31.10.2011
Mark Blaken teos tuo tarpeellisen lisän suomenkieliseen Queeniä käsittelevään kirjallisuuteen.
Otava
Rockin historiaan paikkansa muurannut brittiläinen Queen on tänä syksynä ajankohtainen bändi monellakin tapaa. Yhtyeen perustamisesta on tullut tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta, mitä juhlistaen kunnianhimoisen rock-yhtyeen koko tuotanto on paketoitu uudelleen korkeatasoisesti toimitetuiksi uudelleenjulkaisuiksi. Aihetta lisämuisteluun on myös siinä, että marraskuun 24. päivä tulee kuluneeksi 20 vuotta bändin karismaattisen keulahahmon Freddie Mercuryn kuolemasta.
Yhtyeen maailmanlaajuinen megasuosio ulottui 1970-90-luvuilla kaikkiin maailmankolkkiin, jota todistavat esimerkiksi häikäisevät yli 300 miljoonaa myytyä levyä. Suomessa yhtyeen suosio oli suurimmillaan 1980- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin mm. kokoelmalevy Greatest Hits II (1991) ostettiin kaikkien aikojen myydyimmäksi ulkomaiseksi äänitteeksi (yli 143 000 myytyä levyä). Ei huonosti yhtyeeltä, joka Freddie Mercuryn väittämän mukaan ”riiteli kaikesta – jopa ilmasta, jota se hengitti”.
Mark Blaken kirjoittama ja Joel Kontron ansiokkaasti suomeksi kääntämä Is This the Real Life? Queen. Rockin kuninkaalliset tuo tarpeellisen lisän Queenista kertovaan suomenkieliseen rock-kirjallisuuteen. Aiemmin yhtyettä on käsitelty suomeksi vain Riku-Matti Akkasen kirjoittamalla teoksella Queen: Yhtyeen julkisuuskuvan muodostuminen angloamerikkalaisessa rock-lehdistössä 1973-1992. Blaken teos tuskin antaa yhtyeen suurimmille faneille mitään uutta, mutta lähes 500-sivua sisältävä bändihistoriikki pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Blake itse on marinoitunut brittiläisen popin monipuolisena skribenttinä mm. Q-lehden toimittajana sekä Mojon avustajana. Lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa Pink Floydin tarinan sekä kirjat punkrockista ja Bob Dylanista.
Is this the Real Life? alkaa rock-historiikille hyvin tyypillisellä tavalla. Ensin selvitetään yhtyeen jäsenien perhetaustoja, seurataan heidän nuoruuttaan ja toilailujaan yhtyeestä toiseen, kurkistetaan milloin minnekin saastaiseen takahuoneeseen, jossa kunnianhimoiset soittoniekat yrittävät löytää omaäänisyytensä ja lopulta, kuin ihmeen lailla, yhtye löytää oikean koostumuksen. Queenin tapauksessa alkutaival oli hyvinkin hankala ja vastoinkäymisten riivaama. Smile-yhtyeessä soittaneiden kitaristi Brian Mayn ja rumpali Roger Taylorin kautta Queen-yhtye sai muotonsa, kun yhtyeen laulusolistiksi nousi Farrokh Bulsarasta Freddie Mercuryksi nimensä vaihtanut voimakastahtoinen taideopiskelija. Oikean basistin löytäminen osoittautui myös vaivalloiseksi, mutta useampien kokeilujen jälkeen roolin otti pysyvästi John Deacon, josta tuli olennainen osa yhtyettä seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi.
Alkuvuosina Queenin hardrockin vahvimmat vaikutteet tulivat bluesin ja esiheavyn välimaastossa operoivalta Led Zeppeliniltä sekä progressiivista rockia esittävältä Yesiltä. Nopeasti yhtyeen teatraalinen rock muodostui kuitenkin omaääniseksi keitokseksi, erityisesti Mercuryn eri musiikin tyylilajeihin sinkoilevien vaikutteiden myötä. Yhtyeen musiikillisesta uusiutuvuudesta tuli keskeinen osa bändin ilmettä ja sen avulla se selvisi myös punkin hyökkäävästä aikakaudesta 1970-luvun lopun Englannissa. Bändi pysyi myös poikkeuksellisen demokraattisena yhteisönä Mercuryn kuolemaan saakka, sillä jokainen kvartetin jäsen osallistui menestyksekkäästi lauluntekoprosesseihin.
