Pienet III - Helmikuu 2012
Amazing Tails: Human Error
SP
Japanissa vinyyliseiskana julkaistu oululaisen hardcore-yhtye Amazing Tailsin Human Error-EP on yhtyeen ensimmäinen äänite sitten vuoden 1994. Vuonna 2009 uudelleenaktivoituneelta yhtyeeltä on julkaistu aikoinaan yksi seiska ja kaksitoistatuumainen ja vuonna 2008 tämänkin plätyn takana oleva japanilaislafka SP Records julkaisi yhtyeen siihen astisen tuotannon, mukaan lukien hyllylle jääneen kakkosalbumi Daydreams For Adultsin. Nyt saadaan sitten uutta materiaalia ilmoille pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen.
Melodisen hardcoren puolista melodisuus on edelleen vahvasti läsnä yhtyeen räiminnässä, tosin hardcore on corea ja hardia vain nimellisesti - sen verran tiukempaa hardcorea tulee nykypäivänä vastaan. Amazing Tailsin hyväntuulinen kaahaus on toki sarjassaan mukavan leppoisaa kiihdyttelyä ja tuhnun suoraviivainen laulu maalaa melodian kanssa yhteen toimivasti. Silti jopa punk rockin sarjoissa yhtye on HC-statusta ylläpitävästä särötiukkuudestaan huolimatta sieltä heleimmästä reunasta. Biisillisesti neliraitainen seiska esittelee hyvää peruskauraa - ei mitenkään vastenmielistä muttei tosissaan koukuttavaakaan materiaalia. Meininki yhtyeellä on kohdallaan ja melodisuuden helppo hyväntuulisuus yhdistettynä tiukkaan säröjurnutukseen nostaa Tailsin kotimaisessa punk-skenessä sinne mielenkiintoisempaan puolikkaaseen. Edelleen.
Ilkka Valpasvuo
EWC: She Walks Alone (EP)
Helsinkiläinen
EWC (
Electric Wheelchair) on perustettu pari vuotta sitten. Yhtye on kirjoittanut jo paljon biisejä, ja kieltämättä nelibiisiseltä
She Walks Alone -EP:ltä välittyy tekemisen meininki. Melodisen laidan punk rockia soittava nelikko tekee jämäkkää, riffien hyvin tukemaa kevyttä punkrockia, joka kaartelee ajoin aika popistikin.
EP:n parhaat lyömäaseet ovat sen hitaasti, mutta kuin vakuuttaen mieleenpainuvat koukut sekä hyvä-ääninen laulaja. Aloituskappale
She Walks Alonen tahmea alku hämää, koska muuten tarjolla on menevää, runsaasta harjoittelusta ja/tai keikkailusta sulavoituneen yhtyeen mellastusta. Kivoja harmonioita tukee rouhea kitarointi, ja – kun julkaisuun pääsee sisällä – ei viitsi valittaa oikein mistään. Ehkä kuitenkin siitä, että vaikka EP 2012 on selvä työvoitto ja mainio suoritus, kaipaisi EWC lisää omaa väriä palettiinsa.
Jani Ekblom
Fresh Plastics / NHL95: Split (EP)
Pop-poo /
FP
Jo vuosia yhdessä soittanut
Fresh Plastics osoittaa luotettavuuden merkkejä.
NHL95:n kanssa julkaistu splittikasetti on vakaata, jokseenkin yksinkertaista, mutta erittäin toimivan melodista punk rock -kaahausta.
Mess pyytää vähän koukistelemaan polvia, mutta muuten viiden biisin A-puoli on suoraviivaista tahkoa. Terävimpänä joukosta esiin nousevat perinnetarkka
2500 Reasons ja rohkea
Brothers, vaikka moitteen sijaa ei muuallakaan ole.
NHL95 on todettu hyväksi yhtyeeksi jo aiemmin. Splitin kääntöpuoli on tanakka ja ensipuolta melodisempi, ja pop-punkin huomasta ojennellaan uskaliaasti myös alt.rockin puolelle.
