07.12.2011
Islantilaiset cowboy-kummajaiset ovat kulkeneet kolmella viimeisimmällä pitkäsoitollaan sekä itselleen että kuuntelijoilleen antoisan matkan.
Vuonna 1995 Reykjavikissa perustettu Sólstafir aloitti toimintansa viikinki-henkisen blackmetalin parissa. Yhtyeen kiivas ja eeppinen tyyli kehittyi nopeasti ja kurotteli alusta alkaen omaan tahtiinsa perinteistä mustaa julmuutta kiehtovammille teille. Viimein useiden viivästysten jälkeen vuonna 2002 päivänvalon nähneellä debyytillä Í Blóði og Anda (”Veressä ja hengessä”) esiintyi kunnianhimoinen, mutta edelleen viikinkien ja vuonojen suuntaan ajatuksia vienyt yhtye.
Useita vuosia venyneen julkaisun odottelun aikana yhtye alkoi toimia keikkailevana yksikkönä ja vakiintui nykyiseen kokoonpanoonsa Svavar Austmann (basso), Guðmundur Óli Pálmason (rummut), Sæþór Maríus Sæþórsson (kitara) ja Aðalbjörn Tryggvason (kitara ja laulu). Alkuperäisestä kokoonpanosta oli tuolloin jäljellä enää Pálmason ja Tryggvason, mutta bändin todellisen kehittymisen kohti nykyistä olemustaan voidaan katsoa alkaneen vasta tätä myötä näkymään selvemmin.
Í Blóði og Anda nostatti kiinnostusta Sólstafiria kohtaan, mutta vasta Spinefarmin julkaisema Masterpiece of Bitterness (2005) tuntui todella tuovan esille yhtyeessä kytevän potentiaalin. Aggressiivisesti päällekäyvä seitsemän kappaleen setti uhkuu kunnianhimoa ja villejä ideoita, mutta kokonaisuus on vielä hakusessa. Väitettä ei kyllä uskoisi aloitusraita I Myself The Visionary Headin perusteella, johon on ujutettu oopperalaulua, viikinkiheviä, psykedeelistä junnaamista ja aivan törkeän raivokas mättökliimaksi – kaikki tämä vain kahdessakymmenessä minuutissa! Osaltaan kappale tiivistää yhtyeen ilmaisun keskeisimmät elementit, kuten progemaisen vapaasti elävät kappalerakenteet, postrockmaisesti rakentuvat ja tylyn metallisella voimalla purkautuvat suvannot sekä alakuloisten kitaramelodioiden ympärille rakentuvan tunnelman, jonka ympärillä Tryggvason mylvii, julistaa ja murehtii.
Täysin avausraidan alle eivät levyn muutkaan luomukset jää, joista varsinkin Nature Strutter ja Bloodsoaked Velvet käyttävät voimakkaasti hyväkseen yhtyeen tylympiä metallijuuria ujuttaen sekaan myös kehityskulun mukaista melodisempaa rakennusmateriaalia sekä arvaamattomampia sovitusratkaisuja. Ljósfari ja Ritual of Fire astelevat varovaisemmin etenevän tunnelman keskellä, eritoten edellämainitun kappaleen hiljainen ja surumielinen suvanto anathemamaisine melodioineen jättää jälkensä. Masterpiece of Bitternessin biisimateriaali ei lupaavuudestaan huolimatta ole vielä Sólstafiria terävimmillään eikä kokonaisuus tunnu yhtä jännittävältä ja kiinnikäyvältä kuin seuraajansa, mutta potentiaalin esiintuojana albumi tuntuu johdonmukaiselta lähtöpisteeltä, jonka pulmat ovat vähäisiä muhkuroita kehityksen tiellä.
Alkuvuodesta 2009 niinikään Spinefarmin toimesta ilmestynyt Köld pitää sisällään Masterpiece of Bitternessilla esiintyneen eeppisen ja arvaamattoman metallibändin piirteitä, mutta varsinainen kulkusuunta on vaikeampi määriteltävä. Postrockin, goottifiilistelyn ja suoraviivaisemman räyhärockin tunkeminen yhtälöön on sekoittamisen sijaan tukevoittanut ilmaisua, sillä Köld on laajoine vaikutekirjoineenkin yhtenäiseltä ja johdonmukaiselta tuntuva matka.
Alun 78 Days in the Desert-instrumentaali kasvattelee mielenkiintoa alkavaa reissua kohtaan sisäänsä kietovilla ja kutsuvilla äänivalleilla, mutta sen perään lävähtävä nimikkoraita avaa tien tunnelmalliseen kaaokseen. Rujon riffin kantama raivoaminen kääntyy alakuloisesti doomailevien säkeistöjen myötä ankean kauniin maiseman piirtävään suvantoon. Tryggvasonin islanniksi tulkitsemiin sanoihin kiteytyvä tunteen määrä ja yksinkertaisen pohjan ympärille rakentuva, monipuolisesti sovitettu kappale tunkeutuu viimeistään suvannon urkujen myötä tarkalleen kohteeseensa. Bändi tuntuu olevan suuren oivalluksen äärellä kun tunnelma tihenee pienieleisestä melankoliasta vielä viimeiseen eeppiseen raivokohtaukseen, joka ottaa kappaleesta viimeisetkin tehot irti.
Tavallaan alun kaksikko tekee saman tempun kuin I Myself The Visionary Head edeltäjällään; ensimetrit lyövät niin kovia löylyjä, että loppupuoliskon on hankala pitää lämpöä yllä. Köldillä on kuitenkin edeltäjäänsä laajemman paletin puolesta hyvät mahdollisuudet. Pale Rider lyö pöytään gootahtavasti tunnelmoivaa blackia, She Destroys Again rokkaa jokseenkin postpunkmaisesti, Necrologue-slovari on ihoa pitkin hiipivä laulu omia teitään poistuneelle ystävälle, ja onnistuu käsittelemään vaikeaa aihetta ylilyönteihin syyllistymättä. World Void of Souls kääntyy Magyar Possen Kings of Timea muistuttavasta hiljaisesta postrock-siveltelystä hämmentävästi junnaavaan aavikkopsykedeliaan, Love is the Devil (and I am in Love) lienee Solstafiria suoraviivaisimmillaan ja rynnistää eteenpäin kuin Entombed tuimassa viinihöyryssä. Päätösnumero Goddess of the Ages etenee hiljaisen alakulon ja intensiivisemmän rypistämisen välisillä seuduilla, mutta enemmän jälkihien kuin loppuspektaakkelin tuntuisesti.
Hienoisesta iskutehon vaihtelevuudesta huolimatta Köld on kokonaisuutena yllättävä, innostava ja soundienkin puolesta tarpeeksi monipuolinen kantaakseen 70 minuutin edestä sisältöä, joka ei ole menettänyt tenhoaan piirunkaan vertaa. Albumi oli Sólstafirin varsinainen läpimurto suurempaan tietouteen – ainakin siinä määrin kuin se islantilaiselle marginaaliyhtyeelle mahdollista on. Mittavien kiertueiden ja Season of Mistille siirtymisen myötä yhtyeen olisi ounastellut astuvan suoraviivaisempaan suuntaan, mutta viime lokakuussa julkaistu Svartir Sandar onkin jotain aivan muuta. Kerrankin järkevästi 40 minuutin mittaisiin kimppuihin jaettu tupla aukenee edeltäjiänsä hitaammin ja lainehtii raukeissa tunnelmissa hiljalleen eteenpäin. Masterpiece of Bitternessilla ja Köldillä pääosin englanniksi esiintynyt yhtye toimii tällä kertaa täysin islanniksi ja on muiltakin osin päästänyt persoonansa ja kunnianhimoisuutensa vapaiksi. Alkuun sekä kappalerakenteiden että myös kokonaisuuden kannalta luonnosmaiselta tuntuva levy paljastuu pienin erin kerrassaan loistavaksi, yhtyeen olemuksen määritteleväksi teokseksi. Kuulijan tehtävänä tällä retkellä on vain antaa kylmän aavikon mustaan hiekkaan peittyneiden salaisuuksien paljastaa itsensä.
Andvari- ja Gola-nimisiin osuuksiin jaettu kokonaisuus etenee kappaleesta toiseen tasaisia saumoja myöten, ja tahdin kiristyessäkin tunnelmaa leimaa tietynlainen uneliaisuus. Kappaleissa kaikuva alakuloisuus tuntuu hieman toiveikkaammalta kuin aiemmin, vaikka sanoitusten puolesta asia jää islantia taitamattomalta tulkinnan varaan. Rockin normeista poikkeavalla kielellä toimiva yhtye ei ole harvinaisuus, mutta Sólstafirin kohdalla kielellinen kääntyminen juuria kohti on persoonaa vahvistava ja kiehtovuutta kasvattava ratkaisu, jonka myötä laulu muuttuu muiden elementtien kanssa samanarvoiseksi, ei niiden käyttöä määritteleväksi – ei sillä, että Solstafir olisi ennenkään varsinaisesti perustanut ilmaisuaan tarttuvien laulumelodioiden varaan. Nämä kappaleet eivät vain yksinkertaisesti valloittaisi mieltä yhtä voimakkaasti englanniksi laulettuina.
Muutoin bändin blackmetal-juuret eivät tule Melrakkablûsin lyhykäistä pyrähdystä enempää esiin, jollei rauhallisempienkin hetkien tiettyä uhkaavuutta lasketa. Musiikillisesti Svartir Sandarilla esiintyy metallisen raskas yhtye, jonka ei tarvitse sahata kieliä poikki ja polkea basarinkalvoja risoiksi ollakseen raskas tai metallinen. Vuosien kuluessa yhtyeen sointia eniten määritellyt eloisa kitaravalli ei tunnu yhtä painavalta, mutta sen intensiivisyys, nyanssit ja monimuotoisuus sen sijaan ovat kasvaneet. Ken ei metalliansa hyväksy ilman tiettyä särömäärää, hän etsikööt valaistusta toisaalta. Sovituksellista monimielisyyttä arvostava kylläkin viihtyy levyn parissa, joka tarjoaa vahvan tunnelman ja rakenteellisen avaramielisyytensä ohessa erilaisia koskettimia, perkussioita, puhaltimia, naislaulua ja kuoro-osuudenkin. Voi kuulostaa megalomaaniselta, mutta elementtejä käytetään sopivan säästeliäästi ja kappaleiden ehdoilla.
Erinomaisimpina esimerkkeinä kappaleiden ehdoilla liikkumisen suhteen tekevät kumpaisenkin puoliskon kakkosraidat. Andvarilla Fjara kasvaa hitaasti uneliaasta harhailusta liitelemään pilvien ylle enkelimäisen naislaulun kannattelemana. Toisenlaisessa maailmassa Magenta Skycoden levyltä voisi hyvinkin löytyä vastaavanlainen teos. Golan Draumfari – Stinningskaldi – Stormfari-kolmikon aloittavat, sydämessä asti helisevät kitarat voisivat olla peräisin The Curen levyltä eikä vaikutelma juuri muutu melodisen bassokuvion ja kulmikkaasti hosuvan rumpukompin myötä. Leimallisemmin metalliin päin kääntyvistä kappaleista mainittavimmat lienevät Æra sekä nimikkokappale. Edellämainitun jännittävimmäksi elementiksi nousee säkeistöjen kimalteleva kosketinkudelma, jälkimmäisen eeppisen ryöpytyksen kruunaa majesteettinen kuoro-osuus. Jossain näiden ääripäiden välillä piilee Svartir Sandarin ydin, Masterpiece of Bitternessilla alkaneen jatkumon uljaaksi jalostunut lopputulos, joka kiehtoo, hurmaa ja vangitsee – tai vähintäänkin rohkaisee laittamaan tuplan soimaan uudelleen.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: solstafir.net
