Pienet - Marraskuu 2011
Dead Slut: Drink the Blood
Projektinomainen Dead Slut on kahden lukuisissa eri bändeissä kunnostautuneen metallimiehen yhteenliittymä, jonka keskeinen tehtävä, ainakin näin alkuun, oli saada vanhat
biisit pois pöytälaatikosta kummittelemasta. Kuuden raidan mittainen Drink the Blood ottaa ja porautuu ajallisesti suoraan 90-luvun alkuun, jolloin musta metalli oli vielä alkuvoimaista ja raakaa.
Pienellä budjetilla ja oletettavasti tiukalla aikataululla luotu demo on haastava tapaus monella tapaa. Raastavan diskanttiset soundit, sekä lähes tyystin taustalle kaiutettu kärinä-laulu eivät varsinaisesti auta kappaleiden rakenteisiin uppoutumista. Suoruuden ehdoilla luodut siivut huokuvat räyhäkkää punk-asennetta, jossa aidasta mennään läpi juuri siitä kohtaa missä se on paksuin, mutta tuo tinkimätön ote on samalla kaksikon vahvin ase. Biisit huokuvat sellaista alkuvoimaa ja uskoa omiin tekemisiin, ettei moiseen törmää enää montaakaan kertaa metallimaailmassa. Toivottavasti projekti saa joskus jatkoa, sillä näin musta ja silmille käyvä metalli-rock-punk –räime on aina tervetullutta. Tästä Lemmykin takuulla tykkäisi.
Mika Roth
KairariaK: KairariaK
Demoista kirjoittaminen on hankalaa, jos ei jaksa keksiä uusia tapoja sanoa samoja asioita pohjimmiltaan hyvin samanlaisista yhtyeistä. Harvemmin käy niin että on vaikea sanoa, koska ei oikein ole kuullut mitään vastaavaa aiemmin. Niin kuin
KairariaK:in kanssa. Mutta ensin pitää päästä ensivaikutelmasta eroon:
Anne Nuutinen muistuttaa laulajana hieman
Terhi Kokkosta, ja hoitaa tonttinsa monipuolisen mainiosti. Laulu on EP:llä kuitenkin paikoin hyvin hallitseva, ja se vetää huomiota kaikesta jännittävästä.
Kahden kitaristin yhtyeessä painottuu etenkin kielisoittimien osuus. Erityisen hienosti kaikki sointuu yksiin
Kolme päivää- ja
Vältimme onnettomuuden -biiseissä. Niiden kitarat ovat kevytversio
Rise Above -aikaisesta
Dirty Projectorsista, helisevät kuin hajotessa liikkuen silti määrätietoisesti. Biisit ovat rakenteellisesti uskaliaita, kuin jatkuvasti etenevää upeaa (post-)rockvirtaa, jota ohjataan rumpupallilta.
Kokonaisuutena KairariaK:in neljä biisiä (ja intro) liikkuvat tosi heleästä pop-fiilistelystä särö auki tuutattuun indierockiin. Musiikki on avonainen verkosto, toisiinsa kytkeytyneitä ääniä, joiden yhteyttä ei aina huomaa. Ei tämä vielä ole timantiksi puristunut, mutta mielenkiintoisempi ja tiheämpi kakku kuin useimmilla. Erityisesti biiseistä pitäisi tiivistää esiin se ydinmehu, joka nyt kostuttaa pintaa.
Jani Ekblom
Komi Bell: Demo 2011
Kun demon saatteessa kerrotaan, että kyseessä on projektiluontoisen yhtyeen kokeellinen tuotos, on musiikkiin vaikea suhtautua aluksi varauksetta. Tuotoksen takana ei siis suoranaisesti seistä, mutta kokeillaan nyt kuitenkin vähän kepillä jäätä - niinkö? Oululainen
Komi Bell osoittautuu
kuitenkin onneksi tuttavuudeksi, jonka seurassa viettäisi enemmänkin aikaansa.
Musiikillisesti ensimmäinen demo on suhteellisen perinteistä melodista metallia, jossa on vahva progressiivisen rockin leima. Biisit kestävät neljästä viiteen minuuttiin ja eri osien sekä väliosien myötä matkan varrelle mahtuu monta
käännöstä. Oululaisten suurin kokeilu on kuitenkin neliääninen laulu, sillä bändissä on kokonaista neljä vokalistia, joiden arsenaalia myös käytetään
hyväksi siinä määrin, että välillä huomio kiinnittyy lähes ainoastaan vokalistien punomiin struktuureihin.