Queenin jäsenistöä Blake erittelee ja kuvailee tarkoin. Hän tulkitsee jäsenten luonteenpiirteitä, elämän käänteitä, vahvuuksia ja heikkouksia. Keskiöön otetaan kuitenkin luonnollisesti Freddie Mercury, jonka Blake ottaa tiukan kriittiseen otteeseensa uudelleen ja uudelleen. Blake luo hyvin raadollisen diivamaisen kuvan Mercurysta, joka jo yhtyeen uran alkuvaiheilla oli itsetietoisesti päättänyt, että ”Minusta ei tule poptähteä… Minusta tulee legenda!”. Pohjimmiltaan ujo Mercury tarvitsi elämää suuremman persoonan peittämään epävarmuuttaan, jolloin hän kehitti kynttilää molemmista päistä polttaneen rockdiivan alter egokseen. Päättömän rahankäytön, päihteiden ja ylitsepursuavan seksuaalisuuden seurauksena Mercuryn elämäntavasta tuli uhka sekä yhtyeelle että laulusolistille itselleen. Blaken mukaan Mercury alkoi kaupallisen läpimurron seurauksena saada helposti raivokohtauksia ja hänen käyttäytymisestään tuli epäluuloista ja arvaamatonta. Rakastettuna ystävänä ja palvottuna showmiehenä hän pysyi ailahtelevaisuudestaan huolimatta, vaikka hillittömällä elämäntavalla oli lopulta traagisia seurauksia. Vahvastakin kriittisyydestä huolimatta laulusolistin viimeisiä vaiheita Blake kuvaa arvokkuudella.
1980-luvulla aikaisemmin syntetisaattoreita karsastaneesta majesteetillisesta rock-yhtyeestä tuli konerumpuja ja syntetisoituja soundeja viljalti käyttävä hittikone, joka hallitsi erityisen hyvin musiikkivideoiden mahdollisuuden levyjensä markkinointivälineenä. Siinä missä Queenin levyt eivät 80-luvulla olleet enää taiteellisesti niin vahvoja tai yhtenäisiä kuin edeltävällä vuosikymmenellä, onnistui se mahtipontisilla live-esityksillään lunastamaan ihmisten odotukset. Erityisen tärkeäksi nousi Bob Geldofn junailema hyväntekeväisyyskonsertti Live Aid, jossa Queen loisti kenties uransa komeimmin vuonna 1985. Yhtyeen ylivertainen esiintyminen loppuunmyydyllä Wembleyn stadionilla pelasti kvartetin hajoamiselta ja teki kaiken nähneestä rock-yhtyeestä pitelemättömän pop-yhtyeen, jolla oli tulevaisuus. Tuskin kukaan tuolla hetkellä osasi aavistaa, että yhtyeen uraa kiertueita tekevänä kvartettina oli jäljellä enää vuosi. Queenin viimeiset Freddie Mercuryn eläessä julkaistut albumit The Miracle (1989) ja Innuendo (1991) tehtiin viimeistä vahvaa luomiskautta viettäneen yhtyeen joutsenlauluiksi. AIDSiin kuolleen laulajan muistoksi julkaistiin vielä postuumisti epilogi Made In Heaven (1995).
Kiinnostavinta antia Blaken kirjassa ovat tarkat konsertti- ja kiertuekuvailut sekä Queenin ja rock-lehdistön suhde toisiinsa. Yhtyeellä oli uransa alkuvaiheista alkaen hyvin kielteinen, aika ajoin jopa aggressiivinen suhde eritoten brittiläiseen rock-lehdistöön. Jos uljas A Night at the Opera (1974) oli laajalti ihailtu taideteos, osoittautuivat 80-luvun alun disco- ja funk-rytmien kanssa flirttailevat pop-levyt The Game (1980) ja Hot Space (1982) todellisiksi kriitikoiden inhokeiksi. Erityisesti Queenin ja brittiläisen kärkilehti New Musical Expressin (NME) vihoittelu osoittautui ajan myötä kaikkea muuta kuin hedelmälliseksi. Sitä mukaan mitä Queenin levyt myivät yhä globaalimmin ja yhtyeen jäsenet ottivat rock-tähteydestä kaiken irti, sivalsivat NME:n kynäniekat viiltävästi: ”lähes kaikki kappaleet, joiden alla lukee ’F. Mercury’, tuntuvat tihkuvan samaa teennäistä peiliin tuijottelevaa pröystäilyä.” Siinä missä vähäpätöisimmätkin musiikkikriitikot suhtautuivat epäilevästi Queeniin, oli bändillä vahvasti omistautunut fanikunta niin latinalaisessa Amerikassa, Euroopassa kuin Aasiassa, jotka nostivat yhtyeiden levyt kärkikymmenikköön ympäri maailmaa. Matkalla pankkiholviin Queen-nelikko sai siten olla kriitikoiden irvimisiltä rauhassa. Totuudenmukaiselta kuulostaa myös Roger Taylorin kirjassa tokaisema toteamus, siitä että ”kriitikoiden lellikiksi nouseminen tarkoittaa kuoleman suudelmaa ja sen takia me varmaan olemmekin yhä elossa”.
Teksti: Otto Suuronen
Kuvat: Wikimedia Commons
