09.01.2012
desibeli.netin vuosikatsauksen toisessa osassa vuoden 2011 tiimoilta nousee esiin nimiä kuten New Order, The Beatles, Funin, Club Merano, While I'm Alive, Roger Waters, Keba, Chisu, Guillemots ja Rubik sekä vanha teknologia ja keikat, joilla soitetaan yksi albumi alusta loppuun.
Lisää avattuja hautoja
2011 jää historiaani vuotena, jolloin näin viimein Joy Divisionin livenä – no, ainakin melkein. Legendaarisen brittiorkan diplomaattisesti sanottuna värikäs basisti Peter Hook riitaantui jokunen vuosi sitten lopullisesti vanhojen New Order -bändikaveriensa kanssa, ja siitä lähtien Hook on kiertänyt maailmaa esittäen lähinnä Joy Divisionin materiaalia. Näin Hookin yhtyeineen Belgiassa, kun ensimmäistä kertaa järjestetty Shadowplay (nimi napattu Joy Divisionin kappaleesta) oli kiinnittänyt britin pääesiintyjäkseen.
Itse festivaali oli kaikessa kotikutoisuudessaan herttainen, mutta Hookin esiintymisestä on yhä vaikea luoda kunnon mielipidettä, vaikka keikasta on aikaa jo yli neljä kuukautta. Nuorena traagisesti menehtyneen Ian Curtisin haudallahan tässä tallattiin, mutta toisaalta Hookin esiintyminen oli minimalistista, eikä mies pyrkinyt millään tavoin vetämään huomiota puoleensa. Mitä Hook mahtoi ajatella laulaessaan New Dawn Fades -kipaleen rivejä? Entä mitä Curtis sanoisi moisesta, jos olisi vielä elossa? Nämä ovat hankalia kysymyksiä, mutta jokin sisälläni sanoo, että Hook on valinnut tiensä kunnioittaakseen vanhaa ystäväänsä – sanoivat Bernard Sumner ja Stephen Morris tahollaan mitä tahansa.
Järisyttävimmän muutoksen musiikillisessa maailmassani järjesti kuitenkin The Beatles, tiedättehän se moppitukkainen nelikko, joka antoi myöhemmin hiustensa kasvaa oikein kunnolla ja heittäytyi keskelle kukkapeltoja. Olen koko ikäni suhtautunut liverpoolilaisiin kylmästi, mutta vuosi sitten päätin ryhtyä Suureen Tutkimusmatkaan. Hidas ja perusteellinen tutustuminen bändin tuotantoon vei yli puoli vuotta, ja lopputuloksena voin julistaa kaksi tosiasiaa: The Beatles on yksi historian suurimmista yhtyeistä, ja isäni oli sittenkin oikeassa. Joskus kaikkein yksinkertaisimpien asioiden tajuamiseen menee vain vuosikymmeniä.
Levypuolella 2011 oli kuten niin monet vuodet ennen sitä. CD-levyn kuolema nähtiin taas ovella ja monet valittivat, ettei ”niitä kunnon albumeita” enää tehdä. Pötypuhetta, sanon minä! Astrid Swan coveroi levyllisen Pavement biisejä, ja tuli luoneeksi tähänastisen uransa upeimman kiekon. Jann Wilde löysi itsensä The Saturnettesin avulla ja jopa Alice Cooper, se vanha kauhurockin setä joka on siis edelleen elossa, teki kaikin puolin tasapainoisen jatko-osan klassiselle Welcome to My Nightmare -kiekolleen. R.E.M. pisti pillit pussiin, mutta teki sen parhaalla mahdollisella tavalla julkaistessaan erinomaisen Collapse Into Now -albumin, ja Morbid Angel järkytti koko deathmetal-maailmaa kiistellyllä Illud Divinum Insanus -teoksellaan, josta tullaan puhumaan vielä pitkään. Katson taaksepäin ja näen erittäin mielenkiintoisen vuoden.
