03.10.2011
Ketään ei yllätä, että rockin maailmassa ikänsä viihtyneet miehet kirjoittavat rock-maailmaan sijoittuvia kirjoja.
Like
Useimmiten etunimetön rock-työläinen Kimmo Miettinen on kirjallisen tuotantonsa alkuvaiheessa, kun taas yhtä aikaa levylaulajan ja kaunokirjailijan uransa käynnistänyt salanimi Kauko Röyhkä on jo vanha kettu myös kirjantekemisen saralla. Niinkin vanha, että rock on hänen kirjoissaan muuttunut elämäntavasta pelkäksi ajanvietteeksi.
LoveLies
Miettisen toinen romaani LoveLies ei teemoiltaan liiemmin Pitkäjano-esikoisesta eroa. LoveLies-nimisen brittiyhtyeen keikka-matkaa Suomeen, levyntekoa ja sen sellaista rokkiaktiviteettia seuraava tarina on surkuhupaisien kommelluksien sarja, liki spinaltapmainen sattumusten kavalkadi. Kertojana toimiva asianhoitaja muistuttaa kirjailijaa, ja yhtyeellekin löytyy tosielämän vastineensa.
Sinänsä hauskaa tarinaa mielenkiintoisempaa on se tapa, jolla se herää henkiin. Miettinen on sujuvasanainen, elävästi tapahtumia kuvaileva tekstinikkari. Lukijan on helppo antaa jutun viedä, ja jos muistelun lisäksi jaksaa nauttia kuivasta huumorista, nokkelasta verbaliikasta, toimivasta ajankuvasta ja ehkä oikeaankin maailman sijoitettavista rock-kaskuista, on LoveLies tehty juuri sinulle.
Käsitin jostain Miettisen taannoisesta haastattelusta, että LoveLies (ja Pitkäjano) on vasta alkua: ensin rock-kirjat alta pois, sitten vakavampien kirjojen pariin. Miksei niinkin, Miettisellä voi olla edellytyksiä siihenkin. Erityisesti LoveLiesin kertojan velikultaisuus, hyvätahtoinen katse kumppanien kompasteluihin tuntuu sinisilmäisyyden sijaan jopa humaanilta.
LoveLies on tietysti vain yksi rockromaani toisten joukossa. Se kiinnostanee lähinnä rockmaailmasta kiinnostuneita, ja se kerännee kiitoksia ja syytöksiä lähinnä sen mukaisesti. Teos on kuitenkin enemmän kuin vain yhdenlaisen elämän kuvaus; kansien välissä kuultaa romanttisen omaääninen muistelija, joka osaa kaihtaa nostalgian ikäviä karikkoja.
Kreikkalainen salaatti
Lukuisia hienoja laulutekstejä raapustanut Röyhkä ei pitkän proosan kentällä ole onnistunut samalla tavalla. Kreikkalainen salaatti, Röyhkän 14. kaunokirjallinen teos, tuntuu asettuvan selvemmin miehen ohitettavien kuin unohtumattomien romaanien joukkoon.
Teos koostuu kolmen eri kertojan tarinoista, jotka kietoutuvat toisiinsa. On huumeita välittävä mies, joka haaveilee romaanin kirjoittamisesta, vauvakuumeisesta naisystävästään eronnut kolmekymppinen nainen sekä keski-ikäinen naistenmies, joka muistelee valloituksiaan. Juonikuvio on loppujen lopuksi melko selkeä ja se myös kantaa jännitteensä hyvin. Keskiöön nousevat kolmen kertojan pohdinnat ihmissuhteista, uskollisuudesta, seksistä ja uuden synnystä, sekä eri tarinat lävistävä henkilö.
Röyhkä on hyvä kuvaamaan hahmojensa ajatusmaisemaa, mutta ei päästä pinnan alle. Osaksi se johtunee asioiden runsaasta auki selittämisestä: erityisesti Amorgos-osien perheenisän kanssa ei tarvitse päätään liiemmin vaivata. Runsaista aineksistaan huolimatta kertojat jäävät yksiulotteisiksi, jopa puiseviksi. Heillä on myös ikävän samankaltaiset kertojanäänet.
On ehkä Röyhkälle tyypillistä, että kirjallaan kestää reilut sata sivua päästä vauhtiin. Se on pitkään parisataasivuiselle kirjalle. Ei voi välttyä ajatukselta, että vuoden-kahden välein kirjoja Likelle siirtymisensä jälkeen julkaissut Röyhkä tuulettaa proosallaan tilaa laululyriikalleen. Kreikkalaisesta salaatistakin olisi moneen lauluun, vaikkei kirja mitään ylijäämää tietenkään ole.
Jani Ekblom
