Pienet - Joulukuu 2011
A Thousand Bright Tomorrows: Giants & Windmills
Parilla lyhärillä aiemmin desibeli.netiä lähestynyt tamperelainen A Thousand Bright Tomorrows alkaa löytää omaa juttuaan. Jostain Lapkojen ja Placeboiden tummasyisen alternativen, hardcoren vimman ja energisen laajakangaspunkpopin välimaastossa askeltava nelikko on paketoinut nelibiisisensä vimpan päälle oleviin pahvikuoriin. Itse sisällön eli musiikin draivi on hyvä, hardcoresta jäljelle jääneet huuto- ja raivo-elementit alkavat olla mukavan osuvassa tasapainossa melodiavaatimusten kanssa ja mausteena löytyy monenmoisia raskaampia suuntia. ATBT:tä alkaa olla nautinto kuunnella. Kynnyskysymys onkin että saako yhtye toimivasta kaavastaan vuoltua sellaisia biisejä joilla nousta isompaan sarjaan kuin vain "lupaavampaa puolta sarjassaan"... Omalta osalta kysymykseen voi vastata että yksittäiset biisit eivät vielä(kään) puhuttele niin paljon että alkaisin bändiä varsinaisesti hehkuttamaan. Mutta plussan puolella ollaan ja eteenpäin on menty. Niinpä kannattaa pistää nimi muistiin ja tsekata tulevatkin tuotokset.
Ilkka Valpasvuo
Chris & Salon des Refuses: Ra(u)hantekijä / Avida Dollars
Chris & Salon des Refuses on saatteen mukaan työstämässä jo debyyttialbumiaan, jota hehkutetaan tällä kahden raidan mittaisella näytteellä. Näin pienennäytteen perusteella on hankala tehdä vielä suurempia linjanvetoja, mutta alku vaikuttaa silti lupaavalta.
Ensimmäisenä kuultava
Ra(u)hantekijä on voimakkaassa etunojassa kulkeva rallaus, jonka junttaavassa rytmissä on jotain alkuvoimaista. Chris on trionsa kanssa mainiossa vedossa, ja kun laulukin on miksattu riittävän pintaan, pääsevät pistävät lyriikat oikeuksiinsa. Kolmen ja puolen minuutin kaahauksen jälkeen biisi nousee vielä uudelle tasolle, kun outro lähtee fiilistelemään
tyystin uusiin suuntiin. Kiekon toinen siivu
Avida Dollars ei pysty samanlaiseen yllätykseen, vaikka perusvahva rokkaus onkin, sinänsä hienon kertosäkeen voima tuntuu vain hukkuvan jonnekin matkan varrelle.
Aika näyttää mitä tuleva pitkäsoitto pitää sisällään, mutta kahden biisin perusteella Chris trioineen ladannee kiekolle vauhdikasta indierockia, jossa kertosäkeet ja kitarakoukut ovat ne olennaisimmat jutut. Kumpikaan biiseistä ei ole selvä hitti, mutta näistä palasista saattaa saada rakennettua vaikka kuinka suuria biisejä, joten nyt vain niitä oikeita kaavoja etsimään.
Mika Roth
Crimson Crow: Stranger
Crimson Crown edellisestä esiintymisestä tämä aviisin sivuilla ei ole monta kuukautta, ja taas puskee uutta julkaisua. Tällä kertaa kyseessä on edeltäjiään huomattavasti lyhyempi kaksibiisinen sinkku, jonka kakkosbiisi kuultiin jo hieman toisessa muodossa
Dream Within A Dreamilla.
Nimibiisi on edelleen turhan tuttua Crimson Crow'ta: raskaammalla sivuvierteellä soitettua rockiskelmää, jossa kyllä on jujua ja taidokkuutta, mutta ei erityisemmin makua.
Strangerissa on melodinen koukku, vauhtia ja voimaakin laitettu napakkaan pakettiin, mutta missä biisissä ei ole?
Sweet Sweet Sugarin pianoversio taas on vähän imelä ja ikävän staattinen. Vaikka tasaisuudessa on puolensa, ei vähänkään dramaattisempia ratkaisuja kannata ehdoin tahdoin vältellä. Versio kun kuitenkin osoittaa, että biisissä on ainesta.
Jani Ekblom
Freedomination: Power of Nightmares
Reilu vuosi sitten sain käsiini
Freedominationin
ensimmäisen demon, jolla bändi latasi maisemaan perinteistä NWOBHM ja thrash henkistä metallia pistävillä lisämausteilla ryyditettynä. Nyt on koittanut toisen julkaisun aika, ja vaikka tuliannos on kutistunut esikoisen kuudesta raidasta kolmeen, ei bändin
voima ja potentiaali jää epäselväksi.
