Club Merano

Esikoislevyään juhlistanut huippukokoonpano veti talvisesta arki-illasta huolimatta mukavasti porukkaa Tavastialle.

Pasila, parkkihalli ja taskulämmin olut. Ilmassa sopiva annos hysteeristä levottomuutta ja jännittynyttä odotusta: ”Vetääköhän Kuoppis soolon?”, ”Onkohan niillä hienot valot?”, ”Millainenkohan astraaliparaati meitä odottaa?”. Hetkinen! Eikös tämä kaikki tapahtunut oikeasti jo parisenkymmentä vuotta sitten? Siis silloin kun Walli-Jylli-Kuoppamäki-kolminaisuus piti meitä pääkaupunkiseutulaisia uusheränneitä progehörhöjä otteessaan. Siis silloin, kun Colossus ry otti ensiaskeleitaan.

Näitä pohtiessamme lampsimme pitkin arktista Urho Kekkosen katua ja kyllä – kohti sitä kuuluisaa merimaalaista Tavastia-klubia. Ja miksipä emme olisi lampsineet, sillä muutaman askeleen päässä oli alkamassa High Road -esikoistaan juhlistavan Club Meranon ensiesiintyminen. Yhtyeen, jonka muusikkokokoonpano ja valo-äänitekijäryhmä ruokki paitsi nostalgiannälkäisiä, houkutteli paikalle myös laaja-alaisella osaamisellaan.

Tupaan astuessamme totesimme pienen hämmennyksen vallassa: ”Hei, täällähän on mukavasti jengiä!” Tämä kun ei ollut mitenkään sanomatta selvää, ottaen huomioon, että keikka alkoi arki-illaksi melkoisen myöhään (klo 23.00) ja huomioiden sen tosiasian, että 70-lukulainen psykedeliaproge ei nyt ihan ensimmäisenä torppia täyteen ahda. No, ei Tavastia nyt täynnä ollut, mutta puolillaan kuitenkin – ja se on paljon se, etenkin kun edellä mainitut tosiasiat realisoituivat.

Kauaa emme sitten tuoppejamme ehtineet särpiä, kun Orbit Voyage kajahti ilmoille ja antoi ymmärtää, että oli aika siirtyä salin puolelle otollista paikkaa etsimään. Vilpittömän hyväntuulinen Harpov vastaanotti yleisönsä lämmöllä, muun yhtyeen hakiessa vielä hieman paikkaansa. Jos avauksen instrumentaalin jälkeen oli soittajat, soittimet ja soundit saatu osapuilleen kohdilleen, oli pientä alkukankeutta ilmassa vielä 1970 Medleyn lauluosuuksien ja stemmojen kanssa. No, alkulämmittelyä, alkulämmittelyä.

Kun sitten lämmöt oli saatu päälle, alkoi hommakin toimia varsin mukavasti. High Roadin materiaalia käytiin läpi aikalailla leyvn kappalejärjestystä noudattaen, mikä oli kaiketi perusteltu valinta esikoisesiintymiselle, jotta edes jonkinlainen interaktio yleisön ja yhtyeen välillä saavutettiin. Kuulijakunta tuntuikin mukiinmenevästi biisejä myös tunnistavan. Eipä silti, mukaan oli saatu myös kokonaan uutta vielä levyttämätöntä materiaalia. Jos Mundo Luminoso antaa edes pieniä viitteitä siitä, mihin Club Merano jatkaa seuraavaksi, niin täytyypä todeta, että oivallisella tiellä ollaan.

Thamelissa se sitten tapahtui! No, mikä? No, se uumoiltu ja kaiketi vähän salaa odotettukin Kuoppiksen soolonumero. Tai hetkinen, vedetäänpä terminologinen kömmähdys takaisin. Tällä kertaa ei herra nimittäin ihan itsekseen saanut öljyttyä kumuaan [sic] tietoisuuteemme takoa. Henkilökohtaisen patteristonsa takana kun generoi omaa koodistoaan ”Mamba” Assefa – yksi kotimaan kärkiperkussionisteistamme. Jos Kingston Wallin aikana Kuoppamäen sooloilut linkittyivät yhtyeen muuhun improvisatoriseen spontaaniuteen, oli Assefan kanssa rakennettu tällä kertaa hieman sovitetumman kuuloinen dialogi. Tämä toimi kuitenkin loistavasti osana Thamelin muuta rakennetta, eikä oikeastaan kaivannut enempää rönsyjä ympärilleen.

Myös muu yhtye hoiti tonttinsa kunnialla. Jussi Jaakonaholla oli aluksi pieniä haasteita efektiensä kanssa, mutta kokeneena kettuna suoriutui noistakin ammattitaidolla. Kitaristina Jaakonaho osoittautui ennemminkin kertojaksi kuin kynäilijäksi – piirre, joka sopi High Roadin elokuvalliseen äänimaisemakarttaan tyköistuvasti. Myös Leevi Lydecken vetopasuunoineen, Juuso Saarinen koskettimistonsa takana ja Harpovin oma poika Bisso Mifflin bassoineen klaarasivat kaikki hommansa pätevästi. Mitään rajuja irtiottoja ei vielä tapahtunut, mutta hei: liveyhtyeenä Club Merano on vasta uransa alkutaipaleella. Valistunut olettama onkin, että näin kokeneet esiintyjät hitsautuvat nopeasti dynaamiseksi kollektiiviksi, jahka yhteisiä esiintymiskertoja karttuu.

Erityismaininnan ansaitsee Teemu Nurmelinin valototeutus, joka oli toimiva yhdistelmä idearikkautta ja näyttävyyttä ilman, että ylimitoitettuun kikkailuun sorruttiin. Myös vanha konkari Robert Palomäki hoiti miksaushommansa mukavasti, joskin kierto-ongelmien kanssa oli paikoin pientä taistelua. Tätä ei tietenkään helpottanut seitsenhenkinen yhtye, jonka orkestraatio on runsas, päällekkäisiä eri taajuus- ja soundialueiden tapahtumia paljon ja erilaisia efektejäkin ihan riittävä määrä. Olosuhteisiin nähden soundit olivat kuitenkin hienosti tasapainossa. Oikeastaan ainoa kaivertamaan jäänyt yksityiskohta olikin se, että Harpovin laulu olisi kaivannut vähän lisää lihaa luidensa ympärille niillä samankaltaisilla efekti- ja kaikuratkaisuilla, joita levylläkin oli käytetty.

Kokonaisuutena myöhäinen talvi-ilta Tavastialla osoitti joka tapauksessa sen, että jotain tuttua on parinkymmenen vuoden takaa mahdollista palauttaa sydänalaan. Siihen tarvitaan vain oikeat tekijät lauteille, tunne samaan heimoon kuulumisesta ja rento tunnelma. Tämän tehtävänsä Club Merano täytti ensiluokkaisesti.

Teksti ja kuvat: Rami Turtiainen