Ochre Room ja Picnic With Lulu

Loppiaisperjantain folkpop/americana-kekkerit kiinnostivat jopa yllättävän monia Tampereen Klubilla.

Loppiaisperjantai ja Juuri ja juuri-klubin kaksi nousevaa paikallista bändiä kohtuullisen viiden euron yhteishintaan teki sen että Tampereen Klubille kokoontui todella iso määrä yleisöä, joista valtaosa jopa tuntui tulleen paikalle nimenomaan bändejä seuraamaan. Väkimäärä hämmensi jopa illan pääesiintyjän, muutaman vuoden hyvää pohjatyötä ja yleisöä keränneen Picnic With Lulun, joka juhlisti samalla esikois-EP:nsä julkaisua. Klubi-illan teemana oleva juurevuus kuului yhtä lailla molemmilla esiintyjillä, Lulun folkpoprockissa kantrahtavana askelluksena ja Ochre Roomilla americanan ajattomana avaruutena.

Pohjoista melankoliaa ja pohjoisamerikkalaista lauluperinnettä yhdistelevä tamperelainen folk poprock/americana-yhtye sai aloitusvuoron ja käytti sen hyvin. Jostain syystä basistinsa Ruotsiin hukannut yhtye oli parhaimmillaan loistava, etenkin Lauri Myllymäen upeasti kaartaneen laulun nivominen Minttu Tervaharjun ja Tanja Peltonummen lauluihin oli erittäin mainio lisä vajaan vuoden takaisen äänitteen kokonaisuuteen. Samoin jälkimmäisen neidon välillä töräyttelemä trumpetti oli mainio, sitä olisi voinut kuulla enemmänkin.

Basistin poissaolo saattoi tehdä sen että kaunis melankoliatunnelmointi jäi hiukan paikalleen, toisaalta taas herkkyys korostui entisestään. Olennainen juttu on myös Myllymäen huuliharppu, joka ei tällä keikalla ehkä päässyt ihan viimeisen päälle irti. Levylläkin ihastuttaneiden A Little Cloudin ja Shooting Ghostsin hieno kasvattelu ja korkeat kaaret yhdistettynä ajattomaan rauhan tunteeseen ja pienesti kaunista -mentaliteettiin toimivat erinomaisesti. Paikoin meininkiin olisi ehkä kaivannut hiukan lisää potkua ja semmoista latotanssi-svengiä - vaikka melankolisesti pistelläänkin, ei silti tarvitse jäädä ihan paikoilleen.

Tähän toiveeseen vastasi sitten hiukan rockimmalla asenteella pistellyt Lulu, jonka arsenaalissa riisitikku-rumpaloinnista huolimatta mentiin aluksi hiukan liiankin täyteen ahdettuun soundiin. Kun samaan aikaan soi sähköinen kitara, sello, sähköbasso ja koskettimet, niin liiallisella puristuksella saattaa kadota herkkyys. Onneksi Lulu oli rakentanut settinsä siten että rumpali ja basisti saivat puolivälissä noin kolmen biisin kaljatauon, sillä sen jälkeen sähköisempikin osasto soi huomattavasti rennommalla svengillä, jossa loppua kohden alkoi olla jo sen verran hilipatihippaavaa kantri-imua että peukut oli pakko nostaa. Ei yhtye suotta ansainnut kahden biisin encoreaan, vaikka kotiyleisön edessä olikin.

Siinä missä Ochre Room oli lisännyt naislaulut pakettiinsa, myös Lulu luotti laulaja-kitaristi-biisintekijä Sakari Kulosen persoonallisen puolihauraan ja hiukan englannissaan töksähtelevän laulun tukena naisääneen, jonka tuotti suvereenin kantavasti koskettimia samalla soittanut Anna Rantanen. Näiden kahden duetot ovatkin yksi yhtyeen ehdoton vahvuus. Toki semmoista samanlaista ajatonta haurautta kuin Ochre Roomilla ei Lulun lauluissa yhtä paljon kaiu ja kuusikko seikkaileekin välillä hiukan liikaa instrumenteillaan toinen toisiaan suohon soittaen, kun ideaalin lopputuloksen voisi antaa hiukan pienemmillä hivelyillä toistensa täydentäminen. Rentouden merkityksen huomasi myös kun vertasi keikan alkukiihdyttelyjä loppukeikan irtonaisempaan keinuntaan. Suomenkielinen laulu oli Luluilla vielä lapsipuolen asemassa, mutta siihen voisi jatkossa panostaa enemmänkin - sen verran hyvältä kuulosti. Kaiken kaikkiaan hyvät esitykset molemmilta, vaikka pientä hiomisen tarvettakin vielä löytyy.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo