Musiikki ja media & Epe’s 30 vuotta

30 vuotta takaperin Epe Helenius avasi uudenlaisen levykaupan Tampereelle. Myydään levyjä posti-Kustin välityksellä ja edullisesti. Ja vielä niitä haluttuja levyjä, joita kotimaasta ei ilman ulkomaan setien perään soittelemista tahdo edes saada. Eli jokaisen levyfanaatikon joulupukki oli syntynyt. Edelleen tiukasti rockbisneksen aallonharjalla Pokon toimitusjohtajana ratsastava Epe oli siis sopivasti Musiikki ja media 2002 –tapahtuman päivämäärien kanssa yhteensopivien bileiden sankari. Naurettavalla 2 euron hinnalla Epe’s päästi ihmiset juhlimaan sankaria ja kuuntelemaan paikalle buukattuja yhtyeitä, niitä kaikkia kahdeksaa. Eli alkuperäiset toimintaperiaatteet ovat edelleen kunniassa, ainakin illan lipun hinnassa. Toinen tekijä illan bileissä oli suomalaisen musiikin vientipyrkimykset. Tullikamarille oli koottu tulevien vientitoiveiden keskeisimpiä nimiä Kwanista Thunderstoneeen. Ja mikä hauskempaa, vaihteeksi myös 16-kesäiset tulevaisuuden rakentajat pääsivät Pakkahuoneen puolelle seuraamaan neljää nousevaa nimeä. Klubi oli pyhitetty täysi-ikäisille ja melkoista juottolahenkeä alkoi paikalla olla, kun kaikki janoiset musiikki-ihmiset tunkivat vippeineen asianmukaisesti tankkaamaan.

Illan live-annin aloitti Klubin puolella Nick Trianin yhtye Treeball. Nickin ja ihastuttavan Astridin tulkitsemat poprallit aloittivat illan ihan mukavasti. Setit olivat yhtyeiden monilukuisuudesta johtuen lyhyitä, noin puoli tuntia artistia kohti, joten tiukkaa hittitykitystä oli odotettavissa. Treeballin viisikko kitaroineen ja koskettimineen viihdytti, muttei mitään erikoisempia väristyksiä nostattanut. Peruspopralleja toimivalla vuorolaululla. En silti oikein usko, että Treeball kannattaisi asettaa suomalaiseksi vientituotteeksi, kun keulahahmo on pesunkestävä britti ja sielläpäin jo aiemmin kannuksiaan rockin saralla kiillotellut.

Kaikkein oudoin nimi itselleni noin etukäteen oli Thunderstone, joka sai kunnian korkata Pakkahuoneen puolen. Leveä haara-asento, tuplabasari, perkeleellinen poseeraaminen ja tukanheilutus. Eli nousevia metallimeininkejä. Kommenttia kuulin meininkihevistä poseerausheviin, pippeliheviin olisi tarvittu jo enemmän tiluttelua. Eli aika suoraa ja raakaa rytkettä. Tummaa kansaa oli jonkun verran, joten ihan outo nimi ei myrskykivi kansalle ollut. Mitäpä tuosta nyt enempiä kommentoimaan, muuta kuin että poseeraus oli ainakin kiitettävää luokkaa.

Takaisin Klubin tiloihin, vuorossa Maryland. Kuusimiehinen orkesteri oli sitten kesän festivaalien siistinyt viikset pois ja soittokin tippui monta astetta paremmin. Akustista kitaraa, koskettimia ja perkussioita perusrokkivahvuuteen lisäävä yhtye oli jopa illan positiivisin ja toimivin keikka, puolessa tunnissa riitti hittejä ja yleisössäkin päästiin melkoiseen meininkiin. Maryland voisi todella lyödä läpi ihan kansainvälisestikin, vaikkapa elokuvasoundtrackeillä. Tyylikästä ja todella nautinnollista. Jännät vain nämä vaihtelut popista hevin kautta poppiin. Taas vain kaikkien levy-yhtiöiden nousevia nimiä pitää olla esillä. Jotain musiikillista linjaa olisi kuitenkin kiva ylläpitää.

Hoppista ja taasen isomman areenan puolelle, missä LABin Ana jo heilui miehistöineen. Teinit olivat suhteellisen innoissaan tuosta Suomen Garbagesta ja itsekin jaksoin jonkun aikaa viihtyä lavan lähellä. Mutta etenkin kauempaa kuultuna ei LABin annista oikein tarttunut mitään, mikä olisi houkutellut palaamaan lavan viereen. Teknologista rockia ja paljon trendikkäitä koukkuja sisältävät rutistukset ja keinutusslovarit ovat sinänsä ihan viihdyttävää ja moitteetonta, liikettä löytyy ja kansa liikkuu...mutta jokin perimmäinen juttu uupuu. Ikävä kyllä minun korvissani jää melkolailla taustamusiikin asemaan.

Melkein samaa voisi sanoa Klubin seuraavasta esiintyjästä, poppoppoppaavasta Creamstarista. Kivahan sitä on katsella nättiä vaaleaverikköä, joka hallitsee poseerauksen. Ja kun ei loppubändikään seistä jököttänyt soittimiinsa nojaten, oli esitys ihan näkemisen arvoinen. Nimensä mukaisesti aika kermaista poppia haara-asennossa rokaten. Laulajattaren elkeet toivat lähinnä mieleen Shakiran, vain pepunheilutus jäi vähemmälle. Kermainen tähti oli siis viihdyttävä, vaan ei järin omaperäinen. Voisinpa melkein sanoa, että enemmän nähtävää kuin kuultavaa.

Suurin osa ihan rehellisesti lipun ostaneista etenkin nuoremman polven bilettäjistä oli paikalla seuraavan orkesterin vuoksi. Kwan -show on kyllä ihan näkemisen arvoinen. MC:t Mariko ja Tidján hoitavat hommansa tyylillä ja liike ei lopu. Eikä tuo kitarasta, bassosta, rummuista ja levysoittimista koostuva orkesterikaan suinkaan tumppujaan lavalla pyörittele. Kwan on mielestäni jotenkin äärettömän sympaattinen hiphop-orkesteri, rento, viihdyttävä ja luonnollinen. Setti oli kyllä puolta tuntia pitempi, mikä luonnollista onkin. Meno oli odotetun vauhdikasta ja kyllä meikäläisenkin lantio lämpeni Pa-damille ja muille räpäytyksille. Valitettavasti noin viennin kannalta tällaisia poppoita varmaan riittää joka maalle omansa. Eipä silti, kyllä Suomi rikastui Kwanin putkahdettua kotimaisen hiphoptarjonnan jatkoksi. Microphone-eye-e with tha turntables!

Illan vauhdikkain bändi oli silti ilman muuta Jyväskyläläinen Jacks Of All Trades. Nelikko soittaa rapcoreksi nimittämäänsä hooceetä lujaa ja räpäten kuin Limp Bizkit tai P.O.D parhaimmillaan tai pahimmillaan, näkökulmasta riippuen. Poseeraus ja vauhti oli kiitettävää luokkaa ja esimerkiksi hittibiisi Black List Of No Good putoili meikäläisen korvaan varsin mukavasti. Myös illan paras välispiikki kuultiin: Voisin kertoa pari turkulaisvitsiä, paitsi etten kehtaa, kun asun siellä itse. Mutta te tamperelaiset olisitte varmaan arvostaneet. Jotenkin tuohon suuntaan joka tapauksessa ja ainakin minulla oli tuolla hetkellä jotenkin tavattoman hauskaa. Tuli niin luontevasti. Jacksit raivosivat kyllä hiukan liian kovilla volyymeillä ja aika paljon joutui korviaan säälimään. Olisihan tuon nyt pari astetta pienemmälläkin uskonut menevän perille. Kristilliset lyriikat voittavat aina vastavoiman nimeen julistamisen, muutenhan se tuollaisessa menossa on ainakin minulle melkein sama, mitä sinne mikkiin köhistään.

Kun Accu ikävä kyllä oli perunut osallistumisensa kinkereihin, sai Velcra kunnian päättää illan. Jessi Frey aka Ebola on kyllä livenä aika vakuuttava, jotenkin vain ei enää seitsemän bändin jäljiltä ihan hurjasti jaksanut innostua paahdosta. Industriaalia, mättöä, riehumista. Yleisö jaksoi kyllä innostua, vaikka väki olikin huomattavasti vähentynyt Kwanin keikan jälkeen. Kolme nuorta miestä innostuivat jopa breikkaamaan Velcran tahtiin. Niissä tahdeissa meikäläinenkin päätti poistua ihailemaan ulkona satavaa lunta.

Melkoinen näytön paikka monelle artistille, kun paikalla olivat kotimaan rock-vaikuttajat Juhani Merimaasta lähtien. Bileinä aika humalaiset ja musiikillisesti kaoottiset. Silti oli ihan nastaa. Onnea vaan Epelle ja vähintään yhtä monta vuotta edessäpäin.

Ilkka Valpasvuo