Marraskuun albumikooste
Marraskuun albumikoosteessa on mukana vaihtelevan tyylisiä ja -laatuisia levyjä vaihtoehtorock-fiilistelyistä kuubalaisen boleron tahteihin.
Fair To Midland: Arrows and Anchors
Season of Mist
Texasista kotoisin oleva Fair To Midland tähtää neljännellä täyspitkällään korkealle. Yhtyeen ilmaisusta löytyy sekä Porcupine Treen vaihtoehtorockaavan progeilun suuntaan sohivia elementtejä, vuosituhannenvaihteen lökäpöksyangstista muistuttavia ajatuksia, että myös sitä kuuluisaa omalaatuisuutta. Darroh Sudderthin laulutyyli jakaa mielipiteet, ja tuntuu jonkinlaiselta yhdistelmältä Steven Wilsonin, Maynard James Keenanin ja Coheed and Cambria-mies Claudio Sanchezin maneereja. Viimeisenä mainitusta muistuttavaan kiekumiseen päästessään miehen toivoisi pysyvän aisoissa, sillä muuten tulkinnassa on tyyliä ja joustoa, kuten bändillä muutenkin.
Soundien puolesta levy on modernin kliininen ja kikkaileva, mutta pahinta ähkyä estetään ilmalla ja akustisilla soittimilla, kuten banjolla. Biisit pyörivät pääasiassa isojen kertosäkeiden ja yhden sormen voimin soitettujen kitaravallien ympärillä, mutta yhtye on selvästi vähintään pyrkinyt rakentamaan johdonmukaista ja monipuolista kokonaisuutta välisoittoineen kaikkineen. Valitettavasti Arrows and Anchorsilta jää kaipaamaan tiiviimpää ilmaisua sekä rohkeampia kappaleita. Bändi pyrkii joka kappaleella vakuuttamaan kuulijaa hittipotentiaalisuudestaan, mutta onnistuu melkein tunnin mittaisella levyllä lähinnä osoittamaan yksiulotteisuutensa.
Rikki Tikki Tavin rajun rytyyttämisen ja ylisöpön hissuttelun yhdistelmä lähinnä hymyilyttää, mutta parhaimmillaan Fair To Midlandin alternativefiilistely toimii todella hyvin, kuten Whiskey and Ritalin ja Musical Chairs osoittavat. Jälkimmäisestä nousee mieleen jopa vuosituhannenvaihteen unohdettu suuruus Ultraspank, joten vähintäänkin jonkinlaiseen modernistiseen nostalgiannälkään yhtye lienee oivallinen valinta!
Aleksi Leskinen
Eri esittäjiä: Hotel Venus
Sonora OK
Levy-yhtiön historian toinen julkaisu (kahdeksan vuotta ensimmäisestä) kokoaa yhteen kuubalaisen boleron kevyitä rytmejä kultaisten klassikoiden merkeissä. Suomalaisen
Peter Lomanin sovitukset ja trumpetti soivat komeasti ja laulajatkin tekevät kohtuullista kunniaa
Ibrahim Ferrerille, mutta kun boleron kahliinnuttama tempo kappaleiden välillä vaihtuu joskus ja jouluna, ja rytmi ei silloinkaan, niin albumillinen kerralla on pikkuisen liikaa. Sympaattinen julkaisu, joka maistuu pienissä osissa, tuomalla pimeään vuodenaikaan valoa.
Heikki Väliniemi
Himanes: Rajanylitys
Killer
Ramopunkissa ei määritelmän mukaisesti voi liikaa livetä juuristaan. Innovatiivisuuden sijaan täytyykin arvottaa sitä, miten hyvin perinteet välittyvät ja onko biiseissä em. rajoituksista huolimatta ideaa.
Himanes on jo parilla levyllään osoittanut osaavansa perusjutut sekä uskaltavansa ottaa askelia laatikon ulkopuolelle. Tismalleen sellainen on myös kolmoslevy Rajanylitys.
Mutta Himanesin hyvien ja huonojen ominaisuuksien suhde on edelleen väärään päähän kallellaan. Esimerkiksi ponnettomat, jopa kamalat lauluosuudet vievät huomion siltä, että parhaimmillaan Himanesia voisi luulla joksikin ensimmäisen aallon suomipunkin unohtuneeksi tähdeksi. Edukseen erottuvat
Oikea väärästä tai
2000-luvun nuoret ovat hyviä punkrock-biisejä, joita kuunnellessa miettii, miten yli 20 vuotta sitten perustettu yhtye edelleen kuulostaa niin keskeneräiseltä.
Jani Ekblom
Anu Neuvonen: Kuitenkin
Humble House
Anu Neuvonen hakee paikkaansa Yleisradion aikuiskanavan soittolistalta, tai kenties on jo löytänytkin sen. Artistin toinen albumi on jazzahtavaa rauhallista pop-musiikkia hieman
Johanna Iivanaisen soololevyn tapaan. Sävellykset, pienet koukut ja laulu ovat parhaimmillaan osapuolilleen kunnossa. Avausraita
Kohti kesää ja levyn nimibiisi kannattelevat vielä ihan omillaan ja kliseisiä parisuhde- ja erotekstejä jopa jollain tavalla arvostaa niissä hehkuvan rehellisyyden ansiosta.
