Viikate, Verenpisara ym.

Oli taas se aika vuodesta, kun maamme musiikkivaikuttajat niin levy-yhtiöiden kuin radio- ja lehtimedioidenkin keskuudesta listaavat vuoden keskeisimmät vaikuttajat ja hahmot. Oli siis Musiikki ja Media 2002 –bileiden aika. Perinteiseen tyyliin pääkallonpaikkana oli Tampere. Ja ei, valitettavasti vielä tänä vuonna rakas Desibeli-aviisimme arvoisa toimitus ei ollut kutsulistalla. Ei silti hätää. Koska musiikkitarjonta pop-alan vuoden suurimpien sisäpiirin bileiden (poislukien festarit, nuo rockmedian sisäsiittolat) merkeissä oli monipuolista, päätin jonnekin asettaa myös oman nuuskivan nokkani. Tarjontaa tutkailtuani päädyin lopulta perinteisesti Yo-Talolle, jossa esiintyisi neljä kiinnostavaa orkesteria. Tosin heti tähän alkuun on kritisoitava kahden aika poppiksen aktin sijoittamista lämmittelemään kahta tummaa metallihtavampaa jyräorkkaa, ei oikein toiminut. Silti yllättävän hyvät bileet loppujen lopuksi.

Ilta alkoi Guavan, tuon Suomen Weezeriksi vahvimmin ehdolla olevan iloisen poprockorkesterin tahtiin. Vain puolitoista viikkoa takaperin olin seuraamassa orkesterin keikkaa Klubilla ja aika vähän muutoksia setissä oli ehtinyt tapahtua noin lyhyen ajan sisään. Tuttu viisikko sai kyllä nauttia enemmän yleisön mielenkiinnosta, vaikka valtaosa olikin selvästi tuon synkemmän osaston paikalle kutsumia. Niin ja ajoista: Illan aikana soitti neljä yhtyettä, silti Guava aloitti vasta kahdeltatoista. Ai miksikö? No siksi, että kaikki vip-vieraat ehtisivät gaalaillastaan soittoja seuraamaan. Tästä johtuen setit olivat myös lyhyitä, Guava sai aikaa vain noin puolisen tuntia.

Tuossa ajassa taiteiltiin sinkkuhittejä tuoreelta Aalto -levyltä, loppuun bonuksena iki-ihana Taotao -animaation tunnusbiisi. Vuorottelulaulu ei taaskaan tahtonut oikein toimia, mutta muuten Guavan hetkestä auringossa jäi ainakin minulle aika hyvä maku suuhun. Ja encoreita ei tietenkään ehditty vääntää, jotta kaikki artistit ehtisivät leipäduuninsa ääreen ennen pahamaineista valomerkkiä ja auringonnousua.

Lyhyen levyrevittelyn jälkeen lavan valtasi trio Jyväskylän suunnalta, Protoni. Minulle oli ennastaan Protonista jäänyt päähän paljon pyöritetty Tyttörukka -hitti ja jostakin iskostunut käsitys yhtyeen Jyväskyläläisyydestä. Eli suhteellisen tuore tuttavuus. Protoni julkaisi taannoin esikoispitkäsoittonsa Leimattu, jota yhtye itse luonnehtii seuraavasti: Levy joka jo nimellään haistattaa paskat kaikille Suomen " I love Radiohead" musiikkikriitikoille. Ja nyt kun puhutaan paikasta, missä oli läsnä rutosti noita mainittuja kriitikkoja, oli triolla edessään melkoinen tulikaste. Lisäksi vielä puolen tunnin soittoaika ja seuraavia akteja seuraamaan saapunut yleisö. Iskikö Protoni syvän kiilansa kansan tajuntaan? Mielestäni ei. Soitossa oli kosolti energiaa ja meininkiä, melko puhtaalla rokkimeiningillä edettiin. Silti muutamaa biisiä lukuunottamatta mieleen nousi kovasti termi teinirokki. Eli menoa on ja melskettä, muttei kovin säväyttävää eikä tarttuvaa. Protoni on kuitenkin hyvässä nousussa ja fanejakin tuntui olevan. Eli ei vielä tällä kertaa minun ostoskoriini, ehkä ensi kerralla?

Seuraavaa orkesteria olen itse teilannut aviisissamme. Melkomoista sukseeta osakseen kerännyt Verenpisara ei albumillaan Aamunodottaja meikäläistä juuri lämmittänyt, mutta näin livenä joudun kurssiani muuttamaan. Tuo synkähköä, jyräävälle särölle ja tilutteluille rakentuvaa musiikkia tarjoileva kuusikko toimi livenä vallan loistavasti. Solisti Rami Raskin tumman utuinen laulu toimii erinomaisesti jyräävän orkesterin kattoelementtinä, missä seinät muodostuvat kahdesta kitarasta ja koskettimista ja perustukset bassosta ja rummuista. Näin livenä en turhia CMX –mielikuvia kokenut ja yleisö tuntui laulavan kappaleita mukana suurella hartaudella. Rami kertoi jopa olevansa pakotettu esittämään seuraavan kappaleen, joka oli klassinen discojytä Rasputin Verenpisara –sovituksena. Yhtyeen sivuilta voitte lukea lisää tästä raskaamman rokin discohileilystä, ketä ja miksi. Raskasta rockia, oikeaa yleisöä ja kertakaikkiaan hyvä keikka!

Viimeisempänä muttei todellakaan vähäisimpänä saapuivat tuonelan lautturit lavalle. Kansalaiset, nyt Viikate heilahtaa! Rautalankaheviksi antiaan nimittävä yhtye koostuu oikeastaan kitaristi-laulaja-biisinikkari Kaarle Viikatteesta ja lyömistä vastaavasta Simeoni Viikatteesta, mutta livesettiä vahvistavat extrakitaristi sekä basisti. Hyvin suomalaiseen perusluonteeseen tippuva alakuloveivaus veti innokkaimman yleisön lavan reunaan, faneja riittää ja sana leviää. Tuoreelta Kaajärven Rannat -eepeeltä kuultiin sahauksia, samoin viime vuoden joululevyltä numero yksi Vuoden synkin juhla kuultiin Viattomien lasten päivä. Monipuolisesti tuotantoa tutkailtiin, harmi vain, että setti jäi aika lyhyeksi. Eikä vieläkään encorea! Mihin tämä maailma on menossa? Perkelekkö siinä on, että jos niitä vip-gaalaihmisiä venataan kahteentoista, niin mikä pakko on buukata neljää aktia soittamaan pikaiset hutaisut? Joka tapauksessa, Viikate toimi ja keräsi pisteet. Parasta ja ehdottomasti tyylikkäintä musiikkia kaamosmasennuksessa piehtarointiin.

Onhan se aika raskasta kuunnella sitä sahaa, vaikka kuinka hyvä saha olisikin, kolmeen asti yöllä. Järkeä toteutukseen.

Ilkka Valpasvuo