15.09.2011
Nosturi / Helsinki
Nuorta kuulijakuntaa vetänyt englantilaisyhtye osoittautui erittäin vakuuttavaksi live-yhtyeeksi.
Täytyy myöntää, että olin yllättynyt astuessani Nosturiin syksyisenä torstai-iltana. The Wombatsin muutaman vuoden takainen debyyttilevy, ja etenkin sen johtosingle Let’s Dance To Joy Division, nosti yhtyeen nimen hetkeksi kaikkien huulille. Tänä vuonna ilmestyneen toisen albumin julkaisu meni itseltäni hieman ohi, ja ehdin jo ajatella yhtyeen nähneen parhaat päivänsä. Vaan mitä vielä! Jo lämmittely-yhtye The Wha’sin aloittaessa areena pullisteli vimmaista nuorisoa, ja huhu kertoo, että Nosturin edessä oli jonoa jo hyvän aikaa ennen ovien avaamista.
Yllätyksenä tuli myös se, miten nuorta The Wombatsin kuulijakunta oli, mutta tarkemmin asiaa ajateltua palikat loksahtelivat kohdalleen. The Wombats soittaa täydellisesti huolettomaan nuoruuteen sopivaa musiikkia, jossa yhdistyvät emo-henkinen tunteenpalo ja tanssittava indie-diskoilu. Eikä yhtyeen noustessa lavalle ollut paljoa vastaan sanomista, vaikkei enää ole kovin nuori saati huoleton.
The Wombats oli nimittäin aivan poskettoman vakuuttava live-bändi. Yhtyeen tekemisessä on sellaista trio-soiton imua ja kiistämätöntä lahjakkuutta, että bändiä tekee mieli verrata maanmiehiinsä Museen, vaikka musiikilliset yhtymäkohdat ovatkin niukassa. Yhtyeen kaikki tekeminen laulustemmoja, hetkellisiä säröpurkauksia ja vahvaa komppausta myöten hipoo täydellisyyttä, mutta kolmikko ei sorru kuitenkaan konemaiseen suorittamiseen.
Eikä siinä kaikki: yhtyeellä on ladata alle puolentoista tunnin keikkaansa noin kymmenen erinomaista täsmäiskua, joista noin puolet nousee vielä täydellisyyttä hipoviin sfääreihin. Heti keikan aloittaneet Our Perfect Disease ja Kill The Director nostattivat klubille hurmostilan, joka ei kadonnut edes parin heikomman vedon (lue: slovarin) aikana.
The Wombats tanssii vaarallisesti täydellisen nerokkuuden ja typeryyden rajapyykkinarulla. Yhtyeen kappaleet kertovat juhlimisesta, epäonnisista teini-ihmissuhteista ja… no, siinä se. Voisi sanoa, että jenkkiversiona bändi olisi todennäköisesti täysin sietämätön, mutta kolmikon silmissä ja sanoituksissa vilkkuva scouser-pilke pelastaa yhtyeen kuiville vesille. Keulakuva Matthew Murphyn sanoitusten kerrasta päähän jumittuvat iskulauseet eivät ole syvällisintä rock-lyriikkaa, mutta kuka tahansa edes hetken villistä nuoruudesta nauttinut tunnistaa itsensä kappaleista. Illan kiimaisimpiin esityksiin kuulunut Techno Fan on malliesimerkki kappaleesta, joka tuntuu ensin täysin idioottimaiselta, mutta joka lopulta koukuttaa täysin.
Kun ilta päättyi itseoikeutetusti mestarilliseen Let’s Dance To Joy Divisioniin ja sitä seuranneeseen rankahkoon riffittelyinstrumentaaliin, oli pakko nostaa kädet pystyyn ja antautua liki täydellisen pop-musiikin edessä. En ole hetkeen tuntenut itseäni niin vanhaksi kuin ennen keikan alkua lähes tyhjällä anniskelualueella seistessäni, mutta en ole myöskään tuntenut hetkeen itseäni yhtä nuoreksi kuin The Wombatsin hedonistisen keikan päätyttyä.
Illan aloittanut The Wha’s oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä The Wombatsin fanikunta näytti nauttivan yhtyeestä täysin rinnoin. Yhtyeen soitossa oli vastaansanomatonta rullaavuutta, mutta sävellykset jättivät vielä toivomisen varaa. Joka kappaleen ensimmäiset, tyylikkään kaikuisan ja diskanttisen kitarariffittelyn täyttämät 15 sekuntia tuntuivat loistavilta, mutta tämän jälkeen homma lässähti aina käsiin. Suunnilleen The Clashin, The Libertinesin ja The Strokesin keskivälille osuvalla yhtyeellä on perusasiat kunnossa, mutta oma ääni ja kappalemateriaali ovat vielä kovasti hakusessa. Myös vokalisti Johnny Gasparin maneerinen laulutyyli alkoi kyllästyttää jo puolessa tunnissa. Illan pääesiintyjän rinnalla The Wha’s vaikutti vielä valitettavan keskeneräiseltä retkueelta.
Teksti: Tommi Saarikoski
Kuvat: thewombats.co.uk
