26.09.2011
Olipa kerran vaihtoehtobändi, joka oli vihdoin valmis tekemään rock-levyn.
R.E.M. oli vuonna 1986 tienristeyksessä. Kolmen ensimmäisen, sinänsä tinkimätöntä ja omaa linjaansa noudattaneen albumin jälkeen bändi päätti palkata tuottajaksi Don Gehmanin. Hänet tunnettiin työstään John Mellencampin kanssa, joten kontrasti oli melkoinen. Kuten Mike Mills myöhemmin totesi: ”Olimme valmiita haastamaan itsemme. Emme välittäneet hiteistä, mutta hän välitti.” Ainakin allekirjoittanut hykertelee tätä ratkaisua, sillä demomaiset soundit eivät tehneet oikeutta esimerkiksi Murmur-debyytille.
Gehman toi nimittäin isolla kädellä Lifes Rich Pageantille elementin, joka oli tähän asti bändin levyiltä – jos pieni sarkasmi sallitaan – puuttunut: rummut. Bill Berryn kannuttaminen pääsi vihdoin oikeuksiinsa. Kun koko orkesteri muutenkin uhkui näyttöhaluja, paukuttajan innostukselle tästä tuli vielä ylimääräinen sysäys. Se totisesti kuuluu. Tällä albumilla R.E.M. oikeastaan ensimmäistä kertaa kuulosti samalta kuin 2000-luvun pakollisilla ”paluu juurille” -levyillään. Sattumaa tai ei, Berryn pärstä päätyi myös pitkäsoiton kanteen.
Riippuu keneltä kysytään, mutta Lifes Rich Pageant ei välttämättä kuulu kovinkaan monen listalla R.E.M.:n top 3 -albumeihin. Se on hyvä levy, mutta ei loistava. Sen sijaan se on kenties yhtyeen merkittävin albumi (sitä seurannut Document oli toki ensimmäinen isompi kaupallinen menestys) tai ainakin päivänselvä vedenjakaja yhtyeen uralla. Siksi se on klassikko.
Edeltäjä Fables of the Reconstruction purkitettiin jenkkirokkareiden mittapuulla hyytävän talvisessa Britanniassa. Nyt paistoi aurinko ja oltiin kotona. Sen voi kuulla jo avausraidan kertosäkeessä: Let's begin again, begin the begin / Let's begin again like Martin Luther zen. Helkutin kova alkunelikko (Begin the Begin, These Days, Fall on Me, Cuyahoga) sulki epäilijöiden suut, mutta samalla vesitti hiukan albumikokonaisuutta; samantasoisia lauluja ei loppulevylle yksinkertaisesti riittänyt. Edellä mainittujen lisäksi massasta nouseekin esiin vain basisti Millsin laulama päätösraita Superman, 60-luvulta blokattu Cliquen unholaan jäänyt helmi.
Tuottaja Gehman ruoski ja rohkaisi myös laulaja Stipea tuomaan tekstinsä paremmin esiin. Lifes Rich Pageantilla sanoitukset ovat aiempaa suorempia ja selväpiirteisempiä. Samalla tekstittäjänä kehittynyt Stipe oli valmis tuomaan kirjalliset tuotoksensa etulinjaan ja keskipisteeseen: melodia ja viesti kulkevat levyllä käsi kädessä. Yksi osoitus tästä on surullisenkuuluisasta joesta inspiraationsa saanut Cuyahoga. Ylisaastunut virta on syttynyt useita kertoja tuleen ja sinne pudonneella on vaarana tukehtua, ei hukkua.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuuliko Gehman kaikki albumia varten äänitetyt demot. Luulisi, että hittien päälle ymmärtävä tuottaja olisi kussut vähintään hunajaa ellei peräti timantteja laittaessaan soimaan Bad Dayn ja All the Right Friendsin kaltaisia biisejä. Ensin mainitun yleisö tuntee hieman modifioituna nimellä It’s the End of the World as We Know It (tosin bändi päätti jostain käsittämättömästä syystä julkaista sen uudelleen Bad Dayn nimellä 2000-luvulla), ja jälkimmäinen näki vihdoin päivänvalon Vanilla Sky -elokuvassa vuonna 2001.
Jos nämä laulut (ja demon perusteella taatusti jalostuskelpoinen Mystery to Me) olisivat löytäneet tiensä albumille vaikkapa rasittavan Hyenan ja tässä seurassa vaisun The Flowers of Guatemalan tilalle, voitaisiin puhua loistavasta levystä. Nyt Lifes Rich Pageant on ”vain” klassikko. Samalla se on tyyntä myrskyn edellä, sillä seuraaja Document laittoi vesilasin roiskumaan oikein kunnolla yli äyräiden. Mutta se onkin kokonaan toinen tarina. Lifes Rich Pageant oli R.E.M.:lle end of an era as we know it.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuva: Yves Lorson / Wikimedia Commons