Ensimmäinen kokeilu osoittaa, että projekti on ehdottomasti kehityskelpoinen, sillä bändin soundi istuu jo nyt hyvin yhteen eri äänten kanssa. Neljästä biisistä jokainen on tasaisen vahva, tosin viimeisenä kuultava
May I
tahtoo joka kerta nousta askeleen verran muiden yläpuolelle. Ehkä vastaisuudessa kokeilumieltä voisi viedä entistä pidemmälle, lahjoja ja rahkeita moiseen kun tuntuisi löytyvän.
Mika Roth
Krtek: Escape Artist
Ensiksi mieleen tuli levy-yhtiö
Fullsteam.
Krtek kuulostaa nimittäin
Downstairsin ja
Disco Ensemblen vähän lo-filta amerikanserkulta. Yhtyeen musiikillinen pohja on modernissa post-hardcoressa, mutta kimittävien kitaroiden ja nopeatempoisten käänteiden ohella kuullaan positiivisella tavalla löysää laiskailua, aivan kuin yhtye olisi
SST:n artistien sijaan kuunnellut
Pavementia.
Tarttuvat melodiat liukenevat nätisti raivokkaampaan tulkintaan, niin kuin raivokin sulautuu välinpitämättömyydeltä tuoksuvaan asenteeseen. Krtekin näkemys indierockista ei ole uutuuksilla pilattua, mutta biisit ovat hyviä ja sovitukset herkullisia. Laulusuoritukset, ne melkein puhelaulua olevat osuudet, tuntuvat välillä hassuilta, mutta toisaalta myös mukavan epätotunnaisilta.
Escape Artist on mainio neljän biisin julkaisu, laadukas kuten sitä edeltävä
Desert Arcadekin.
Jani Ekblom
Lähdön aika: Lähdön aika
Rusto-Osiris / No Longer Human / 82 Records
Jos oli samassa paketissa saapunut
Earth Todayn
pitkäsoitto ahdistava, on
Lähdön aika -yhtyeen seiskatuumainen todella masentava. Raskaasti pään päällä vyöryvien pilvien lailla, mutta liki paikallaan polkeva
Pedot sekä hetken jopa pientä melodisuutta tarjoava poikkijyrä
Tulin vain häviämään ovat hyvin fyysisesti koettavaa musiikkia. Ei niinkään älyttömän hidasta, mutta älyttömän voimakasta, alleen hautaavaa, suomeksi laulettua, ahdistavaa ja siksikin tehokasta sludgen sekaista möyrintää, jonkinlaista hidastettua hardcorea. Harvinaislaatuisia levyjä, joita tulee kuunneltua uudestaan vaikkei oikeastaan tekisi mieli.
Jani Ekblom
Nauzea: Demo 2011
Nauzean ensimmäinen demo sisältää vaivaiset kaksi biisiä, joten tämän vajaan kahdeksan minuutin tuliannoksen perusteella on hankala tehdä kovinkaan syvältä luotaavia
analyysejä, mutta yritetään nyt.
Kaikki lähtee jälleen kerran melodisesta metallista, jonka juuret ulottuvat varhaisen heavy rockin multiin. Laulu, tai paremminkin huutokieli, on englanti ja kummastakin kipaleesta löytyy luonnollisesti kitarasoolo, joka päästetään
ilmoille hiukan puolivälin jälkeen. Ensimmäisenä kuultava
Social Parasite on perinteinen metallipurkaus, jossa vokalistin rouhea ilmaisu pääsee paremmin esiin, vaikka laulu turhan alle onkin miksattu. Ralleista jälkimmäinen,
Reckoning Day, osoittaa pitkässä juoksussa kuitenkin asteen tarttuvammaksi ollen selvästi paremmin hallittu kiskaisu, vaikka nytkin ilmassa on pientä ruhjomisen tuntua.
Mitä Nauzea kaipaa, on selkeämpi soundi, rennompi ote, sekä tuhdimmat perustat kappaleille. Vokalistin kulmikas tyylikin pääsisi paremmin oikeuksiinsa, jos herran laulun erottaisi paremmin. Avauslaukaus on nyt ammuttu, seuraavaksi vaan lisää kipaleita rustaamaan ja selkeämpää omaa soundia metsästämään.
Mika Roth
Out Of Tune / Schwerbelastungskörper split
Creative Class War / Desibelirium
Vaikka desibeli.netillä ei olekaan mitään tekemistä tämän kahden artistin split-seiskan puoliksi julkaisseen Desibelirium-lafkan kanssa, täytyy sanoa että hieno on nimi levy-yhtiölle! Oululaisen
Out Of Tunen aggressiivinen pikapunk moninaisilla mausteilla viehätti vahvasti jo vuoden 2007 debyytin
Discontent Producers aikaan. Nyt yhtye jakaa saman kiekon vieremäläislähtöisen,
Jumalan ruoskassa vaikuttaneen,
Jukka Nissisen johtaman hämmentävän HC-trio
Schwerbelastungskörperin kanssa. Komeista kansista vastaavan sarjakuvataiteilija
Valtteri Tavastin kädenjälki saisi jo pelkästään kiinnostuksen heräämään, mutta sisältökin vastaa hyvin huutoon.
