Tammikuun albumikooste
Tammikuun albumikoosteessa tutustutaan Against Me!:n uusvanhaan tuplalevyyn, Dokumentian suoraviivaiseen punkrockiin, Kurituspuolueen perinteiseen rock-revittelyyn, Rekamin suomiräppiin ja Wraithmazen doomin, deathin ja elokuvallisen paisuttelun maailmaan.
Against Me!: White Crosses/Black Crosses
Total Treble
Against Me! hylkäsi 2007 ilmestyneellä New Wave -albumillaan räkäisen ja hulvattoman punk-soundinsa siirtyessään suurelle levy-yhtiölle ja palkatessaan Butch Vigin tuottajaksi. Ainahan se vanhoja faneja kyrsii, kun siistittyä soundia ei voi mitenkään enää vertailla debyyttiin, mutta ahdistusta lievensi se, että New Wave oli komea, terävästi svengaava punk rock -albumi.
Seuraavaksi kesällä 2010 julkaistu White Crosses sen sijaan oli juuri sellainen, mitä ”tosifanit” rahamiesten mukaantulon myötä aina jo etukäteen epäilevät: väkinäisesti tarttuvaksi yritetty, kaikista rosoista siistitty, helposti unohdettava ja umpitylsä. Ilmeisesti bändi (tai levy-yhtiö) ei itse ole samaa mieltä, sillä vuoden 2011 lopussa julkaistiin vielä White Crosses/Black Crosses -tuplalevy, jossa emolevyn lisänä tarjotaan sen kappaleista ja parista muustakin uuteen uskoon näpräiltyjä versioita. Kakkoslevy on akustisine nuotiolauluineen ja irkkupunkkeineen pelkkää munien kaivelua, jota on varmasti ollut keskenään hauska tehdä, mutta ei sellaista kannattaisi esittää julkisesti.
Pietari Raekallio
Dokumentia: Kourallinen lihakirveitä
MVP / Paalaus / Chabane's
Lapuan
Dokumentia on rykäissyt kasaan reilun tusinan biisin levyn suoraviivaista punk rockia, joka on enemmän sukua
Hurriganesille kuin
The Clashille, mutta molempia reilusti vauhdikkaampaa. Kolmikko on perusjuttujen äärellä: on rouheutta ja vauhtia. Tunnetta ja tahtoa on tietysti enemmän kuin taitoa; erityisesti laulupuoli särähtää monesti ikävästi korvaan mainiosti rullaavan soittelun keskellä.
Dokumentian vahvuudeksi on nostettava rentous. Soitossa on harjoittelun tai kokemuksen tuomaa tarkkuutta ilman yrittämisen piukeutta. Tämä kuuluu nopeissa biiseissä: esim.
Aja! ja
Syyllisyyden ylistys soivat irtonaisesti ja pakottomasti. Hitaammat kappaleet ovat vähän väkinäisempiä, mutta pääosin kelvollista kuultavaa. Trio huokuu energiaa, ja Dokumentia lieneekin mainiota liveräminää. Pääosin omin voimin tehdyllä
Kourallinen lihakirveitä -levyllä on myös puutteensa, joista akuutein lienee ponnettomuus: biiseistä ainakin puolet olisi mainiosti voinut jättää poiskin.
Jani Ekblom
Kurituspuolue: Ei mitään uutta ihmisestä
Omakustanne
Oulu-Pori-akselilla toimiva
Kurituspuolue on perinnetietoiseen revittelyyn perustuva rock-trio.
Motörheadin katkuisen suoraviivaisuuden ja kieromman laidan suomirockin mutkikkuuden välillä omaa reittiänsä raivaava orkesteri osuu toisen pitkäsoittonsa tittelillä liiankin hyvin asian ytimeen. Mitään uutta ei tarjolla tosiaankaan ole, mutta oudon kiehtova lopputulos siltikin on.