Viimeksi tulin verranneeksi yhtyettä
Annihilatoriin ja kuinka ollakaan, kyseisen kanukkiorkan kitaristi/puolijumala
Jeff Watersin soolo on päätynyt tällä kiekolla kuultavalle
Hide Your Self siivulle. Huh, huh! Kuka vielä sanoo, että ihmeiden aika on muka ohi?
Freedominationin toisella kiekolla hommat toimivat mallikkaasti, vaikka lopputulos voisi kieltämättä olla persoonallisempikin. Rytmiryhmän luomat vankat perustat antavat kitaralle ja laululle tilaa, ja vaikka yhtye kierrättää tuttuja palasia, tekee se työn riittävän mielikuvituksekkaasti. Avauksena soiva
Manipulation potkaistaan vauhdilla käyntiin, tosin biisi menettää viimeisen minuutin aikana hiukan voimaansa. Sama ongelma vaivaa kiekon päättävää
Gone -siivua, sillä perusidea ei vain kanna täyttä viittä minuuttia. Watersin tähdittämä Hide Your Self puskee sen sijaan voimalla maaliin saakka osoittaen, että bändi on parhaimmillaan todellinen jyrä. Hyvälle siis näyttää, vaikka pientä variointia jäänkin kaipaamaan.
Mika Roth
Jess And The Ancient Ones: 13th Breath Of Zodiac/White Witch Of Rose Hall
Svart
Okkultista rockia soittava kuopiolainen
Jess And The Ancient Ones yhdistelee osuvasti vaivihkaisen doom-hengehtävää tummaa viipyilevyyttä toisaalta painostavaan toisaalta helposti juoksevaan rockiin, joka ei varsinaisesti syöksyile vaan pikemminkin askeltaa vaivattomasti, jopa kepeästi. Kakkosraidalla
White Witch Of Rose Hall miettii onko kyseessä lainkaan rock vai jopa pop tai folk... Keveyden ja raskaan ilmeen yhdistelmä onkin yhtyeen ehdottomia vahvuuksia ja solisti
Jessin tumman jylhä toteavuus yhdistettynä antaumukselliseen tulkintaan jotenkin kulminoi osuvasti kokonaisuuden rituaalin. Svartin julkaisema kaksibiisinen seiska tarjoilee tylymmin säröilevää ja jylhyyteen asti hallittua rock-lanausta
13th Breath Of Zodiacilla ja akustisempaa nuotiotunnelmointia kääntöpuolella, jossa ilmavampi arsenaali ei mitenkään vähennä laulutulkinnan vangitsevuutta - pikemminkin päinvastoin. Oikein hyvää työtä savolaisilta!
Ilkka Valpasvuo
Joutilaat hetket: Pyykkilankaa (tuuli soittaa) / Pilvipoutaa
Keravalainen
Joutilaat hetket on nimensä mukainen yhtye.
Tarja Setälän pehmeän jazzahtavan laulun johtaman kuusikon musiikillinen linja jossain kantrin, folkin, jatsin ja popin välimaastossa ilmiselvällä bossa nova-askeleella on toisaalta haastava. Joutilaan oloinen soundi voisi nopeasti kääntyä haukotuttavaan puudutukseen, mutta JH osaa tehdä asiastaan letkeää ja viehkeää. Heleä ja hymyilevä jazzfolkpop nostaa ensi kuulemalta hymyn huulille eikä biisikynä sorru silti turhaan lässytykseen.
Pyykkilankaa (tuuli soittaa) ja
Pilvipoutaa ovat molemmat ihanan ajattomia tuokiokuvia raukeammista iltapäivän hetkistä - niistä kohdista missä tulee istahdettua oikeasti peilaamaan mennyttä päivää, viikkoa, kuukautta, vuotta tai koko elämää. Pienten arvokkaiden hetkien ääniraitaa siis. Hyvä!
Ilkka Valpasvuo
Jussi Wemberg: Päivänvalossa
Porilaisen
Jussi Wembergin neljän kappaleen EP sisältää pienen instrumenttikokoonpanon varaan rakennettua folk-vaikutteista laulaja-lauluntekijä poppia. Pääasiassa akustisen kitaran ja lauluharmonioiden liitto muodostaa konseptin, jossa teksti on keskiössä. Sävel- ja sovituskieli on pelkistettyä ja muutaman soinnun varaan rakennetut kierrot lähinnä tukevat lyriikan tulkintaa. Täysin soolona Wemberg ei biisejään kuitenkaan tulkitse, vaan ilmaisua tuetaan vienosti koskettimiston ja cajonin turvin.
