Apulanta, Viikate ym.

Mihinkähän sitä on taasen päänsä pistänyt? Alkuperäinen suunnitelma perjantain varalle meni täysin uusiksi, kun rakas päätoimittajamme houkutteli allekirjoittaneen tsekkaamaan maineikkaan Apulanta -orkesterin kisakuntoa Tullikamarin Pakkahuoneelle. Arveluttavan hommasta teki se, että kuinka tämmöinen kahta metriä lähentelevä sadan kilon keijukainen kykenee tunnollaan kantamaan hentojen teinityttöjen murskaantuneet luut? Norsu posliinikaupassa –ilmiö siis huoletti. Eli ikärajaton ralli ja ehkä tämän päivän yksi suosituimmista, ellei suosituin, yhtye lavalla. No, lopulta uhrit jäivät vähiin (hopefully) ja illasta muodostui varsin mainio

Aikaisin aloitettiin, jotta rakas nuorisomme pääsisi inhimillisissä ajoissa uinumaan. Sysmän lahja suomalaisen populaarimusiikin kentälle, kolmimiehinen Ratas oli jo ehtinyt aloittelemaan änkeytyessämme sisätiloihin. Huvittava huomio muuten: Kun Apista odoteltiin Pakkahuoneen isolle lavalle, väänsi legendaarinen Napalm Death nuppeja kaakkoon pienemmällä Klubin puolella. Näin ne maailmankirjat kääntyvät. Rataksen rumpubassokitara –kokoonpano soitteli tuollaista perusrämisevää suomenkielistä. Ihan viihdyttävää, mutta ei mitenkään erikoisia väristyksiä aiheuttavaa. Ihme on, etten aiemmin ole comboon törmännyt, sen verran ahkerasti ovat miekkoset soittimiaan kierrättäneet ympäri Suomea. Tsemppiä vaan Markulle, Tomille ja Jakelle.

Kerran aikaisemminkin on tullut todettua Hellsinkiläisen Ronnie Starrin keikkakuntoa, silloin ei juuri lämmennyt. Nyt oli toisin. Ensinnäkin, onhan Pakkahuone ihan eri paikka kuin ehkä 100 ihmistä vetävä Doors, jossa edellisen keikan näki. Toisekseen, yhtye soitti huomattavasti paremmin, uudet biisit toimivat tykimmin ja poseeraus oli kiitettävää. Vain niskan takana kitarointi jäi uupumaan. Nelikko soitti tummemmista kitarajuoksutuksista aina kantripohjaiseen osastoon, pääasiana kuitenkin juokseva kitaratykitys ja meininki. Coverina kuultiin Neil Youngin lähes coverbiisien top kymppiin yltävä Rockin’ In The Free World. Pääasiassa Apulanta-peoplesta koostunut yleisö oli jopa yllättävänkin innostuneesti mukana. Eli hyvään suuntaan ollaan menossa.

Mitä saadaan, kun yhdistetään Reino Helismaa -henkinen suomalainen melankolia ja rytmikkään päättäväinen kisasuoritus kansan hurratessa? Ei, vastaus ei ole Tapio Rautavaaran keihäänheittouran tikkaava vauhtiaskellus, vaikka niin voisi luullakin. Kysymyksessä on tietenkin Kaajärven cowboyt eli Viikate -orkesterin herrat Kaarle, Simeoni sekä lähisukulaiset Ervo ja Arvo Pakkahuoneen lavalla. Tästähän ei nyt ole kauaakaan, kun viimeksi olin todistamassa alakulo –yhtyeen keikkaa, joka sekin oli vallan erinomainen. Mutta nyt voi puhua todella antoisasta perikansallisesta synkistelystä. Oliko kenties syynä se, että Viikate oli tavallaan lämppärinä ja settiin oli tiivistetty tosi naseva setti arkunnauloja, vai mikä. Joka tapauksessa, Kaarlen tahtiin synkistelevä orkesteri pisti peliin kerrassaan loistavan shown. Visuaalisesti miekkosten tummanpuhuva mies yksinäisestä torpasta kaukaa korvesta –asustus, kielisoittimien tyylikäs nostelu tahdissa rinnalle ja takaisin lantiolle sekä raivokas ryttyytys on komeaa katseltavaa. Korvien puolesta lisätään kehuja. Alakuloisuus kuuluu perussuomalaisuuteen, siitä viestivät niin Timo Rautiaiset kuin Kotiteollisuudet ja nyt Viikate: Suosio on suurta. Ja kyllä meikäläisenkin sielu hirttyy, kun Kaarle aloittaa ehkä parhaan tuoreemman joululaulun Viattomien lasten päivän. Uudelta Kaajärven rannat –levyltä kuultiin paljon tavaraa, myös vähemmän keikalla kuultuja, kuten Päivän peili. Hitit Ei ole ketään kenelle soittaa ja Nuori mies nimetön riehaannuttivat faneja ehkä eniten, mutta kyllä Yönseutukin herkisti mieltä ja liikutti kieltä. Viikate on jälleen heilahtanut.