Groovailevan rockin ja mullikkaasti keulivan hevin välillä pyörivän kappalekirjon kannattelevana elementtinä toimii rumpali-vokalisti
Juha ”Rölli” Rekon laulusuoritus, joka yksipuolisuudestaan huolimatta välittää suorapuheisen vitutuksen yllättävän tehokkaasti. Sanoitukset näyttäytyvät henkilöstä riippuen joko rehellisinä tai naurettavina, mutta bändi tuntuu seisovan mielipiteidensä takana – ja arvatenkin ottaa mieluummin tikkejä ohimoon kuin kuuntelee ulkopuolisia. Niinpä toivoisi Kurituspuolueen musiikinkin takovan ohimoon lujemmin, joten lisää kierroksia koneeseen ja eteenpäin!
Aleksi Leskinen
Rekami: Nollabudjetti
Skill Street
Suomalaisessa rapissa on tällä hetkellä olennaista olla mieleenpainuva ja erota jollain tapaa massasta, sillä uusia artisteja putkahtelee kuin sieniä sateella. Huumeista ja heikosta rahatilanteesta yllätyksettömästi riimittelevien räppäreiden on hankala menestyä, varsinkin jos biititkin ovat tylsiä. Valitettavasti
Rekamin esikoinen
Nollabudjetti sortuu tällaisiin kliseisiin.
Intro antaa hyvän kuvan levystä, ja sen orjallisesti rapin kaavoja noudattavista teemoista.
Konttorirotta kertoo tasapaksusti arkielämän tylsyydestä, joka alkaa sekin olla haukotusreaktioita aiheuttava aihe, varsinkaan jos siihen ei ole tarjota uusia näkökulmia.
Levyn raikas tuulahdus on hauska ja rento
Sebring, jonka kuuntelee mielellään hyvän huumorin ansiosta. Kappale löytyy levyn alkupuolelta, jonka jälkeiset kahdeksan biisiä eivät herätä mielenkiintoa mitenkään. Lätyn vierailevista tähdistä mielenkiintoisin on
Are. Hänen osuutensa ensimmäisessä kappaleessa on hyvin vähäinen – mahtaakohan tässä olla ostopäätökseen riittävä koukku ostajille. Nollabudjetti on puolitiehen jääviä ideoita sanoituksista, joita on täydennetty ennalta-arvattavilla ja tylsillä riimeillä. Rekamin tavassa räpätä on hyvin paljon oikeanlaista sujuvuutta ja tunnelmaa, mutta se ei yksinään kanna kovin pitkälle.
Aaro Beuker
Wraithmaze: Adagio in Self-destruction
Omakustanne
Ensimmäisellä pitkäsoitollaan on liikkeellä kotimainen
Wraithmaze, joka möyryää doomin, deathin ja elokuvamaisen paisuttelun äärellä. Äänimassansa puolesta levy on vaikuttava ja liikkuminen matalan mörinän ohjaaman tuhovoimaisen hidastelun ja tunnelmoivan suvantotaiteen välillä tapahtuu melko luontevasti. Ääripäät tukevat toisiaan, monipuolisuuteen tähtäävät tavoitteet tuntuvat täyttyvän eikä yhtye lähde kokeilemaan liian kauaksi selkeimmiltä osaamisalueiltaan.
Vaikka
Adagio in Self-destruction onkin monipuolisuudessaan kiintoisa, rokkaavaksikin yltyvä debyytti, käy lannistavan synkkä tunnelma ja tuimasti roiskittu mättäminen hieman puuduttavaksi. Sama pätee sinänsä mallikkaisiin örinä- ja rääkynävokaaleihinkin. Lisää väriä ja vaihtelevia näkökulmia palettiin, ja yhtye alkaa olemaan jo varsin selkeillä vesillä. Tälläkin seitsemän biisin kokonaisuudella on kiistatta monet hyvät hetkensä, joista pisimmän korren vetää eräänlaiseksi avainraidaksi nouseva
Equilibriance alitajunnan reunamilla väreilevine melodioineen.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 4142