Vaan pitkäsoiton mittaisena tulee valitettavasti seinä vastaan. Yli viisiminuuttinen radiohitti
Posliininuket alkaa puuduttaa noin minuutin kohdalla eivätkä levyn muutkaan laulut tee siihen suurtakaan pesäeroa. Albumin loppupuolen
Tähdenlento erottuu virkistävästi pelkkien koskettimien säestyksellä ja se olisikin ollut oivan katarttinen päätös pakollisen
Kerran vielä -erohaikailun sijaan.
Heikki Väliniemi
Popa Chubby: Back to New York City
Provogue
Popa Chubby on uhanalaista lajia: blues-kitaristi, joka osaa säveltää myös hienoja melodioita. Harmi, että hän kuitenkin keskittyy iänikuisiin alakulosävelten reippaan osaston kliseisiin, sillä
Back to New York Cityn hienoimmat hetket löytyvät jostain ihan muualta.
Pound of Flesh tartuttaa jossain
Deep Purplen,
Liekin ja
Bob Dylanin välimaastossa ja yllättää akustisella soolollaan.
A Love That Will Not Die on puolestaan alusta loppuun komea, perinteinen lauluntekijäballadi.
Leonard Cohenin
The Future toimii pienen nikottelun jälkeen ihan kelvollisesti, mutta
Keep Your Woodpile Dryn kaltaiset kuivat
Susie Q -toisinnot ja toisesta korvasta ulos kulkevat bluesstandardit kismittävät. Toki myös
Johann Sebastian Bachin
Jesus Joy of Man’s Desiren kitaramasturbointiversiota olisi voinut harkita useammin kuin kerran.
Heikki Väliniemi
T for Three: T for Three
Omakustanne
Voidaan kai puhua jonkinlaisesta hämmennyksestä, kun
T for Three -yhtyeen albumi pyörähtää soimaan. Ensimmäiset 20 sekuntia
Keinu kanssani -ikivihreän viulu-harmonikka-introsta kun olisi voinut olla suoraan trenditietoisen
Yonan levyltä. Näin rajusti on ympäri käyty ja yhteen tultu, sillä T for Three esittää 1950-60-luvun tanssimusiikkia. Siis
Carola-osastoa kolmella naissolistilla, viululla, harmonikalla, akustisella kitaralla, pianolla ja kontrabassolla. Bändi ja laulajat ovat ensiluokkaisia, siitä ei ole pienintäkään epäilystä.
Yhtye mainostaa soittavansa aikakauden musiikkia ”uudella, tuoreella tavalla”, mutta varsin perinteiseltä se tähän korvaan kuulostaa. Maininnan arvoisia ovat kuitenkin erinomaiset laulustemmat sekä rakkaudesta musiikkiin kumpuavat soolot. Levyideana ikivihreiden esittäminen 50-60-lukulaisesti on kuitenkin hiukan vaillinainen. Livenä T for Three on takuulla katsomisen arvoinen, niin hienosti massasta erottuvat
Vanhan veräjän luona,
Kuiskaten ja
Suklaasydän svengaavat ja
Yön äänet ja
Lennä mun lempeni laulu sykähdyttävät.
Heikki Väliniemi
Taistelukala: ...Ja taistelu alkaa
Woimasointu
Kerran ramopunk, aina ramopunk. Alan pidemmän linjan konkari
Marko Tienhaara (alias
Marty Blitzkrieg) on laittanut kasaan
Taistelukalan, suomenkielisesti operoivan punkrock-orkesterin ja nyt on koittanut yhtyeen ensimmäisen täyspitkän aika. Bändin biiseistä on sinänsä vaikea kertoa mitään kovin valaisevaa, sointuja on kolme, paahto kulkee totuttuja uria, sanat käyvät yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti kiinni erinäisiin epäkohtiin. Tienhaaran laulutyylin ja biisienkin puolesta yhtye muistuttaa enemmän
Klamydiaa kuin
Ramonesia, mutta nuorisoon iskevän rilluttelubändin leimaa Taistelukalalle ei oikein voi lyödä – sen verran voimakkaasti levyltä punk-henki tunkee esiin, ja siinä bändin tärkein ansio piileekin.
Muilta osin ...Ja taistelu alkaa on melko ponneton levy. Punkissa energian välittyminen on kaikkein tärkeintä, mutta Taistelukalan levyltä se ei punk-hengen mukana käy päälle tarpeeksi vimmaisesti, jos nyt vertaa epäreilusti vaikkapa hiljattain ilmestyneiden
Wastedin ja
Juggling Jugularsin pitkäsoittojen nostattamiin adrenaliinimääriin. Livenä yhtye pitäisi muutenkin kokea, sillä neljäntoista biisin mittainen kokonaisuus alkaa jo puolivälin paikkeilla maistua puulta, kun bändi keskittyy täysin perusasioiden asianmukaiseen hoitamiseen eikä sitten oikein mihinkään muuhun. Oma yleisönsä Taistelukalallekin löytyy sen itsensä tavoin rehdisti ydinasioille omistautuneesta väestä, mutta kolme sointuaan jännittävämmin haluavien kannattaa suunnata katseensa toisaalle.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 4719