Jeps, seuraava artisti ei liene sen suurempia esittelyjä kaipaa. Loistavaan tunnelmaan virittänyt Viikatteen keikka sai mukavan toimivaa jatkoa Heinolan julkkisten Apulannan tehtyä syöksyn lavalle. Tuore Hiekka -albumi on ulkona ja sen hengessä oltiin kiertueelle lähdetty. Lavalla teemaan sopivasti vartiotorneja, piikkilankaa, hiekkasäkkejä ja poitsuilla päällä maastoasut aavikkosotaan ja naamiomaalit kasvoilla. Aavikkohenkinen taustakangas, ajoittaiset konekivääriefektit ja suhteellisen hulppea valoshow täydensivät ulkoista asua. Tuukalla oli päässään jopa jämäkän näköinen kypärä. Niin oikein. Kiinnittäkää pistimet!

Musiikin puolesta Apis aloitti uusilla biiseillään. Nuorehko yleisö ei selvästikään ollut vielä aivan täysin juonessa mukana, vaikka hyviltä kuulostivat niin Jumala, Saasta kuin Hiekkakin. Pienen puvunvaihdoksen jälkeen yleisö villittiin Viivakoodit-, Teit meistä kauniin- ja iki-ihanalla Odotus -hiteillä. Sipen rumpaloinnissa ei juuri moitittavaa ole ja hienosti hoitavat Wirtanen ja bonusmies Parta-Sami tuon kitaraosastonkin, mutta Tuukka riehuu ajoittain liikakin bassonsa kanssa. Kokonaissoundi kärsii. Meininki oli tuossa vaiheessa upeaa, salin laidasta laitaan hypittiin aina miksauspöydälle asti. Etenkin, kun seuraavaksi hyppyytettiin kansaa viime kesän superhitillä Reunallat, yhdellä omista suosikeistani Mato -hupailulla ja ehkä Apulannan hienoimmalla 0010 –fiilistelyllä. Fiilis vähintään katossa.

Hiekalta kuultiin seuraavaksi pirullisen vaaniva Onttosydän. Hieno kappale, johon yleisö ei myöskään vielä ollut päässyt ihan sisään. Rohkea veto. Pomppurytmi yleisölle löytyi heti seuraavalla, sillä Silti onnellinen toimii aina. Olimme jo melkein lyöneet vetoa että seuraavaa ei enää kuultaisi, mutta ei: Heiheimitäkuuluu räjäytti loputkin liat pois kuin tehokkain pesuaine. Juuri muita kuin Anna mulla piiskaa ei enää keksinyt encorea varten toivoa, jonka vuoro saapuikin seuraavaksi miekkosten karistaessa lavan hiekat hetkeksi jaloistaan. Mutta ei, Apis kokeili heittää kappaletta uutukaiselta, mutta jostain syystä soundit venähtivät aivan puuroksi: Wirtasen kitara kehitti jotain omiaan, laulusta ei saanut selvää... Liekö tämä syynä vai mikä, mutta keikka joka tapauksessa päättyi Tonin pinnan palamiseen tai siltä ainakin vaikutti: Mies viskasi kitaran olkansa yli, tuhosi vähän lavastusta ja marssi pois lavalta. Apulanta has left the building!

Diggailin illan antia, etenkin Viikatteen setti oli superia. Apulannallakin on tuota hittiosastoa vaikka kolmeen settiin ja eiköhän se yhteislaulu pikkuhiljaa ala kaikumaan myös Hiekan hiteissä. Pikku riehumiset toimivat lopulta melko mukavasti osana showta, ja turha sitä on jäädä moisen hittitykityksen jälkeen ruikuttamaan puolinaista encorea. It’s only rock n’ roll, but I love it.

Ilkka Valpasvuo