San Fransisco sekä
Dead Girl ovat molemmat vetäviä, koskettavia ja tyylikkäitä kappaleita, joita ei heikennä lainkaan niiden välissä oleva, välisoitonomainen vauhtipala
Miami Vice. NHL95:ssä tuntuu olevan haavoille altis sisus, jonka ympärille on kasvanut jo
Sur-rurin mieleen tuovaa kuorta. Että nämä kolme biisiä ovat ylijäämiä
Living Letdown -EP:n äänityksistä, osoittaa kuinka laadukkaasta yhtyeestä on kyse.
Jani Ekblom
George: Liian kaunis Laura
Pienieleisen romanttismelankolista syna/pianopoppia soittava
George on perustettu kääntämään ranskalaisen
George -herran Suomessa ja Suomelle tekemiä biisejä suomeksi. Duon muodostavat herrat
Tuomas ja
Leo, joiden pienesti hivelevät kappaleet kääntävät uskollisesti suomalaisneitojen ihastelua ensimmäiselle kotimaiselle.
Liian kaunis Laura sykkii raukealla synapopilla pienesti kimallellen, kun taas salaisuuksia pitelevä
Leena kakkosraidalla
Kirjoita minulle tuodaan esiin intiimimmällä pianohaaveilulla, uneliaasti kaartavalla mollilla. Kaiken kaikkiaan Georgen kappaleet ja duon niistä tekemä jälki on erittäin mukavaa kuultavaa, vaikka raukeuden takia jäädäänkin hiukan paikalleen fiilistelemään. Kuinkahan paljon tätä materiaalia mahtaa riittää?
Ilkka Valpasvuo
Human Waste Disposal Unit: Garage Unleashed the Anger
Human Waste
Disposal Unit on bändin nimenä outo, mutta eipä ole simppeliä näiden herrain luoma metallikaan. Vajaa vuosi sitten omakustanteena julkaistu
Bullshit Detector pisti kollega
Leskisen pähkäilemään metallisen kierouden edessä, eikä savolaisten mutkikas multimetalli ole helppoa sulattaa pienemmissäkään annoksissa.
Viisi kappaletta ja noin kaksikymmentäneljä minuuttia modernia, progehtavaa, äkkiväärää ja raskasta metallia tuo ensin mieleen jotain, mikä voisi syntyä
Meshuggahin,
Ismo Alangon ja
Deathin kolarista, jossa kenenkään jäseniä ei voisi enää erottaa hakkeluksen seasta. Sinne tänne loikkivat kappaleet flirttailevat satunnaisesti myös perinteisen melodisen heavyrockin kanssa, mikä ilmenee lähinnä melodioissa sekä melodisessa laulussa, joka muistuttaa kaiken kukkuraksi vielä monin paikoin lausuntaa.
Joka biisillä on ideansa, mutta ryhmän selvin ongelma on materiaalin puuroutuminen liian monen yksityiskohdan kierouttaessa päävision. Näistä aineksista olisikin saanut kaksin verroin kipaleita, joten nyt kannattaa joko karsia tai sitten sovitustaidon pitää kehittyä huimasti, jotta vastaisuudessa
tuhti metallipuuro vaihtuisi maistuviin metallifileisiin.
Mika Roth
MindMirror: Fifteen Years / Liquid Society: Escape
Splitti-sinkut ovat harvinaistuneet cd-aikana, mutta nyt tällainen kummallisuus on käsissä, kun kaksi seinäjokelaista metallibändiä ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Kummaltakin ryhmältä kuullaan yksi kipale, mutta ei anneta pienten tuliannosten häiritä.
MindMirror on ennestään tuttu nimi, sillä bändin viimekesäinen
Daily Dose -EP oli kelpo taidonnäyte. MindMirror on kaksikosta selvästi se rokimpi ryhmä, jonka
metallissa on vahvaa 70- ja 80-lukujen perintöä. Fifteen Years jyrisee ja muriseekin lupaavasti melodiansa ympärillä, mutta kun koittaa kertosäkeen paikka tuntuu punainen lanka katoavan käsistä. Biisin sinänsä toimivat osat eivät vain toimi yhdessä oikein kunnolla, eivät ainakaan tällä sovituksella,
joten lopputulos on puolittainen huti.
