14.10.2011
Pinnallinen Hetfield-kirja kertaa lähinnä Metallican uran vaiheet.
Minerva
Vuonna 1981 perustettu Metallica on yksi maailman suurimmista ja menestyksekkäimmistä rockyhtyeistä. Se on julkaissut yhdeksän studioalbumia sekä liudan muita levytyksiä, ja myynyt maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa levyä.
Mark Eglinton taas on skotlantilainen rockista ja metallista kirjoittava freelancetoimittaja. Eglinton on myös brittiläisen rock-kirjailija Joel McIverin fani. Sen luokan fani, että Eglintonin James Hetfield -kirjaa ei olisi olemassa ilman McIverin "erinomaista" Metallica-kirjaa (Like, 2005). Kaksikko kävi McIverin kirjan ilmestymisen jälkeen keskusteluja ja Eglinton sai idean kirjaansa. James Hetfield. Peto Metallican ovella (suom. Katri Tenhola) on harvoja ellei ainoa Hetfieldiä käsittelevä kirja.
McIverin teos Metallicasta sekä hänen Slayer-kirjansa ovat kaikkea muuta kuin erinomaisia. Ne sisältävät kyllä hirmuisesti tietoa, mutta ovat samalla jäsentelemättömiä, rakenteiltaan jopa surkean epäonnistuneita kirjallisia teoksia. Lukunautinnosta ei voi puhua. Sääli, että Eglinton on saanut McIverilta aivan vääriä vaikutteita.
Hetfield-kirjassa olisi voinut panostaa enemmän esimerkiksi tiedonhankintaan. Eglinton on haastatellut jonkin verran itse (ketä ja milloin ei sen tarkemmin selviä), mutta rakentaa teoksensa pääosin muiden materiaalille. Erityisen suuressa roolissa lähteinä ovat McIverin kirja sekä yksi Playboyn suurempi Metallica-haastattelu. Suurin osa Eglintonin materiaalista on siis toisen käden tietoa ja lainattuja lausuntoja.
Tämä ei sinänsä ole tavatonta tai edes ongelma. Suurempi huoli on, ettei selvästi yksikään yhtyeen jäsenistä Ron McGovneyn lisäksi ole antanut lausuntoja Eglintonille. "Kuka McGovney?", kuuluu yhtyeeseen joskus 90-luvulla tutustuneesta suusta. Sepä se. Miten kirjoittaa kirja James Hetfieldistä, kun ainoa haastateltu Metallican jäsen jätti yhtyeen joulukuussa 1982?
Eglintonin ratkaisee ongelman veikeästi: hän on kirjoittanut kirjan Metallicasta, ei Hetfieldistä. Toki kirja James Hetfieldistä on aina myös kirja Metallicasta. Mutta Eglintonin rajaukset ovat vinksallaan. Jos kirjasta poistaisi kaikki Hetfieldin lausunnot, ei se monella sivulla lyhenisi; jos kirjasta poistaisi kaikki Hetfieldiä koskevat kohdat, ei se monella kymmenellä sivulla lyhenisi.
Yli jäävillä n. 200 sivulla käydään läpi Metallican uraa, kronologisesti, levy ja kiertue kerrallaan. Pahiten McIverin vaikutus näkyy, kun Eglintonin kirjoittaa Metallican levyistä. Hän ei arvota, vaan kuvailee. Biisit käydään läpi järjestyksessä, mutta kovin kummoisia analyysejä saati mielipiteitä ei esitetä. Eglinton on ylimalkainen, ja luottaa mieluummin muiden sanoihin kuin omiinsa. Hän myös tarvittaessa vahvistaa lainaamansa – "Kyllä, näin se on." – vaikka en tiedä, millä auktoriteetilla.
Teoksen ongelman ydin on juuri tässä: Eglintonilla ei ole Metallicasta tai sen puoleen Hetfieldistä mitään sanottavaa. Surkuhupaisinta on, ettei Eglinton osaa kertoa Hetfieldin riippuvuuksista tai niiden hoidosta – sentään yksi sekä Hetfieldin että Metallican uran avainkokemuksista – yhtään sen enempää kuin yhtyeen muutamarivinen tiedote asiasta aikoinaan sanoi.
Esipuheessaan Eglintonin kertoo, että hänen tarkoituksenaan on kertoa ihmisestä sen monille tutun James Hetfieldin sisällä. Mitä pitäisi ajatella siitä, että keskimäärin se tarkoittaa "Hetfield järjesti grillibileet, reilu kaveri" -tyylisiä syväluonnehdintoja? Eglintonin kynä on liian liukas: joka kerta, kun jostain ilmestyy särö (Hetfield kiusaa Jason Newstedtiä, Hetfieldillä on ongelmia, suhde Lars Ulrichiin on huono jne.), Hetfield työnnetään marginaaliin ja Eglinton jatkaa tarinaansa kertomalla jotain tuikitärkeää, kuten kenen kanssa Metallica Lollapaloozalla kiertää.
Onnettomuudekseen Eglintonin kirjan keskeinen Hetfield-anti löytyy takakannen tiivistelmästä. Muuten kyseessä on pinnallinen katsaus Metallicaan. Teoksen alku ja loppu keskittyvät kyllä lähes yksinomaan laulaja-kitaristin kasvuun sekä hänen vaikutukseensa, mutta ei tarjoa mitään sellaista, mikä ei pienellä googlaamisella selviäisi. Eglintonin aikaansaannoksen rinnalla McIverin Metallica-kirjan tietomäärä tuntuu huimalta.
Eglintonin lamppu syttyy yhden ainoan kerran: kun hän huomioi, että Metallicakin on käynyt läpi hyvin tyypillisen kehityksen uuden musiikkityylin pioneerista maailman suurimpien joukkoon ja edelleen kohti harmitonta, melkein kaikille kelpaavaa ylibrändättyä kulutushyödykettä. Mutta se, minkä Eglinton näkee kypsänä prioriteettien uudelleensuuntauksena tarkoittaa monelle vain Metallican muuttumista vauhdikkaasta vaaran tunnusta yhdentekeväksi, mukavuudenhaluiseksi ja rahanahneeksi pullamössöksi.
James Hetfield. Peto Metallican ovella soittaa ovikelloa, mutta ei edes yritä tulla sisään. Se on sukua niin ikään Minervan kustantamalle Muse – vastavirtaan -teokselle, vaikkei suomenkielistä toteutusta sen kummemmin nyt voikaan moittia. Molemmat ovat tämän ajan kirjoja, jotka lainaavat sisältönsä muilta, eivätkä uskaltaudu analysoimaan. Kun ne jotain väittävät, tarjotaan määritelmän mukaan mielipiteitä, joita ei tarvitse perustella.
Kun Hetfieldiä pidetään jumalana, saa palvoa ihan rauhassa. Mutta kun häntä väittää neroksi, olisi mukava kuulla miksi.
Teksti: Jani Ekblom
Kuva: Kreepin Deth / Wikimedia Commons
