Marraskuun albumikooste II
Marraskuun toisessa albumikoosteessa esitellään vähän raskaamman laidan levyjä. Mukana on Alter Bridgen ja Walkalonen rockia, Esotericin ilmailevaa doomia, Profanusin perinnethrashia sekä Megiddonin ja V:n raskasta, melankolista ja kotoista metallia.
Alter Bridge: AB III.5
Roadrunner
Kesti hetken ennen kuin tajusin, miksi Alter Bridge ei innosta: laulajaa vaihtamalla saadaan Creed, yksi 90-luvun menestyneimmistä ja tylsimmistä yhdysvaltalaisyhtyeistä. Creed-vokalisti Scott Stappin siirryttyä soolouralle lähti loput nelikosta yrittämään lisämiljoonia Myles Kennedyn kanssa Alter Bridgenä. Musiikillisesti yhtyeet ovatkin samaa koulukuntaa, grungen jälkeistä, suoraviivaisesti etenevää raskasta vonkarockia. Molemmat ovat pahimmillaan myös hyvin persoonattomia.
AB III.5:lla on tarjolla hyvätempoista, pirteää ja mukavan vaihtelevaa autopilottivääntöä. Tässä amerikkalaisperinteisessä tyylissä melodiat on kokonsa puolesta Teksasia, riffit tuntuvat polvissa ja soundimaailma on jokseenkin yksiosainen putki. Yhtyeen erottautumiskeinot, laulaja ja musiikilliset irtiotot, ovat nekin jenkkiä: kuin akvarellitatuointeja, valuvat surkeina jo ensimmäisten portaiden kohdalla. Olihan se odotettavissa, Alter Bridgen norminmukaisuus. Mutta kyllä näillä biiseillä hetkensä on, sille, joka tietää haluavansa juuri sitä, mitä odottaa haluavansa. III.5 on viime vuonna ilmestyneen III:n kolmella extrabiisillä ja One By One -dokkarilla terästetty, sinänsä turha uusinta.
Jani Ekblom
Esoteric: Paragon Of Dissonance
Season Of Mist
Doom metal -yhtye
Esotericin kuudes studioalbumi on kunnon möhkäle. Kahdelle CD:lle levittäytynyt
Paragon of Dissonance on laajuudellaan kuin paluu yhtyeen 90-luvun puolivälin molemmin puolin ilmestyneisiin tupliin. Heavy metalin syntysijoilta Birminghamista lähtenyt viisikko on kuitenkin nostanut katseensa eteenpäin, koska albumi on vapautuneelta kuulostava, kauniisti leijaileva metalliteos.
Esotericin leipälaji on ollut laajakankaalle heijastettu, musertavan ahdistava lanaus. Se on kaikunut psykedeelisiä sävyjä, mutta soitto on aina ollut tarkkaa, jotenkin ilmavaa; kaiken alleen tukahduttavien kerrostumien sijaan on todella voinut kuulla, mitä soitetaan. Esoteric kuulostaa edelleenkin itseltään, mutta myös kulkeneen kevyemmiltä osiltaan entistä pidemmälle. Paikoin levystä saa jopa
Isis-henkisiä viboja, vaikka materiaali rakenteellisesti on simppeliä. Yli 95-minuuttinen levy on hurja, mutta puhdistava kokemus: mestarillisesti hallittua tunteenpurkausta, ja nimenomaan kokonaisuutena. Se asettaa haasteensa.
Jani Ekblom
Megiddon: Covered by Blood, Burning Inside
Bullroser
Jaahas, tarjolla olisi taas melodista, raskasta ja erittäin teknistä death metalia brutaaleilla vokaaleilla. Kaavaa on käytetty viime vuosina jo niin runsaasti, että metallin kentät ovat tällä hetkellä täynnänsä toinen toistaan muistuttavia bändejä.
Kymmenen vuotta sitten perustettu
Megiddon on rikastanut kuolotustaan pienillä proge-vivahteilla sekä post-metalin vapaammilla rakenteilla, tosin pääpaino on edelleen brutaalissa runttauksessa. Mukaan on silti mahdutettu mm. selloa ja pienet lisät antavatkin kummasti työntövoimaa ja ikää. Yhtye ansaitsee myös syvän kumarruksen onnistuneista sovituksista, joilla tuttuja kuvioita kierrätetään onnistuneesti.
Covered by Blood, Burning Inside on albumi, josta haluaisin pitää enemmän, mutta harmillisesti ponnistus jää lyhyeksi parissa ratkaisevassa kohdassa. Vauhdikkaammissa numeroissa runttaus kulkee rullaten eteenpäin, mutta suvantokohdissa orkesteri tuntuu olevan hiukan väärällä tontilla. Lyriikat ovat mielenkiintoisesti kristilliset, tosin useissa kohdissa on turvauduttava kansivihkon apuun, sillä sanat tahtovat usein jäädä soiton alle. En lähde sen enempää ruotimaan itse tekstejä, mutta ainakin voin sanoa, ettei uskonto ole bändille riippakivi vaan voimavara, jota on osattu käyttää taiten. ”Vastapuolen” kiekkojakin kuunnelleena en voi ainakaan katsoa, että Megiddon jäisi missään vaiheessa alakynteen vastakkainasettelussa, ja itse taiteelliseen tulokseen tekstit eivät vaikuta ainakaan heikentävästi, mikä on tärkeintä.
Jälleen kerran peräänkuulutan persoonallisuutta ja uniikkeja ratkaisuja. Megiddon on saanut kasaan toimivan kiekon, mutta pienillä petrauksilla avainalueilla yhtye voisi nousta genrensä kärkikaartiin. Kaikki tarvittavat palaset bändillä jo ovat, nyt vain pitäisi löytää se oikea kaava.