Mika Roth, Peter Hook and The Light -kuva: Martijn Janssen / Wikimedia Commons
Vuosi 2011: omituisia norjalaissattumuksia ja museoituvaa rockia
Musiikkivuosi on vähän kuin metafora ihmisen vuosikierrosta. Mukaan mahtuu yleensä pari huippuhetkeä, muutama ei niin mieluisa yllätys ja aikamoinen läjä sitä ihan keskivertoa harmaata peruskauraa. Levyrintamalla todellista tajunnanräjäyttäjää ei kirjoittajan kohdalle tänä vuonna osunut, mutta tämä kielinee enemmän subjektiivisen otannan pienuudesta kuin vuoden julkaisuskaalan pätevyydestä.
Joitain selkeitä valopilkkuja kuitenkin löytyi. Norjalaisen Karisma-levymerkin taakse on viime vuosina pesiytynyt varsin mielenkiintoisia tuttavuuksia. Yhdeksi tällaiseksi osoittautui yllättäen jo vuoden 2010 puolella kotimaassaan Unsound-levyn julkaisseen avantgardea, progea ja elektro-akustista musiikkia freejazz-vaikutteisiin sekoittava Funin. Vai pitäisikö sanoa menneessä aikamuodossa ”sekoittanut”, sillä niin epämääräiseltä yhtyeen ympärillä tapahtunut liikehdintä loppuvuodesta vaikutti, ettei kollektiivin nykykohtalosta osannut enää juuta tai jaata sanoa. Yhtä mystiseltä ja koukeroiselta kuin bändin musiikkikin, tuntui nimittäin yhtäältä suomalaisen jakelijan jatkuva Unsoundin julkaisuaikataulun lykkääminen kuin yhtyeen Facebookissa käynyt miehistökeskustelukin. Tai siis se vähä, jota vajavaisella norjankielentaidollani ymmärsin.
Oman mainintansa vuoden 2011 onnistumisista ansainnee myös Sir Izak K.O:n luotsaama The Toronto Drug Bust. Tämän slovenialaisyhtyeen perustukset valettiin Lontoossa slovenialais-kanadalaisena starttiproduktiona, mutta todelliseksi potinräjäyttäjäksi osoittautui kuitenkin suomalainen yhteistyö! Tuottaja Rami Helinin ja useiden kotoisten muusikoitteemme ryydittämä Enfant Terrible kun osoitti, että valtakunnan rajat ovat lopulta paperia silloin kun maailmalle tuutataan toimivaa ja tyylikkäästi retroilevaa rock-schlageria. Ja pistettäköön siihen samaan henkiseen syssyyn omalla papukaijamerkillään myös tanskalaisnelikko The Blue Van neljännellä Love Shot -pitkäsoitollaan. Jos vielä loppuvuoden iloisiin yllättäjiin nostetaan kotoisen progen uusi, kaveripohjalta kokoonpantu superkokoonpano Club Merano, alkaa henkilökohtainen, tuntosarvia värisyttävä pitkäsoittopaletti olla kasassa.
Pienjulkaisurintamalla metallivoittoinen örinä sisällytti kylkeensä myös aimo annoksen niin laulaja-lauluntekijäfolkia, voimapoppia, indie-tunnelmointia kuin kieroa asennerockiakin. Todellisen odotusarvon tulevalle pitkäsoitolle latasi tiukalla, kukkoilevalla ja ihanan itseironisella paalijunttaotteellaan Tattoos&Leather. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, tapahtuuko yhtyeen uhoamaa urakehitystä levytysrintamalla vuoden 2012 aikana. Kukkoilun vastapainoina Aino Venna ja Luluby – folkahtavan omaäänisyytensä tulkit – toivat pelkistyksen ja herkkyyden kauneutta toisaalla tarjoillun roson rinnalle.
Henkilökohtaisella tasolla vuoden mielenkiintoisin populaarimusiikillinen yksityiskohta taisi kuitenkin liittyä levyjen, kirjojen ja live-kokemusten tuolle puolen. Loppuvuodesta sain nimittäin kutsun osallistua yhtenä haastateltavana lukuisten muiden joukossa Vantaan kaupunginmuseon dokumentointiprojektiin, jonka tarkoituksena on kerätä kattava otanta tietoa vantaalaisesta bändi- ja rocktoiminnasta aina 1960-luvulta tähän päivään. Kartoitustutkimuksen lopputuloksena syntyy vuonna 2014 päivänvalonsa näkevä näyttely Rock ’n Vantaa, jonka avautumista ainakin allekirjoittanut odottaa jo suurella mielenkiinnolla. Ja kukapa tietää, ehkäpä tästä päästään lukemaan aikanaan myös desibeli.netistä.
