muusikoiden takaa jonkinlaisen suuren totuuden. 

Koomiselta kirjassa tuntuukin juuri seikka, että mikäli jäsenet itse päättäisivät tehdä tarinastaan ja musiikistaan kirjan, olisi lopputuloksella luultavasti hyvin vähän jos mitään tekemistä McIverin kirjan kanssa. Bändi, jonka vetovoimasta suuri osuus perustuu arvoitukselliseen visuaaliseen kuvastoon, monitulkintaiseen sanoitusmaailmaan ja hartaasti avautuviin musiikillisiin mielenmaisemiin, tuskin arvostaisi kovin korkealle teosta, joka perustuu nopeatempoiseen ja kepeän yksioikoiseen tosiasioiden latelemiseen. Vaikea on kuvitella, että tarkoitusperien ja ideoiden taustojen julkituominen lopulta olisi syventyneemmällekään fanillekaan kovin antoisaa, sillä Toolin kohdalla itse matka tuntuu usein tärkeämmältä kuin sen tarkoitus. 

Ei voi silti kieltääkään etteivätkö yhtyeen levyt olisi lyhykäisen kirjan kahluun lomassa kuulostaneet jälleen oleellisilta ja uusin tavoin luokseen kutsuvilta, joten kenties inspiraation palauttamisesta voi viihtyisälle lukutuokiolle olla myös hiukan kiitollinen – pinnallisena turistiretkenä sitä voi pitää myös ihan toimivana. Todellinen reissu löytyy joka tapauksessa levyiltä, joten ”päätös Polaroid-kuvien ja teatterielämyksen välillä” lienee niinikään henkilöstä kiinni.

Teksti: Aleksi Leskinen
Promokuva: Tool