Jukka Orma ja Ville Leinonen duo

Jukka Orman soolo ja Ville Leinosen duo-keikka Janne Lastumäen kanssa täytti odotetusti Tampereen Telakan.

Voiko soolokeikka olla huono, jos se alkaa M.A. Nummisen säveltämällä YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ja päättyy Beatlesin I Am the Walrusin omaan suomennokseen? Ähäkutti, retorinen kysymys. Siinä välissä kuultiin Sielun veljistä tutun Jukka Orman omia, lähinnä 90-luvulla syntyneitä lauluja. Hermostuneen mutta karismaattisen miehen kitarointi oli akustisesti jokseenkin upeaa kuultavaa. Jazz-, tango- ja ties mitkä kuviot sekoittuivat rockiin saumattomasti, vaikka sanoitukset olivat täyttä usvaa. Herätti vähintään kiinnostuksen.

Onneksi on kuvat. Sillä Ville Leinosen ja Janne Lastumäen keikan typistäminen pelkiksi sanoiksi olisi vaikeaa, suorastaan mahdotonta. Kokeellisempi ja fiilispohjaisempi versio Ismo Alangon ja Teho Majamäen kahden hengen rock-bändistä aloitti settinsä (kuin alleviivaten musiikkityylien sekoittamista) Juhamatin suomeksi levyttämällä Hei! -iskelmällä, josta kuultiin piinaavan tunnelmallinen piano-urkuversio; kuin Glasvegasia ennen Glasvegasia, sillä sovitus oli samantyyppinen jo Leinosen samannimisellä iskelmäcover-levyllä 2007.

Edellisen Majakanvartijan uni -levyn kokeellista taiderokkia entistä syvemmälle vievä Auringonsäde/Pommisuoja antoi odottaa kohtuullista häröilyä. Siksi Leinosen tuotannon hempeämpi laita Lentosuudelmineen ja Kultahippuhapsineen toi esitykseen vielä kovemman kontrastin. Aiemmin mainittu fiilispohjaisuus ja musiikille heittäytyminen tosin kostautui välillä pieninä soitannollisena kiilauksina, olihan duolla välillä taustarytminään myös nauhalta tullutta (tai sinne biisin alussa äänitettyä) jytkettä.

Keikka ei päässyt ylittämään edellisen kiertueen Majakan soittokunnan musiikillis-visuaalista kokonaisuutta, mutta kohokohdat jäivät kerrasta tajuntaan – ja niitähän riitti. Leinosen Raastinlauluja -ensilevytykseltä kuultu, taitelijan ”vaikeasta isäsuhteesta kertova” Etsiä, löytää nosti Lastumäen rooliksi myös ankaran pianonsoitonopettajan. Leinosen sooloesitykset Suudelmittaresta ja Taiwanin kuista olivat yhtä vahvoja kuin ennenkin ja pirullinen Armollinen osoitti, että heviä voi soittaa myös duona ja ilman sähkökitaraa.

Lastumäki soitteli keikan aikana muun muassa erilaisia lyömäsoittimia, bassoa, viiltäviä urkuvihlontoja, triangelia ja erilaisia hälyääniä. Uuden albumin valloittava Ensimmäistä kertaa toi lavalle myös poikkeuksellisen rauhallisesti esiintyneen Paula Vesalan, kun Leinonen nosti hupun lavan edessä olleen nuken päältä ja ajoi Vesalan lauluosuudet nauhalta. ”Paulalle” muistettiin myös juottaa vettä. Valumo -pianoballadin lopuksi Lastumäki heitti triangelin mikitettyyn metallitynnyriin ja meteli oli sen mukainen.

Reilun tunnin setin päättänyt Tuo kaivoi säröt esiin Leinosen kitarasta. Samalla nähtiin miten kitara ei ole ainut ei-puhallinsoitin jota voi soittaa suullaan; Lastumäki paitsi hakkasi rumpusettinsä lautasia bassonsa kaulalla, myös nuoli samaisia rumpupeltejään. Hurja tykitys karkasi lopussa entistä primitiivisemmille urille, mutta tämä ei ollut vielä mitään siihen verrattuna mitä tuleman piti.

Leinosta verrattiin edellisen albumin aikoihin mielestäni hiukan vähätellen Pekka Strengiin. Tuoreimman albumin myötä Pink Floyd ja Einstürzende Neubauten eivät ole lainkaan tuulesta temmattuja nimiä. Keikan finaali Takana metalliovi/Aika oli vakuuttavin takuu tästä. Leinonen hinkkasi ensin Lastumäen hälyäänien päälle isoa rautaputkea metallitynnyriin ja tämän jälkeen soitti ja hakkasi samaisella putkella bassoaan. Nelikielinen päätyi lopulta puoliraadoksi, kun kielet katkeilivat ja bassoparan mäiskimisestä saivat osansa myös sähköpiano, efektilaitteet ja Leinosen akustinen, jonka päälle soitin lopulta lensi. Tämän jälkeen taustalta puski konerytmi ja vainoava kosketinkuvio, jonka päälle artisti tulkitsi Aika-finaalin välillä pää verhoon kietoutuneena, kunnes zombeili itsensä teatraalisesti viimeisen kerran pois lavalta. Aika huikeaa.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Ilkka Valpasvuo