Out Of Tunen vinopoukkoileva
Unreal Détournement 2K10 aloittaa leikin hiukan päämäärättömästi mutta samalla jotenkin veikeästi. Hiukan jyhkeämpi
The Honest Song Of Truth haahuilee sitkeämmin ja pitää sisällään enemmän punaista lankaa. Silti elektrohäröily-alusta hevipyörteeseen nytkähtävä ja hoocee-huutoon luottava
Buggery on päättömyydessään kaikkein viehättävin näistä kolmesta. Omassa biisikolmikossaan kolmeen trilogiaan luottava Schwerbelastungskörper voittaa kuitenkin tämän kaksintaistelun. Hiukan samaan tapaan sinne tänne poukkoiluun luottava trio saa luotua hoocee-pölhöilyynsä huomattavasti enemmän irtonaisuutta ja jopa nauruntyrskähdyksiä herättävää virnuilua. Toki suomenkielisyys lisää tekstillistä koukkua jo sinänsä, mutta kolmikko pystyy vetämään sen verran koukukkaasti överiksi, että betoninen raskaskuorma-antura nostaa biiseillään peukun selvemmin ylöspäin. Ovat vielä säheltäneet Out Of Tune-kymppivuotisbiisin split-kumppanilleen, nuo lurjukset. Sillä lailla!
Ilkka Valpasvuo
Oxwill: L´Année Du Bélier
Lahtelaisen
Oxwillin ensimmäinen demo esittelee niukin tiedoin ja yksinkertaisen tyylikkäin kansitaitein varsin liejuisissa ja tukahduttavan synkissä tunnelmissa liikkuvan yhtyeen. Kolmen kappaleen mittaisen kasetin suttuinen ja ahdistava äänimaailma vetää hitaasti postmetalinsa ruhjovaa orkesteria vahvasti myös blackin suuntaan. Voisi väittää, että keväällä julkaistu demo on vasta näin synkeimmän syksyn tullen parhaimmillaan.
Monotonisen synkkien vokaalien kuljettamaa raastamista maustetaan vähän väliä hivenen melodioiden suuntaan vihjailevilla suvannoilla sekä ajoittain myös blastbeatiin asti kohoavalla tempolla, mutta pääasia tuntuu olevan juurikin hitaan raastamisen ja kellarisoundien yhteisvaikutuksesta syntyvä tunnelma, jonka puolesta bändillä on rahkeita tehdä genren puitteissa jotain hyvin jännittävää. Mikäli Oxwill aikoo tulevilla julkaisuillaan tähdätä hivenen isompiin tuotantoarvoihin, kenties juuri tuon tunnelmallisuuden jalostamiseen kannattaa panostaa.
Aleksi Leskinen
Part Time Killer: Dead and Gone
Aiemmin tänä vuonna
pitkäsoiton julkaissut
Part Time Killer palaa sorvin ääreen tuoreen EP:n voimin. Kiekolla kuullaan kolme studioraitaa, sekä kaksi live-vetäisyä ja pikkulevy on yhtyeen muistokirjoitus
kahden ystävän traagisen poismenon johdosta.
Juuristaan johtuen kiekon teemat ovat synkkiä, vaikka nimibiisillä muistetaan myös hiukan hymyillä, jos ei muuten niin edes kyynelten läpi. Orkesterin nopeasti etenevässä punkissa on vähintään kaksi osaa
Bad Religionin perintöä, mutta tällä kertaa vaikutteet voi nähdä kokonaisuutta vahventavana tekijänä, sillä Part Time Killerin oma soundi on genren mittapuilla vahva. Kolme studiossa tallennettua sähköistä raitaa puskevat vinhasti eteenpäin, mutta kahden akustisen bonus-siivun olemassaoloa en oikein ymmärrä, kun
Dead and Gone esitetään jo aiemmin niin vahvasti ja
15 Minutes of Fame on puolestaan kovin laiskan tuntuinen luenta.
Mika Roth
Trauma Field: First Day of Winter
Trauma Field jatkaa kolmannella pikkukiekollaan tutuilla urilla. Kaksi ja puoli vuotta sitten julkaistu
Mercy
kärsi edeltäjänsä tavoin heikoista soundeista ja osin kehittymättömästä bändisoundista. Uudella kiekolla lappeenrantalaiset ovat parantaneet joka osa-alueella, eikä risuja tarvitse enää jakaa.