Mika Roth
Profanus: Catholic Redemption
Omakustanne
Kaikki ei ole kohdallaan nykymaailmassa, ja sen on myös huomannut kotimainen
Profanus, jonka debyyttialbumi valmistui itse asiassa jo toukokuussa 2011. Julkaisijaa kiekolleen etsivä ryhmä on puristanut itsestään ulos intron ja yhdeksän biisin mittaisen pitkäsoiton, jolla aikamme eri ilmiöt ja auktoriteetit saavat kuulla kunniansa. Musiikilliseksi tyyliksi on valikoitunut
Sodomin hengessä paiskottu thrash metal, jolla on selkeää sukulaisuutta punkin kanssa.
Hiomattomat soundit, päällä pörisevä kitara ja vokalistin täysmurea korina & kärinä tekevät
Catholic Redemptionista rosoisen kuuntelukokemuksen. Musiikkiin on haettu primitiivistä voimaa hienouksien kustannuksella, mistä pisteet bändille, vaikka monin kohdin raasto kääntyykin osin jo ryhmää itseään vastaan. Rouhinta itsessään kyllä vakuuttaa, mutta biisien ideat tahtovat hukkua takomisen sekaan, kun kaiken on oltava niin tuhottoman katu-uskottavaa.
Profanuksella on asenne kohdallaan, mutta se on vasta yksi askel toimivan thrash-kiekon luonnissa, sillä pelkällä härkäpäisellä puskemisella päästään vasta alkuun. Kitaristi
O. Laiturin riffeissä on paikoin jo potkua, mutta liian usein kappaleen koukut jäävät puolittaisiksi yrityksiksi. Juuri silloin kun pitäisi nostaa idea seuraavalle tasolle, päättää ryhmä pelata varman päälle, ja turvautua esikuvien luomiin reitteihin. Lisäksi biiseissä toistetaan samoja ratkaisuja ja kaavoja, mikä ei ainakaan palvele kokonaisuutta. Yhtye julistaa olevansa yhteiskunnan virallinen vihollinen, mutta uskoakseni todelliset vastavoimat löytyvät raja-aitojen tuolta puolen.
Mika Roth
V: The Year of Relinquishment
Inverse
Nimivalinnallaan itseään lievästi jalkaan ampunut
V on luojansa
Jupe Velinin lapsi, jonka metalli on kotoisan melankolista sekä raskasta. Biiseissä käydään läpi katajaiselle kansalle tuttuja asioita, kuten masennusta, vihaa, yksinäisyyttä sekä nykymaailman kylmyyttä, joka saa monet meistä etsimään köysi kourassa riittävän vahvaa alaoksaa pihapuusta.
Kotoinen synkkyys on voimavara, josta on ammennettu joukko maailmanlaajuisestikin merkittäviä albumeita, mutta Velinin orkesteri juuttuu ensimmäisellä yrittämällään liiallisen tummuuden piikkilankoihin. Sanotaan että helvetin todellisen tuskan tekevät ne tauot, ja samat sanat pätevät myös synkkyyteen, sillä ilman pientä toivonpilkahdusta ja kunnon suvantokohtaa, eivät ne synkimmätkään pätsit toimi kuten pitäisi. Kiekon yhdeksässä raidassa on paikoin mukavasti tarttumapintaa, mutta materiaalin epätasaisuus ja joissain kohdin ilmenevä lievä tasapäisyys tekevät albumista väärällä tavalla raskaan kokemuksen. Riffi- ja melodia-kynän pitäisi olla terävämpi, tai sitten käytössä olevaa palettia tulisi laajentaa radikaalisti. Sovituksissa Velin ja kumppanit tarjoavat muutaman miellyttävän yllätyksen, mutta tuollakin saralla jää parantamisen varaa.
V vaikuttaa päässeen studioon hiukan liian aikaisin, tai sitten mukaan olisi pitänyt ottaa ulkopuolinen ja riittävän vahva tuottaja, joka olisi kertonut suoraan bändille mitkä ideat toimivat ja mitkä eivät.
Mika Roth
Walkalone: The Stand
K.O. Industries
Helsinkiläinen
Walkalone on saanut valmiiksi debyyttialbuminsa, jonka pitäisi tarjota ”
mieleenpainuvia rockriffejä ja mukaansa tempaavia kertosäkeitä.” Mainospuheet ja todellisuus eroavat kuitenkin jälleen kerran toisistaan, jos nyt ei merkittävästi, niin jonkin verran ainakin.
Walkalone ymmärtää toki kertosäkeiden päälle ja kunnon riffejäkin on syntynyt muutama, mutta albumin tiimoilta on hiukan hankala käyttää superlatiiveja. Yhdeksästä kipaleesta löytyy pari sinkkuraidaksi kelpaavaa iskua, mutta se todellinen täysosuma jää tällä erää puuttumaan. Tärkeäksi esikuvaksi julistetun
Musen tuotanto on omaksuttu aina soundeja myöten, ja etenkin vauhdikkaat
The Stand sekä
Walkalones ovat jo turhankin suoria kunnianosoituksia brittien suuntaan.
Positiivista kiekolla on sen vahva ja yhtenäinen yleissoundi, joka nivoo biiseistä kasaan tiukan paketin. Äänimaisema on rikas ja avara, eikä vokalisti
Jussilla ole vaikeuksia englannin lausunnan kanssa – taito, joka on edelleen harmillisen harvinainen maamme raskasta rokkia paiskovilla bändeillä. Esikoisella voi antaa vielä anteeksi vaikutteiden selkeän läpinäkymisen, mutta vastaisuudessa yhtyeen on saatava soundiinsa enemmän omaa itseään, tai muuten tie nousee nopeasti pystyyn.
Mika Roth
Lukukertoja: 3565
