13.11.2002
Yo-talo/Tampere
Tämänkin jutun kokoon säätänyt hahmo piti ansaitun keikkatauon ja palailee taas pikkuhiljaa maisemiin. Ja mikäs mukavampi tapa palata taas keikkaladuille kuin Tampereen ylioppilastalo ja yhteiskiertueelle lähteneitten Limonadi Elohopean ja Terhon kitarapoppailut tumman marraskuisessa loskassa ja kylmyydessä. Liekö Klubilla ollut Jaappanin lahja Acid Mother Temple yhdessä kotimaan ylpeyden Circlen kanssa vetänyt väen mukanaan vai kenties syysflunssat, mutta lämmittelyaktina toiminut Outokummun popkvartetti Terho sai kunnian soittaa pääasiassa kavereilleen. Onhan se toki aina kivaa, sillä eihän se yleisön määrä vaan se laatu. Mutta hiukkasen enemmän populaa olisi tarvittu sopivan hikiseen tunnelmaan pääsemiseen.
Basisti-laulaja Teemun luotsaama yhtye ei heti alusta tuntunut pääsevän parhaaseen mahdolliseen vauhtiin, selvästi parempia kappaleita ja parempaa menoa koettiin keikan loppupuolella. Mikä toki oikein onkin, mutta alkupuolella keikkaa jo hetkittäin tuli haukoteltua kuvaamisen ohessa. ”Taas yksi näitä samanlaisia suhteellisen positiivisella otteella eteneviä kitarapopbändejä säröilyineen ja fiilistelyineen”, kävi mielessä. Alkukeikan biiseistä tuore Yoko & John jäi mieleen, muuten kävin jo tsiigailemassa baarin puolella jalkapallo-ottelun fiiliksiä.
Mutta ei hätää. Kunhan Terhon kone saatiin kunnolla käyntiin, alkoi meno maistua. Ensimmäinen hitti Paluu vuoteen nolla on edelleen yksi Terhon parhaita. Laurin ja Kain kitaroiden ja Tuomaksen rumpujen tahtiin juostiin mukava lenkki ja lopulta encorekin oli ihan ansaittu. Se siis Terhosta ja pikaisen roudaustauon jälkeen saatiin nauttia illan seuraavasta kitarapopyhtyeestä.
Viisimiehinen Limonadi Elohopea on julkaisemassa jo viidettä levyään ja on siirtänyt julkaisuvastuun Pokolta Merceedeesille. Myös miehistö on kokenut muutoksen, kun kahdeksan vuotta tahtia antanut Jussi Hämäläinen luovutti rumpupallin legendaarisesta Deep Turtlestakin tutulle Erjossaaren Mikolle. Limukoitten vahvuuksia on ilman muuta monipuolisuus. Keikan aikana laulaja-kitaristi Tero-Petri Suojasen ja koskettimissa riehuneen Petteri Eevan johtama kvintetti viihdytti kuulijoitaan niin skapohjaisella rytmihauskuttelulla, tiukkaa pomppimista aiheuttavalla kitarariffihulinoinnilla kuin melankolisilla iskelmäkaunokaisillakin. Mikon nivoutuminen Limukkasoundiin ei vaikuttanut ollenkaan kangertelevalta, kuultiinpa miekkoselta jopa rumpusoolokin. Ja kysymykseen, olisiko mieluummin kumpi Rusin veljeksistä, Mikko sanoi ei kumpikaan, koska ei omaa henkilökohtaista suhdetta kumpaankaan. Silti hän joskus voisi olla Rusi-na. Hahahaa, patahauskaa! (Vitsihän huononee aina uudestaan kerrottaessa.)
Keikka alkoi Tee-Peen soolona esittämällä Neiti Nahkahansikkaalla, jonka tahdissa muu miehistö vasta kapusi lauteille. Ilman kommelluksia ei Limukka-keikka edennyt. Jo setin alkupuolella solisti Suojasen kitaraefektilaatikko sanoi sopimuksen irti, mutta huumorin varjolla tilanteesta selvittiin. Vähemmän efektiä, mutta hyvällä menolla. Ollaan kaheleita -hulluttelu aloitti setin vanhoja ja tuoreempia hittejä, joissa bändillä oli hauskaa ja yleisökin saatiin liikkeelle. Oli hauskaa seurata Petterin ja Tee-Peen sanallista sotaa lavalla, herrat panostivat selvästi verbaaliseen kaksintaisteluun. Voittaja ei tainnut vielä selvitä, ties miten juttu on takahuoneessa jatkunut. Joka tapauksessa hyvin nautinnollinen keikka hyvin viihdyttävältä orkesterilta. Sopivissa määrin menoa, huumoria, fiilistelyjä ja melankoliaa. LimonadiElohopea kuuluu eittämättä siihen laajaan aliarvostusta nauttivien orkesterien joukkoon. Onneksi miekkoset eivät ole liiemmälti lannistuneet tahkoamiseen, vaan show on edelleen näkemisen arvoinen.
Ilkka Valpasvuo