Lyyrisesti Wembergin sanoituksissa liikutaan melankolian, kevyen depression ja miksei jonkin itseään säälivän hahmonkin maailmoissa. Jo kappaleiden nimivalinnoista (
Epätoivon Puutarha tai
Länsirannikko Hukkuu Tänään (2010) ), saa jonkinlaisen käsityksen sisällön tunnetasosta. Välillä mielleyhtymät vievät jonnekin rippileirilaulujen maailmaan, mutta ilman sitä armon tai lohdun sanomaa, joka niihin on sisällytetty. Tämä on tietysti tietoista ja paikoin ihan toimivaakin. Jossain vaiheessa levyä herää kuuntelijalle kuitenkin pieni närkästys temaattisesta yksipuolisuudesta. Tämä korostuu myös keskenään hyvin samankaltaisten sävellys- ja sovitusratkaisujen takia. Pitkäsoittoa silmällä pitäen jäin ainakin itse kaipailemaan vähän rohkeampaa varioivuutta biiseihin. Tekstittäjänä ja laulujensa tulkitsijana Wemberg onnistuu muutamista pikku ohilyönneistä huolimatta kuitenkin varsin mukiinmenevästi. On myös ilo kuunnella vaihteeksi laulajaa, joka ei yritä väkisin fraseerata ja vibratoida jokaista legatoaan. Lisäplussaa tulee
Jukka Lahtisen erillisestä laulutuotannosta. Mukavasti toteutetut stemmat ovatkin levyn suola. Kappaletasolla parhaiten maaliin taidetaan osua avaus- ja nimiraidalla
Päivänvalossa.
Rami Turtiainen
Kuroshio: Transformed EP
Vuonna 2008 takavasemmalle poistuneen
Kuroshio Currentin raunioille syntynyt
Kuroshio perustettiin syksyllä 2009, jolloin tämä yhden miehen projekti julkaisi myös ensimmäisen pikkulevynsä. Jatkoa seurasi vielä saman vuoden lopulla, mutta sittemmin Kuroshiosta ei ole juuri kuultu.
Tilanne muuttuu viimein, sillä neljän kipaleen mittainen Transformed enteilee tulevaa pitkäsoittoa, joka on tarkoitus julkaista ensi vuoden alussa. Kuroshion EBM / elektro-industrial lanaus on herralle ominaisesti massiivista mutta menevää, ja etenkin avausraita
Sunburn saa tanssijalan herkistymään. Neljä biisiä saatetaan maailmaan vajaassa 24 minuutissa, ja pidemmissä rakenteissa piilee myös kiekon vahvuus, kun biisit saavat rauhassa kehittyä. Etenkin ovelalla
Aliens-samplella vahvistettu
Dreamcatcher kasvaa viiden minuutin aikana koukuttavaksi EBM helmeksi, jonka äärelle tulee palattua toistuvasti. Päätöksenä kuultava pikasiivu
Scannerhead lähentelee puolestaan jo hetkittäin
Faderheadin intensiivisyyttä, mikä on siis ainoastaan positiivinen asia.
Kuroshio jatkaa korkean tason julkaisujen ketjua Suomen kapeilla indu-markkinoilla, täytyy vain toivoa että jostain löytyisi se visionäärinen yhteistyökumppani, joka veisi mainion yhtyeen Keski-Euroopan vehreimmille EBM-laitumille.
Mika Roth
Pekka Myllykoski & Jytäjemmarit: Alaska
Suomen Maaseutumusiikkiyhdistys jatkaa
Jytäjemmareineen yhteistyötään Suomen virallisen ekokantriboheemin
Pekka Myllykosken kanssa. Tällä kertaa muodon on saanut neljän biisin EP, avauskappaleen hissin toimimattomuudesta sanaleikiksi väännetty
Alaska.
Pekka Myllykoski & Jytäjemmareiden kotikutoinen rockabilly-rautalanka-kantri ei yllätä, mutta tavallaan viehättää maanläheisyydellään ja ruohonjuuritason toiminnallaan. Kappaleet on tällä kertaa kursittu kasaan nopeasti ja tämä valitettavasti myös kuuluu. Soitto soi periaatteessa mutkattomasti ja ihan taitenkin, mutta vähän noita olisi saanut ainakin äänitysvaiheessa lisää viimeistellä. Etenkin Myllykosken jossain
Bryan Ferryn ja
Woody Guthrien välimaastossa keikkuva, ynisevä laulutapa olisi ainakin kaivannut nostoa enemmän pinnalle. Nyt kuplettimaiset ja kokonaisuuden kannalta keskeisessä roolissa olevat sanoitukset hukkuvat paikoin säestyksen sekaan.
