Oranssi Pazuzu, Dark Buddha Rising

Keinot karumman karkauspäivän karkeloihin löytyivät kotimaisen metallin hämäräperäisimmän laidan sopukoista.

Hiljattain toisen täyspitkänsä, ja samalla ensimmäisen isomman julkaisijan nimissä esille tuodun teoksensa vapaaksi päästänyt Oranssi Pazuzu on kehittynyt huikeaa vauhtia. Vuonna 2009 ilmestyneellä debyytillä Muukalainen puhuu esiintyi hyvin raakaan ja alkukantaiseen sointiin luottanut yhtye, johon oli vaikea suhtautua varsinaisena blackmetal-aktina. Yhtye kaihtoi jo tuolloin minkäänlaisia tarkkoja määritelmiä, ja mainion Candy Cane-splitin siivittämänä jumittavan luonteensa ytimen tuoreelta Kosmonumentilta löytänyt viisikko on puhjennut niin sanottuun kukkaan, joka on salakavalan piikikäs ja tuoksuu myrkylliseltä.

Kutakuinkin tasan puoli kymmenen lavalle noussut orkesteri aloitti pitkällisen ja vähäeleisen junnauksen parissa, kiihdytti intensiivisen Korpin kohdalla raivoenergian ja kieron tarttuvuudenkin maksimiin vain kääntääkseen suunnan täysin sisäänpäin Uusi olento nousee -spektaakkelin äärellä. Meneillään oli keikan kolmas biisi ja bändi oli jo esitellyt itsestään kolme toisistaan vahvasti eroavaa puolta.

Jos junnaavuus on enemmän lähtöisin psykedelian ja krautrockinkin perinteistä, debyyttiä edustanut Korppi muistutti enemmän vuonojen sirkkelimelusta ja bändin jäsenten teatraalisemmasta karnevaalirock-menneisyydestä, kun Uusi olento nousee on jonkinlainen täysin ilmeettömän jylhä ja pitelemätön sooninen hyökyaalto, joka ei anna hämärää melodiapintaa eikä kovin vaiherikasta rakennemaailmaakaan. Yksinkertainen, raaka ja selittämätön voima joko puskee kuulijan seinää päin tai jää harhailemaan korvakäytäviin vailla suuntaa.

Tuon kyseisen numeron myötä bändi tuntui hieman harhaantuvan reitillään, ja vahvan alun jälkeen keikan intensiivisyys väistämättä notkahti kun keskiöön jäi vain kiehtova junnaus, joka ei kuitenkaan pidellyt huomiokykyä aivan niin korkealla kuin olisi voinut. Tunnelmassa ei ollut motkottamista, ja soundit tasapainoilivat miellyttävän ja kaoottisen välimaastossa, mutta siltikään bändi ei vienyt mennessään aivan odotusten mukaisesti. Likimain tunnin mittaisen performanssin loppua kohden manan majoilta tähtien keskelle siintänyt reissu nappasi jälleen tiukemmin juonesta kiinni, vaikka bändin raivokkaampi puoli jäikin keikalla tunnusarvoisemman tutkimusretkeilyn sivuseikaksi. Tasapaino tai Ole muukalainen olisivat saattaneet maksimoida elämyksen, mutta kauaksi kliimaksista Oranssi Pazuzu ei näilläkään aineksilla jäänyt. Mitä kotimaan omalaatuisen ja haasteellisen metallitarjonnan edustajiin tulee, on yhtye nopeasti noussut tällä saralla kiinnostavimpien vaihtoehtojen joukkoon – ja on hienoa, että tämä on huomattu myös kotimaan rajojen ulkopuolella.

Neljä täyspitkää ja kourallisen keikkoja viiden toimintavuotensa aikana aikaansaanut Dark Buddha Rising onkin sitten jotain aivan omanlaistaan. Silkkaa painajaisdronea, äärilaidan sludge- ja doom-pörinää ja psykedeelistä blackmetal-tunnelmaa yhdistelevä orkesteri laittaa kuulijan kuin kuulijan polvilleen silkalla intensiteetillä. Päällekäyvän tunnelman, meditatiivisten suvantojen ja sietokykyä raastavan toisteisuuden kolminaisuus teki keikasta erittäin raskaan, mutta samalla perinpohjin puhdistavan kokemuksen. Musertavan ruhjonnan aikaansaamia mielentiloja on vaikea kuvailla, kuulo- ja näköhermoja haastaneen kokonaisuuden herättämiä ajatuksia pelottavaa edes miettiä, ja silti kaikki tuntui jotenkin järkevältä ja selkein periaattein rakennetulta.

DBR:n periaatteiden keskeisin pilari on suoraviivaisesti hiljaisuudesta räjähtävään mölypurkaukseen etenevät kappaleet. Se, miten hiljaisuus kasvaa, ja kuinka kappale kulminoituu, vaihtelee mystisesti ja arvaamattomasti. Vastaantulevia käänteitä on turha yrittää ennustaa, vaikka yhtye mielellään jumittuu yhden rakennusosan tutkimiseen ja jalostamiseen parhaimmillaan paljon yli kymmeneksikin minuutiksi. Lopulta pahaenteinen, vääntynyt ja välinpitämätön rakennelma löytää räjähdyspisteensä, ja siinä vaiheessa kun kuulija uskoo yhtyeen päästävän kappaleen ohitseen, etsii yhtye sille uuden kulminaatiopaikan, sietokyvyn rajojen tuolle puolen sijoittuvan ääripisteen, mistä putoaa joko olemattomuuteen tai löytää jotain ääneenlausumatonta ikuista kauneutta äärimmäisen rujon ja väkivaltaisen näyn keskeltä. Dark Buddha Risingin keikan jälkeen todellisuus vaikutti kaikin tavoin tympeältä paikalta viettää aikaansa.

Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen