05.12.2011
Red Hot Chili Peppersin kohta 30-vuotinen matka yhdeksi maailman suurimmista yhtyeistä on ollut mutkainen ja yllättävänkin kitaristikeskeinen taival.
Like
Red Hot Chili Peppersin matkalla Los Angelesin pikkuklubeilta yhdeksi maailman suosituimmista yhtyeistä on ollut hintansa. Yhtyeen kohta 30-vuotinen taival on sisältänyt nousuja ja laskuja keskivertobändejä enemmän. Kuolema, huumeet sekä rikkinäiset ihmiset, ja näiden väliset tulehtuneet suhteet ovat seuranneet tiiviisti RHCP:n kannoilla.
Yhtyeen keskeiset jäsenet – impulsiiviset ikiliikkujat Antony Kiedis ja Flea, taiteellinen John Frusciante sekä vakaa humoristi Chad Smith – ovat kaikki reagoineet myllerryksiin bändin sisällä ja ympärillä omilla tavoillaan. Näin ainakin, jos yhtyeen itsensä ja Brendan Mullenin kirjoittamaa teosta Red Hot Chili Peppers. Omin sanoin ja kuvin (suom. K. Männistö) on uskominen.
Kirja on sukua jokaiselle "omin sanoin" -teokselle, jota maa päällään kantaa, mutta sen sijaan, että kansien väliin laitetut lausunnot olisivat leikattu ja lainattu erinäisistä lähteistä (kuten lehdistä ja muista kirjoista), on jokaista ääneen päästettyä aivan varta vasten haastateltu. Se tekee näkökulmista ehkä vähän jälkiviisaita, mutta kokonaisuudesta yhtenäisemmän – siitäkin huolimatta, että kirja on episodimainen, ja keskittyy ennemmin RHCP:n uran keskeisiin hetkiin kuin kokonaiskuvan luomiseen.
Se tekijöille suotakoon, ja kieltämättä RHCP:n historiaan mahtuu paljon mielipiteitä jakavia tai synnyttäviä hetkiä. Etenkin yhtyeen kitaristintontti on ollut erikoisen latautunut. Debyytillä soittanutta Jack Shermania ei kovin moni enää muista, mutta parilla seuraavalla levyllä soittaneen Hillel Slovakin kuolema huumeiden yliannostukseen on jo olennainen osa tämän päivän RHCP-historiaa.
Pari vuotta 80-90-lukujen taitteen molemmin puolin kitaristina toiminut Frusciante hankki itselleen yhtyeessä huumeriippuvuuden, josta pääsi eroon vasta vuosikymmenen loppupuolella – jolloin hän myös palasi yhtyeeseen. Fruscianten poissaollessa kitaraa soitti Jane's Addictionista tullut Dave Navarro. Navarro oli mukana vain yhdellä RHCP-levyllä (One Hot Minute, 1994), mutta on saanut kantaa harteillaan syyn yhtyeen alamäen alkamiseen – vain koska hänen soittotyylinsä erosi Frusciantesta. Jos pieni jälkiviisaus sallitaan minullekin, on One Hot Minute edelleen parempi kuin sitä seuranneet väsyneet tekeleet, vaikka niillä soittaa Frusciante, jota arvostan suuresti (tosin lähinnä soolotöidensä takia).
Nimenomaan kitaristeihin kietoutuu ja kiteytyy moni RHCP:n onnistuminen ja epäonnistuminen. Se on myös harvoja luonnollisesti jatkuvia linjoja, joita Mullenin ja yhtyeen kirjasta löytää. Mitään järisyttävää tai sen puoleen uutta teoksella ei ole tarjota, vaikka yhtyejäsenten ja muiden bändin ympärillä pyörineiden suusta kuultuna asiat saavat hieman erilaisen hohteen kuin kolmannen osapuolen kirjoissa.
Red Hot Chili Peppers. Omin sanoin ja kuvin -teoksen paras anti on jätetty nimessä viimeiseksi. Runsas kuvitus on pääosin kiehtovaa ja antoisaa, vaikka tuntuukin epäloogiselta, että esim. Slovak-kuvia on käytetty läpi teoksen. RHCP on aina ollut kuvauksellinen yhtye, sekä varta vasten poseeratessaan että luonnollisesti, myös naturistisesti. Mullenin viimeiseksi jäänyt teos – mies kuoli vuonna 2009 – onkin omimmillaan selailuun, sieltä täältä kuikuiluun, jos vaikka vähän pintaa vilahtaisi, tai muuten vaan.
Teksti: Jani Ekblom
Kuva: Wikimedia Commons