Lyriikat liikkuvat tuttua kaavaa arkipäivän murheista lumenluonteineen ja pyykinpesuineen baarissa notkumisen perusteisiin. Lyyrinen kerrontatapa on jo
Freukkareilta ja
Juicelta tuttua itseironista parodiaa, mutta valitettavasti ilman niitä koukkuja tai monitasoisuutta, joka jälkimmäisten ilmaisutapaan on kätketty. Onneksi biisien pituus on riittävän kompakti kompensoimaan vähän ponnettomaksi jääviä sanoituksia. Kappaleista parhaiten toimii soulilta rohkeasti lainaava
Talon Miehen Vapaapäivä, joka yhdistettynä Myllykosken laulutyyliin sekä paikoin yllättäviinkin melodiankuljetusratkaisuihin, kaivertaa mieleen jopa
Roxy Musicin. Yleisilmeeltään yhtyeen soitosta välittyy puutteistaan huolimatta rento ja mukava tekemisen fiilis.
Rami Turtiainen
Serpico: Bad Commercial
Porilaisen, vuonna 2006 perustetun
Serpicon yhteydessä puhutaan milloin punk- ja milloin metallivaikutteisesta rockista, mutta ainakin
Bad Commercial -kolmibiisisen perusteella kummankin käytöstä on syytä pidättäytyä. Ennemminkin voisi puhua sellaisesta alternative-progressiivis-henkisestä rockista, jota
Muse soitti kakkoslevyllään: vahvoja melodioita, jotka todella jäävät mieleen, keskivertoa haastavampia rakenteita ja uskallusta olla valitsematta helpointa reittiä.
Toki Serpicolla on vielä matkaa
Origin of Symmetryyn. Paikoin tuotanto falskaa, eikä
Rainy Dayn raskaan puolen naittaminen kevyeen brittihenkiseen villapaitapoppiin suju ongelmitta. Myös vokalisoinneissa on hiottavaa. Mutta pääpiirteissään Serpico on sekä taidokas että mielenkiintoisella tavalla tuoreen kuuloinen yhtye. Ei myöskään voi kiistää, etteivätkö nimibiisi ja
Well-Known Risk olisi meneviä ja hyviä kappaleita.
Jani Ekblom
The Moment of Collapse: The Landscape of Dying Trees
Reilun vuoden toiminnassa ollut
The Moment of Collapse on jäsenien omin sanoin tunnelmallista metallia soittava yhtye, ja ensimmäinen promolevy on juuri sitä, mitä bändi lupaileekin. Promolta löytyy kolme biisiä, joista kaksi ensimmäistä –
Decated Reveries ja
Dead End – tuovat kitarariffien ja kevyiden progressiivisten vivahteiden kanssa hyvin vahvasti mieleen yhdysvaltalaisyhtye
Toolin.
Aleksi Hahkon lauluääni on optimaalinen synkälle ja toivottomalle metallille, jota myös sanoitukset tukevat. Reilu seitsenminuuttinen
Gallows in the Dawn sortuu lievään ylipituuteen, sillä loppupuolen instrumentaaliosuus on tylsähköä kuunneltavaa. Kokonaisuutena kyseessä on hieno ja laadultaan mainio promo, jonka perusteella bändistä tullaan kuulemaan tulevaisuudessa varmasti.
Aaro Beuker
The Splits: Ghosts / Crazy For You
Airiston punk-levyt
Garagepunk on siitä kiitollinen taiteenlaji että siinä ei tekninen taitavuus ole kovinkaan olennainen vaatimus. Niinpä hyvin alkukuopissakin oleva artisti saattaa luoda siinä vertailukelpoista materiaalia jos vain biisikynässä löytyy terää. Ja sitä löytyy kesällä 2010 perustetun neljän neidon
The Splitsiltä, eikä ole mikään ihme että saksalainen levy-yhtiö olisi jo valmis julkaisemaan yhtyeen materiaalia pitkäsoitollisen. Ensimmäinen askel on kuitenkin tämä Airiston punk-levyjen kahden biisin seiskatuumainen, jossa vallankin tarttuva
Crazy For You vakuuttaa. Kääntöpuolen
Ghosts ei ole ihan niin koukuttava, vaikka sama rennosti svengaava ja tuhnuisen likainen autotallipunk soi siinäkin mukavan tasapainoisesti. Missään nimessä The Splitsillä ei ole ihan jokainen isku ihan kohdallaan, mutta eihän tällaisessa musiikissa pidäkään olla. Lupaa hyvää, jos vastaavan kaltaista biisikynää löytyy enemmänkin...
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 5506