Naislauluvetoista melodista kevytmetallia hard rock vaikutteilla soittava
Liquid Society ei ole aiemmin käynyt tutuksi, mutta Escape –siivun perusteella bändin liikkeitä kannattaa seurata tästedes tarkemmin. Riffit ja laulumelodia istuvat yhteen ja mielleyhtymät gootahtavaa metallia esittäviin norjalaisbändeihin nousevat nopeasti mieleen, mikä on siis vain hyvä asia. Välillä kuullaan pientä sooloilua ja miehistä ärinää, mikä vain tehostaa viestiä. Kappaleessa onkin lähestulkoon kaikki kohdillaan, joten tämä on jo lupaavaa, erittäin lupaavaa – harmi että näytteet olivat vain kappaleen kokoiset.
Mika Roth
Nerve End: Axis
Ei ole vaikea keksiä kuka mahtaa olla joensuulaisen
Nerve Endin suurin sankari. Luulenpa että vastaus on itsensä
Devin Townsend, tuo Kanadan takametsien metallimestari.
Nerve Endin luoma metalli on siis teknistä ja kikkailevaa tällä neljän biisin mittaisella ep:llä, joka häikäisee korkealla tuotannollisella tasollaan. Neljän hepun muodostama bändi rakentaa kappaleensa kuin tiedeprojektit konsanaan. Rytmiryhmän groovaavan mutta tarkan soiton päälle ladotaan teknistä
kitarointia, Yes-hengessä käsiteltyä laulua, sekä sopivassa määrin efektejä/koskettimia. Äänimaisemaa voisikin luonnehtia sanalla kuulas, tosin kirkas kuulaus on syönyt myös lyriikoista parhaan terän. Monissa kohdin laulu onkin vain yksi soittimista, sanomien jäädessä epäselviksi, ellei tekstein kuunteluun sitten toden teolla keskity.
Nerve End on panostanut taitoon ja Keski-Euroopassa tällaisella metallilla on varmasti markkinoita, mutta mielestäni kappaleita vaivaa lievä hengettömyys, kun kaikki on prosessoitu ja käsitelty aivan loppuun saakka. Ehkä asteen orgaanisempi lähestymistapa ja oman tien rohkeampi etsiminen toisi sitä
kaivattua lämpöä näihin täydellisiin soundeihin, jotka jättävät nyt hiukan kylmiksi.
Mika Roth
Promised Land: Diseases
Nuorista jätkistä koostuvan helsinkiläisyhtyeen toinen demo on numerologisesti asianmukaisen kaksijakoinen. Progeilevaa heviä ja aggressiivista sahausta yhdistelevän
Promised Landin tyyli on yllättävän omaperäinen ja biiseistä löytyy melko vähän napinan aiheita, mutta sitäkin enemmän hyviä melodioita. Tuplabasari- ja tilutusvaihde käyvät ajoittain hyvin korkeilla kierroksilla, mutta bändi osaa silti keskittyä oleelliseen. Teknisesti taidokkaiden musikanttien nenäkästä egoilua ei välity juuri nimeksikään, ja tästä Promised Landin kannattaa jatkossakin pitää kiinni!
Kehitettävääkin toki löytyy, mutta asiat ovat pieniä, aktiivisella soitannalla sovittuvia. Ilmeisesti erillistä tekoa studioraitoihin nähden oleva
Intro – The Rain of the World´s End antaa levystä kökömmän kuvan kuin varsinaiset biisit – liekö tämä itse tarkoitus? Soitossa piilee ajoittaista hapuilua, ja bändin ominaissoundi ja tasapaino hakevat vielä tiivistämistä. Kitaristilaulaja
Matti Teräväisellä on riittävästi keuhkoja veturin rooliin, äänensä soivuus ja englantinsa ääntämys kehittynevät vuosien karttuessa. Bändin nimi ei liene tuulesta temmattu, sillä varsinkin ikäänsä nähden Promised Land todellakin lupailee parempaa!
Aleksi Leskinen
Susihavainto: Promo 2011
Ajankohtaisen nimen omaava
Susihavainto on ”
Lahden, Joutsan ja Mäntsälän synkistä metsistä” esiin hiipivä trio, jonka viiden biisin mittainen promo tarjoaa muutaman iloisen yllätyksen. Suomenkielisissä kappaleissa on havaittavissa useiden eri ainesten vaikutusta, mutta sekoituskaava on persoonallisella tavalla erilainen.