Doomahtavan raskas ja progressiivinen metalli on edelleen bändin ominta kenttää, mutta vuosien saatossa Trauma Fieldin ilmaisuun on pikkuhiljaa hiipinyt muitakin vaikutteita, ja juuri nuo pienet palaset painavat vaakakupissa lopulta paljon. Etenkin avausraidalla
My Queen voi edelleen toki kuulla
My Dying Briden haamun, mutta nyt tämäkään ei enää haittaa, sillä itse biisi on erinomainen. Aiemmin kokkareita ansainnut laulu vedetään kunnon tunteella
maisemaan ja kitaroista irtoaa koukkua vasemmalle ja oikealle. Etenkin toisena soiva
First Day of Winter rakentuu yksinkertaisen nerokkaaseen, mutta sitäkin kestävämpään rakenteeseen, jonka ansiosta biisi tarttuu kuin purkka. Trauma Field on nyt ottanut sellaisen jättiaskeleen eteenpäin, että seuraavaksi yhtye voisi ihan hyvin lähteä punomaan kokonaista pitkäsoittoa.
Mika Roth
Viimeinen kolonna: Luonnoton poistuma
Roku / Gasmask / Psychedelica
Helsinkiläisen
Viimeisen kolonnan hardcorepunk oli vuoden 2007
Propaganda Is Hippies -kokoelmalla sieltä paremmasta päästä. Nyt Rovaniemen punk-tekijä Roku Records on yhdessä Psychedelican ja tsekkiläisen Gasmaskin kanssa julkaissut rapsakan seiskatuumaisen, joka pitää sisällään kaikkiaan kymmenen kipakkaa raitaa yhtyeen purkauksia.
Millään turhalla pituudella biisejä ei ole pilattu, eipä niitä muuten seiskalle olisi saatukaan mahtumaan viisi per puoli. Tiukkuus ja tinkimätön kaahaus ovat yhtyeen vahvuuksia ja vaikka
Kaiden huudosta ei rehellisesti mitään selvää saakaan ilman sisäkannen teksteistä seuraamista, on siinä kuitenkin sopivan raivokas ote suhteessa soiton päällekäyvään kiihkeyteen. Biisillisesti Luonnoton poistuma ei tarjoile kuitenkaan mitään uutta huutohooceen kenttään - yksikään levyn kymmenestä kappaleesta ei nouse esille joukosta. Hooceessa ei sinänsä ole mitään sen suurempia lapsuksia tai keskeneräisyyksiä, muttei myöskään erityistä koukukkuutta, mieleenpainuvia tekstillisiä elementtejä tai sitä jotain persoonallista piirrettä mikä kertoisi saman tein että nyt soi Viimeinen kolonna. Näillä perusteilla Luonnoton poistuma on vain hyvää perushardcorea, ei sen enempää tai vähempää.
Ilkka Valpasvuo
Womack: Year Of The Dog (demo)
Vain reilun vuoden ikäinen forssalainen
Womack pistelee demollisen raskasta riffittelyä. Lähtökohtina toimivat erilaiset hard rockin alalajit southernista stoneriin ja miksei varovasti viittailla johonkin grungenkin suuntaan. Hauskasti kolmannessa persoonassa kirjoitetussa saatekirjeessään, asemoi bändi itsensä ”punaniskaiseksi heavyrockiksi”. Mitään
Sweet Home Alabamaa särökitaroilla ei Year Of The Dog kuitenkaan ole. Ennemminkin lähimmät yhtymäkohdat linkittyvät jonnekin dinosauriseen superryhmä
Velvet Revolveriin.
Riffien junnaamiseen on saatu ihan sopivasti koukukkuutta, vaikka aika tutunkuuloisia reittejä vedelläänkin. Tuttuuden vastapainoksi on sävellyksissä silti mukava annos tasapaksuuden vaaran välttävää varioivuutta. Kitaroinnin soolopuheenvuoroihin ja laulun sävellajitarkkuuteen melodiankuljetuksineen, jäin sen sijaan kaipaaamaan lisää huolellisuutta. Laulu oli myös miksattu liian alas muuhun balansointiin nähden. Insturmenttipuolella oli miksuttelukin sen sijaan mukavasti kohdallaan. Demon kolmesta kappaleesta parhaiten maaliin osutaan
Long Live The Dogilla, joka toi mieleen jopa vanhan kunnon
The Cultin.
Rami Turtiainen
Lukukertoja: 7052
