31.01.2012
Kookas teos kartoittaa kulttiyhtyeen vaiheet suurmenestyksen ja taiteellisen kunnianhimon kiirastulessa.
Like
Jos Kari ”Kärtsy” Hatakan vuodesta 1986 eteenpäin johdatteleman Waltarin meriitteihin voidaan todeta jonkin asian kuuluvan täysin, olkoon se mielipiteiden jakaminen. Jokainen, joka on yhtyettä kuullut, on suurella todennäköisyydellä muodostanut siitä vahvan mielipiteen puolesta tai vastaan. Tyhmänrohkeasti genrerajoja koko uransa ajan polkenut yhtye ja sen värikäs, nasaaliääninen johtohahmo on taatusti jäänyt mieleen eritoten 90-luvulla herkkää kasvukauttaan eläneille. Sittemminkään helsinkiläinen adhd-partio ei ole suostunut hiljenemään, vaikka valokeila onkin osoittanut toisaalle.
Pauliina Tuomolan kirjoittama teos Waltarin tarinasta onkin ilman muuta aiheensa vuoksi kiinnostava, olihan yhtye yksi ensimmäisistä vakavissaan kotimaata suuremmille areenoille pyrkineistä ja päässeistä rock-akteista. Nykyään kansainvälisten markkinoiden havittelussa ei ole mitään ihmeellistä, mutta varsinkin 90-luvun alkupuolen Suomen tunnelmia vasten ajatus vaatii melkoisesti kunnianhimoa ja räväköitä luovia ratkaisuja. Niitä ei Waltarilta ole koskaan puuttunut – siitä tyhmänrohkeudesta puhumattakaan.
Sinnikkäistä yrityksistä huolimatta Waltari ei lyönyt suuressa mittakaavassa läpi, vaikka visiittejä rapakon tuollekin puolen tehtiin. So Fine (1994), Big Bang (1995) ja Space Avenue (1997) kuulostavat varsinkin nykyään jo enemmän ysärinostalgialta kuin ajattomilta klassikoilta, mutta juuri oman aikansa kuvina näissä bändin kolmessa keskeisessä julkaisussa oli potentiaalia vähintäänkin riittävästi. Liekö villisti teknobiittien, pop-melodioiden ja tuiman mätön ääripäiden välillä pörränneessä cocktailissa kuitenkin liikaa sulattelemista ja liian vähän täsmähittejä?
Waltarin luomisvimma ei onneksi ollut pelkästään maailmanvalloitussuunnitelmiin kytkeytynyttä, sillä yhtye tullaan luultavasti muistamaan myös poikkitaiteellisista, varsinkin korkeakulttuurin konservatiivisempaa laitaa virnuillen tökkineistä projekteista. Avanti! -orkesterin kanssa toteutettu Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C (1995) ja Kansallisoopperan lavoilla tömistelty Evankeliumi (1999) olivat pömpöösejä ja huomiohakuisia spektaakkeleita, mutta myös noteeraamisen arvoisia pyrkimyksiä laventaa eritoten suomalaisen rock-bändin toiminta-alaa mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ironista sinänsä, mutta kenties yhtyeen mahdollisuudet suuren kestosuosionkin suhteen kävivät niukemmiksi juuri joka suuntaan sinkoilleen kunnianhimon vuoksi?
Syitä bändin hiljalleen hiipuneeseen tahtiin ja toisaalta vakaan fanikatraan arvostamaksi kulttibändiksi kasvamiseen voi spekuloida loputtomiin. Tuomolan teos osoittaa kiistattomaksi tosiasiaksi silti sen, että arvosti Waltaria tai ei, on sillä suomalaisen rockin historiassa oma perusteltu paikkansa. Kronologisesti etenevä teos on kiinnostavimmillaan bändin juuria ja perustamista valottaessaan, varsinaisen uran käynnistyttyä kulku on kaavamaisempaa, kuten bändihistoriikeissa yleensäkin. Levy, kiertue, levy, kiertue, ja mitä siinä välillä sitten hosuttiin. Albumeiden tekoprosesseista kerrotaan paljon, ja kappaleetkin käydään läpi vähintään pintapuolisesti. Visuaalisen tarjontansa puolesta lopputulos on onnistunut, ja monipuolista pällisteltävää on vähintäänkin tarpeeksi.
Teos on kokonsa ja yksityiskohtaisuutensa puolesta vaikuttava, joskin ensimmäisen painoksen paino- ja asiavirheitä on mukaan sattunut. Näiden painotus on yllättäen jälkimmäisten puolella, ja kyse on pienistä, mutta häiritsevistä jutuista, jotka eivät juurikaan liity itse orkesteriin. Esimerkiksi Red Hot Chili Peppersin läpimurtolevy Blood Sugar Sex Magik ilmestyi vuonna 1991, ei vuonna 1989, jolloin ilmestyneelle Mother´s Milkille ei sen meriiteistä huolimatta voi moista titteliä antaa.
Pienin erin mutusteltuna kirja on viihdyttävä kenelle hyvänsä aiheesta kiinnostuneelle, mutta antoisaksi sitä voisi kutsua vain yhtyeen fani. Tuomola kertoo jo esipuheessaan kuuluvansa yhtyeeseen ihastuneiden piiriin, ja tämä välittyy sivuilta yksipuolisena näkökulmana. Asiaan tuskin on positiivisesti vaikuttanut myöskään se tosiasia, että valtaosa haastatteluaineistosta on peräisin herra Hatakan suusta. Täten itsekritiikki ja analyyttinen pohdiskelu eivät näyttele kirjassa merkittävää osaa, mutta toisaalta Waltarin tapauksessa se kuuluukin asiaan. Lukukokemuksessa on samanlaista häpeämättömän impulsiivista poukkoilua kuin itse yhtyeessäkin - ja sitä jaksaa sulatella yhdessä annoksessa vain niin paljon.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: waltarimusic.com