Pohjimmiltaan biisit ovat melodisia poppiksia, mutta kolmikon käsittelyssä niistä syntyy aivan omanlaisiaan ralleja. Tiukka soitto huokuu niin Pohjois-Amerikan popahtavamman punkin kuin kotoisen metallinkin maneereja, ja onpa sivussa jopa altsurockin palasia. Vastavoimilla ja kontrasteilla pelaaminen jatkuu myös vokaaleissa. Laulaja-kitaristi
Joel laulaa melodisesti ja miltei sanoja hyväillen, kun basisti
Santtu puolestaan huutaa vieressä käheällä äänellään lähes iskulausemaisia julistuksia. Herrojen äänet eivät edes soinnu kovin hyvin yhteen, mutta silti kaava toimii, pitkälti juuri ristiriitansa ansiosta.
Pääosin kolmesta kolmeen ja puoleen minuuttiin kestävät raidat toistavat hiukan samoja kaavoja, mutta varioivat silti riittävästi. Onnistumista auttavat myös tasapainoiset soundit sekä sovitukset, joita on jaksettu pyörittää riittävästi. Pienet kikat auttavat myös paljon, rytyyttävä
Pelin henki lyö hetkeksi ska-vaihteen silmään, kun taas
Patsaaksi flirttailee jopa iskelmästä tuttujen ratkaisujen kanssa. Lyriikat ruotivat arkisen elämän ongelmia, mutta tässäkään trio ei sorru tavanomaisuuksiin vaan pyrkii löytämään uusia tapoja vanhojen asioiden kertomiseen. Olipas tämä virkistävä tuttavuus, joten pistetään bändin nimi mieleen ja alleviivataan se vielä varmuuden vuoksi.
Mika Roth
The Cosmic Goblins: Citizen
The Cosmic Goblinsin perustamisesta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi jo 20 vuotta, ja se kuuluu Citizen-ep:llä sekä hyvässä että pahassa. Riuskasta punkista ja ärjymmistä rock-perinteistä juttunsa jujun hankkinut yhtye lanaa eteenpäin tanakalla tahdilla ja mutkittelematta turhia, mutta silti pysyen tiukasti omalla kaistallaan. Tuo kyseinen kaista tarjoaa tällä erää sekä hivenen thrashimpaa tylyttämistä, vähän riitasointuistakin rockia ja silti kaiken aikaa leuka pystyssä etenevän yhtenäisen neljän biisin paketin. Soitto on tiukkaa, ja soundit antavat kuvan perinteitä ja luonnollista eläimellisyyttä kunnioittavasta orkesterista.
Levyllä yhtye ei vain ole kovin mieleenjäävä, ja vaikka sovituksellisesti orkesteri on teroittanut biiseistä oleellisen esiin, eivät ne tarjoa yhtä kiehtovia koukkuja tai nappaa kauluksesta niin kuin ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Kanveesiin kaatava potku leukaluuhun jää tältä ep:ltä uupumaan, mutta kenties yhtyeen keikka voisi sen kunnian suoda – mikäli levyn perimmäinen tarkoitus on houkutella näkemään The Cosmic Goblins livenä, voi sitä pitää onnistuneena.
Aleksi Leskinen
Zombie Rodeo
Kolmihenkinen helsinkiläinen rock-yhtye
Zombie Rodeo luottaa
Tiina Parkkiman kantavaa lauluun ja groovaavaan raskaaseen rock-soittoon, jossa paistaa stoner-mureus ja vauhdikas paahto.
Miika Partosen kitaroiden ja
Mika Rissasen rumpujen ohella soundia koristaa ainakin livenä myös basso. Kolmibiisisen näytteen avaa tymäkästi muriseva
Blind Eye Blues, johon Parkkiman laulu tuo mukavasti väriä.
You Shake My 8-ball Wrong jatkaa hiukan suoraviivaisemman samaa uraa,
Ajo kaahaa vieläkin kipakammin, rallirenkaitten ujeltaessa kurveissa. Päällekäyvä paahto tuntuisi olevan Zombie Rodeon juttu ilman sen kummempaa varianssia. Vaikka petroolinkäry onkin teemaan sopivasti ärhäkkä, jää yhtyeen kaahaus turhan persoonattomaksi eikä sen kummemmin tempaa erityisyydellään mukaansa. Silti kolmikko hoitaa leiviskänsä kohtuullisen kypsästi, ilman lapsuksia. Peruskaahausta.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5636