Rami Turtiainen
No vittu eletään – vielä kun ehditään
Vuonna 2011 se tapahtui – löysin sisäisen luddiittini. Nettistreamien, heikkolaatuisten Youtube-linkkien ja sieluttomien pahvitaskujen ikeessä huomasin hymyileväni vilpittömästi aina kun vastaan sattui jotain kiintoisaa c-kasettina tai vinyylinä. Vähintään kääntelyä vaativien levyjen kuuntelu ja kansien klähmäröinti tuntui turvalliselta, musiikkiharrastusta innoittavalta puuhastelulta. Musiikkipalveluiden läpi plärätessä keskittymiskyky tuntui sen sijaan katoavan sekunneissa toisaalle. Siihen nähden on huvittavaa, että kuluneena vuonna eniten iskenyt täyspitkä levy ei ole vielä muuta julkaisumuotoa nähnyt kuin Bandcampin.
Turkulaisen While I'm Aliven debyyttilevy Ükte muistutti osaltaan ettei formaatilla ole todellisuudessa paljoakaan painoa, jos musiikillinen sisältö puhuttelee. Ennakkoluuloton, hämmentävän moneen suuntaan sinkoileva ja silti johdonmukainen kokonaisuus ilmestyi jo helmikuussa, ja on siitä asti naulinnut ääreensä joka kerta kun olen erehtynyt päästämään levyn ensimmäiset sekunnit ilmoille. Henkilökohtaisesti Ükte on kokemus, mutta se myös inspiroi miettimään ja harmittelemaankin mitä kaikkea hervottoman hienoa netin hiljaisiin luolastoihin kätkeytyy.
Levykauppoihin suuntautuneilla rohmureissuilla näppeihin jää todennäköisesti levyjä, joita on kuullut kehuttavan tai joita on odottanut – ennestään tuntemattomaan tutustumisen kynnys on netissä pienempi, ja sattuma voi olla suotuisampi. Jos onnistuu karkoittamaan oman asenteensa ehdottomuudet, helppo- ja kertakäyttöisen ympäriinsä klikkailun takaa saattaa paljastua jotain syvällistä ja pysyvää, jota kuitenkin äityy kaipaamaan konkreettisemmassa muodossa. Näin ollen nettifiilistelyn ja "retroformaattifilian" väliltä absoluuttista totuutta etsiessään tuskin muuta löytääkään kuin helvetinmoisen migreenin. Siispä olkoon virallinen toiveeni vuodelle 2012 seuraava: toivon, että ensi vuonna eteen tulevista keikoista vähintään yhtä moni osuu sydämeen kuin kuluneenakin vuonna. Keikalla ei ole aikaa jossitella – moisen tosiasian pohjilta While I´m Alivekin niin ison jäljen jätti.
Aleksi Leskinen
Hei, me soitetaan koko albumi!
Viimeisen vuosikymmenen ajan ovat artistit yhä kiihtyvällä vauhdilla kiertäneet maailmaa ns. albumiklassikot -kiertueilla, joilla he soittavat tuotantonsa jonkin helmen kannesta kanteen. Pelkästään tämän vuoden aikana ovat esim. Suede, The Cure, The Lemonheads, Pixies, Primal Scream ja Dinosaur Jr. esittäneet klassikkonsa (tai kuten Sueden tapauksessa peräti kaikki pitkäsoitot!) livenä kokonaisuudessaan. Suomeenkin asti näitä yhtyeitä on päässyt ilahduttavan paljon, erityisesti Primal Screamin Screamadelica.n -kokeminen ”20 vuotta myöhemmin” -hengessä laajeni yllättäen ekstaattiseksi kokemukseksi.
