Joulukuun albumikooste II
Joulukuun toisessa albumikoosteessa on jälleen tarjolla raskaamman laidan tavaraa. Mukana ovat kotimaista doom-osaamista edustava Grave Siesta, tylysoundinen Minushuman, deathin melodista laitaa kulkeva Mors Subita, modernia metalliaan joka suuntaan sohiva Rising sekä unkarilainen metallikokeilija Thy Catalfalque.
Grave Siesta: Grave Siesta
Inverse
Muutaman demon julkaissut Grave Siesta liittyy esikoisellaan Inversen hyvälaatuiseen doom/heavy-joukkioon. Yhtyeen riveistä löytyy pitkään yhdessä soittaneita miehiä, muun muassa Ritessä vaikuttaneet Sami Lintunen ja Juha Kivikanto. Ei siis yllätä, että yhtyeen möyryävä matalataajuuskuljettelu toimii mainiosti, vaikka debyytti onkin vähän turhan oletuksenmukainen. Grave Siesta kuulostaa melkeinpä juuri siltä, miltä kotimaisen keskiverto-doomlevyn odottaa kuulostavan.
Levy etenee rauhallistempoisesti, mutta monipuolisesti. Ilmeinen kotimainen sukulainen on Reverend Bizarre, vaikka samanlaiseen tylyneeppiseen jylhyyteen Grave Siesta ei yllä, tuskin pyrkiikään. Sen sijaan ote on groovempi, ja stoner/sludge-fiilistelyjen sijaan levyllä tarjotaan doomin kyljessä raskasta rockia: piirre, joka laajentaa levyn mahdollisuuksia. Harmaaksi jäävä laulupuoli ei sen sijaan toimi. Edes johonkin ääriasentoon taittuva vokalisointi tekisi Grave Siestasta paljon mielenkiintoisemman nelikon ja levyn.
Jani Ekblom
Minushuman: Bloodthrone
Season of Mist
Laadukkaita ja näkemyksellisiäkin möykkälevyjä vähän väliä julkaiseva Season of Mist tuo esiin kakkoslevyn yhtyeeltä, jonka musiikissa thrash ja death kohtaavat rokkaavuutta ja tunnelmointia.
Minushumanin vahvuuksiksi nousevat kliinisyydessäänkin omintakeisen tyly soundi, tutustumisen ensimetreillä kiehtova yllättävyys ja kyky loikkia luontevasti tunnelmasta toiseen. Vähän puisevaksi Bloodthrone silti kokonaisuutena jää, ja yksi perimmäisistä syistä piileekin juuri sen vaihtelevuudessa.
On jokseenkin samantekevää löytyykö levyltä sludgen suuntaisesti piirtelevää groovemätkettä, vanhasta
Celtic Frostista muistuttavaa ryntäilyä, väsynyttä metalcorea tai isolla siveltimellä maalailevaa paisuttelua, jos biisit eivät nappaa rinnuksista. Ainestarpeet kovaan lopputulokseen on, mutta kovin kaavamaisesti Minushuman niitä käyttää.
Aleksi Leskinen
Mors Subita: Human Waste Compression
Violent Journey
Oululaiset sattuivat viime keväänä sattumalta livenä vastaan ja jättivät mielikuvan kovasta esityksestä. Syksyllä ilmestynyt debyyttinsä herätteli toisin sanoen kohtuullisia odotuksia eikä
Mors Subita tyhjää kättä tarjoakaan – pikemminkin tylyn potkun teräskärkimaiharilla. Teknisen tiluttelun kyllästämä melodisemman laidan death hoituu raivokkaasti, biiseissä on tarpeeksi koukkuja ja kokonaisuuden rytmityskin on onnistunut.
Mors Subita kaipaisi silti persoonallisempaa otetta. Vaikka etäisen yhteneväiset mielikuvat jonkinlaisesta Göteborg-osaston ja stam1namaisen sooloiloilun ristisiitoksesta tuntuvatkin kutkuttavilta, ei yhtye kovin suuria tunteita tai oivalluksia saa aikaan. Levyn vähemmän mättävät raidat kuten rokkaavainen nimikkobiisi sekä vaanivaisempi
Entrance of Sickness jättävät selkeimmät jäljet keskiöön asetetun pikaisemman mäiskeen jäädessä keskinkertaisempaan kastiin. Human Waste Compression lupailee, mutta ei vielä aivan sytytä.
Aleksi Leskinen
Rising: To Solemn Ash
Exile on Mainstream
Mastodonin ja
Kvelertakin kaltaiset modernia metallia erilaisiin genreihin yhdistelevät orkesterit nostavat väkisinkin esiin vastaavanlaisiin hankalasti määriteltäviin lopputuloksiin pyrkiviä yrittäjiä. Tanskalaisen
Risingin debyytin saatteessa mainitaan muun muassa punk, hevi, psykedelia ja sludge sekä
Thin Lizzy,
Judas Priest,
Celtic Frost ja
High On Fire. Jos tiputtelulla on tarkoitus herättää kiinnostusta ja odotuksia, tökkää homma jälkimmäisten täyttämisen suhteen vahvasti.
Tasaisesti rullaava junnaus ja basistilaulaja
Henrik Waldemar Haldin raakkuminen tuovat mieleen
Hosannas from the Basements of Hellin aikaisen
Killing Joken. Siinä missä Killing Joke onnistui luomaan nahkansa uudelleen ja tekemään junnauksesta värikästä ja jännittävää, tyytyy Rising varovaiseen ja muodollisen pätevään lopputulokseen. To Solemn Ashilla ei yllätyksiä koeta eivätkä biisien koukut kutsu luokseen vaan pakenevat muistijälkiä. Risingin kuunteleminen on kuin betoniseinän tuijottamista: juuri kun luulee nähneensä pintaa syvemmälle, ymmärtää ettei näkemässään muuta olekaan.
Aleksi Leskinen
Thy Catalfalque: Rengeteg
Season of Mist
Unkarilainen metallikokeilija
Thy Catalfalque luotaa viidennellä albumillaan uusia uria.
Rengeteg on bändin ensimmäinen ilman
János Juhászia tehty levy, eli käytännössä
Támas Kátain soolo. Muutoin paletti on tuttu;
Attila Bakos ja
Ágnes Tóth laulavat, eikä vahvasti black metal -pohjaisesta progressiivis-eeppisestä paatoksesta puutu kunnianhimoa.
Kátai kutoo Rengetegin osaksi avantgarde-metallin verkkoa, ja tekee sen kevyen ennalta-arvattavasti. Ennakoitavuus ei tarkoita helppoja ratkaisuja, mutta sitä että levyn laajat kaaret – villit rakenteet, tyylien sekoittelu, oman äänen ihmettely – kuulostavat siltä kuin niiden pitääkin. Pahimmillaan Rengeteg ei etene, eikä kokeilu ole kokeilematonta. Se ei ole etu levyllä, jonka muistaa helpommin koosta kuin sisällöstä.
Musta, sinfoninen ja melkoisen raskas albumi sulkee silti huomaansa, vaikka rajat eivät pauku. Parhaimmillaan Rengeteg muistuttaa, että kun jotain kaunista kuolee, jotain kaunista myös syntyy.
Jani Ekblom
Lukukertoja: 3105
