Motörhead (GBR)

Lemmy kumppaneineen kävi parin vuoden tauon jälkeen tuomassa joulumieltä.

Motörhead on ollut tuttu vieras Suomen kamaralla jo vuosikymmeniä ja vuodesta 2007 lähtien on bändi saapunut loppuvuodesta ilahduttamaan fanejaan vähemmän jouluisissa merkeissä. Viime vuonna keikkaa ei fanien pettymykseksi tullutkaan, mutta tänä vuonna Lemmy kumppaneineen hemmotteli suomalaisyleisöä peräti kahdella keikalla, joista kumpikin myytiin loppuun jo ennakkoon.

Aiemmilla kerroilla Motörhead on ottanut lämmittelijäkseen kotimaisia bändejä, vuonna 2009 oli Blake, sitä edeltävänä ruotsalainen Witchcraft ja kotimainen Viikate. Tällä kertaa kiertueella kulki mukana mm. Avantasiasta ja Masterplanista tutun Jorn Landen nimikkobändi Jorn, joka itselleni oli ennen tätä iltaa tuntematon suuruus.

Klassista heavy metallia vakuuttavasti veivannut pumppu sai yleisön Motörhead -huudot taukoamaan oman settinsä ajaksi ja heiluttamaan nyrkkiä ilmassa kuin vimmattuina. Jornin ääni toi mieleeni edesmenneen Ronnie James Dion, ja setin loppupuolella kuultiinkin bändin versio Dion Rainbow in the Dark -biisistä.

Keikan jälkeen soittajat ehtivät hädin tuskin poistua lavalta, kun halli taas raikui Motörhead -huudoista. Motörheadin aloittaessa olin hyvin kiitollinen laadukkaista korvatulpistani, sillä turva-alueella kuvatessani jäin kahden äänivallin väliin. Toisaalla huusi yleisö, toisaalla bändin kaiuttimet. Everything louder than everything else, niinhän se oli?

Setti polkaistiin käyntiin Bomber-hitillä, jota seurasi toinen klassikko, Damage Case. Tuoreempaa I Know How to Die -kappaletta seurasi jälleen klassikkoduo Stay Clean ja Metropolis.

En ole aiemmin ollut todistamassa suuremman luokan bändin vierailua Kaapelitehtaalle ja mielestäni tämäkin konsertti olisi hyvin voinut olla Jäähallilla. Keikan alettua oli mahdotonta löytää enää paikkaa, josta näkisi edes osan lavasta ja jossa ei tuki kulkuväylää, sillä ihmisiä oli paikalla aivan liian paljon.

Get Back In Linen jälkeen Lemmy ja kitaristi Phil Campbell jättivät bändin ruotsalaisvahvistuksen, Mickey Deen, paukuttelemaan rumpujaan pitkäksi toviksi. Itse en ole koskaan lämmennyt ylipitkille sooloille, mutta suotakoon Lemmylle hengähdystauko.

Tauon jälkeen Kaapelitehtaan täytti basson jylinä, joka tunkeutui luihin ja ytimiin. Vuorossa oli Orgasmatron, jossa Lemmyn ääni saa jopa pahaenteisiä sävyjä. Raskassoundisen biisin vastapainona kuultiin Killed By Death, jonka aikana lavalle saatiin jopa liikettä kahden paikallaanseisovan äijän seuraksi, sillä lavalle säntäsi Lemmyn ystävä Mike Monroe, jonka energia sähköisti lavan täysin.

Muutoin keikka oli visuaalisesti sangen tylsä, sillä herrat Kilmister ja Campbell tyytyivät aika pitkälti vain tönöttämään vastakkaisilla puolilla lavaa Mickey Deen hakatessa kannuja kuin riivattuna edellämainittujen välissä.

Varsinainen setti päättyi jälleen klassikkoon nimeltään Iron Fist. Motörhead jätti yleisönsä huutamaan lisää ja jonkin ajan kuluttua bändi palasikin lauteille akustisin soittimin varustettuina ja henkilökohtainen illan kohokohta saattoi alkaa: letkeästi vedetty Whorehouse Blues jota Lemmy ryyditti huuliharpulla, ja, kunhan Campbell oli saanut kitaransa säpäleiksi, Ace of Spades. Ja kuultiinhan se klassinen "We are fucking Motörhead and we play rock 'n' roll" -lausahduskin Lemmyn suusta.

Illan viimeisenä biisinä kuultiin Overkill, jonka jälkeen Motörhead vetäytyi ansaitulle joululomalle. Lähinnä vanhoista klassikoista koostunut ilta oli onnistuneesti ohi ja loputon jonotus narikalle saattoi alkaa...

Teksti ja kuvat: Tiina Salminen