Tavastialta alkanut suomalaisen rockin klassikot -sarja esitteli vuoden aikana useiden kotimaisten rock-kukkojen ja pop-eksentrikkojen ylösnousemusta. Kärkinimeksi itselleni nousi hetkeksi paluun tehnyt, helsinkiläinen Keba, jonka musiikissa oli yhä pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Katusoittajina uransa aloittanut yhtye esiintyi alkuperäiskokoonpanolla ja veivasi sykähdyttävästi Koko ajan go-gon (1987) möyrivien kitara- ja bassokuvioiden sekä napakan rumputyöskentelyn tukemana.
Vuoden komeimmiksi konserttielämyksiksi nousivat kuitenkin Pink Floydin The Wall -klassikon tehokkaasti modernisoineen Roger Watersin kaksi Helsingin konserttia. Ajattomasta itsesäälin ja eristäytyneisyyden lähteestä muodostui mahtipontinen rock-ooppera, jonka audiovisuaalinen ilme oli ensiluokkaisen täydellinen. Alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.
Otto Suuronen
Erittäin laadukas kotimainen vuosi
Mennyt vuosi on useamman median toimesta ehditty tuomita parhaimmillaankin keskinkertaiseksi, mutta itselleni vuosi näyttäytyi hieman toisella tavalla. Useat ”vanhat” suosikkibändini julkaisivat suvantokausien jälkeen laadukkaita levyjä ja uusia kykyjäkin nousi riittävästi esiin. Myös kirjoissani pitkään alavireinen kotimainen musiikkikenttä nosti päätään.
Kun katselen omia vuoden Top 10-listojani, kiinnittyy huomio ennen muuta hieman kokeneempien nimien esiinmarssiin. Guillemotsin eeppinen kolmas levy Walk The River oli vuoden ehdotonta huippua, kuin myös The Killsin särmikäs Blood Pressures, Peter Björn & Johnin tarttuva Gimme Some ja seestyneen The Strokesin Angles. Veteraanibändin statuksella operoivista Jane’s Addiction teki yllättävänkin verevän paluun, eikä unohtaa pidä myöskään dEUSin Keep It Close a. Uusista nimistä vaikutuksen tekivät White Denim, Cults, sekä pienten alkuvaikeuksien jälkeen myös Matt & Kim.
Kotimaiselta kantilta katsottuna vuosi oli erittäin laadukas. Chisu jatkoi huimaa menestysputkeaan Kun valaistun-levyllä, joka onnistui murtamaan jään vihdoin myös tässä osoitteessa. Kun valaistun -levy yhdistää saumattomasti kaupallisen popin tarttuvuuden Chisun persoonalliseen tyyliin, joka hakee vastaavaa tässä maassa. Ainoa levy, joka kirjoissani haastoi Chisun Vuoden kotimainen -tittelistä, oli Rubikin alkuvuodesta julkaisema hieno Solar. Levy, joka vihdoin osoitti, että Rubikissa on oikeasti potentiaalia kansainvälisen tason indie-nimeksi, kunhan vain tähdet oikein natsaavat. Upeita kappaleita isolla intensiteetillä ja dynaamisella tuotannolla, eipä se juuri muuta vaadikaan.
Keikoilla ei paljon tullut vuoden aikana juostua, mutta tässä suhteessa laatu korvasi määrän. Ruisrockiin oli koottu mainio kattaus kiinnostavia nimiä, joista osa pystyi vastaamaan odotuksiin, osa ei. Hienointa antia Ruissalossa olivat hurmoksellinen Elbow’n keikka, sekä pitkään odottamani Manu Chao, joka heikosta esiintymisajasta huolimatta pisti koko festarikansan ns. pähkinöiksi. Toinen pitkään odottamani kesäkeikka oli Manic Street Preachers, jonka olin aiempina vuosina onnistunut milloin mistäkin syystä (lapsen syntymä, ulkomailla olo, työ) missaamaan. Nyt tekosyitä ei ollut ja Manics lunasti odotukset Hämeenlinnan muutoin ankeilla Wanajafesteillä.
Jari Jokirinne, Guillemots-kuva: guillemots.com
Tästä vuosikatsauksen ensimmäiseen osaan.
