Pienet - Syyskuu 2011
Alasin: Yksinäisyydenpelkääjät
Myös vuonna 2003 perustettu Alasin kuuluu siihen runsaslukuiseen suomalaisyhtyeiden ryhmään, jotka ovat imeneet vaikutteensa suoraan äidinmaidossa Trio Niskalaukaukselta, Mokomalta ja kaltaisiltaan. Muutamia demoja julkaissut nelikko tarjoilee uusimmallaan kolme biisiä suomeksi laulettua, esikuvilleen kohteliasta metallia. Alasimen oma ääni on vielä kehittymättä, mutta jotain on sentään keksitty.
Demon kahden ensimmäisen biisin särokitarametalliin on heitetty mausteeksi CMX:n kieroa rauhaa, kun Aggressio taas suoremmin naittaa Mokoman ja Kotiteollisuuden. Melankolisesti tuikkivaa, särokitaroihin luottavaa, jokseenkin melodista suomimetalliyhtyettä, jonka laulaja kuulostaa yhdistelmältä Yrjänää ja Hynystä, tuskin kuitenkaan käsitellään esikuviinsa vertaamatta ennen kuin Alasimen oma visio paistaa kirkkaammin – etenkin kun biisit liikkuvat perustason liepeillä.
Jani Ekblom
Fallen: Past Times
Tunnelmallista ja melodista metallia seesteisellä tavalla luova
Fallen julkaisi edellisen
demonsa vuosi sitten. Tuolloin
Markus Jussilan sooloprojektin musiikin sekaan oli hiipimässä progehtavia vaikutteita, ja sama kehitys jatkuu johdonmukaisena myös uudella kiekolla.
Tällä kertaa tarjolla on ihka uutta sekä kierrätettyä materiaalia, sillä neljästä raidasta kaksi keskimmäistä on alkujaan julkaistu jo vuosituhannen vaihteessa. Avausraita
Dusk Falls Upon on rakenteiltaan ilahduttavan monisyinen, tunnelmien vaihdellessa suorasta mätöstä aina suoranaiseen
fiilistelyyn saakka. Hyökkäykseen heti kättelyssä ryhtyvä
Repent on puolestaan lyriikoiltaan sangen masentunut ja Kuningas
Katatonia kuuluu läpi myös musiikillisissa ratkaisuissa. Instrumentaaliraita
Eternity ja päätöksenä kuultava
Pathway to Demis pyrkivät pitämään riman korkealla, mutta kahden ensimmäisen numeron tasolle ne eivät enää yllä. Fallen parantaa otettaan julkaisu julkaisulta, mutta edelleen mukaan kuvaan kaivattaisiin ulkopuolisia voimia, mikäli projektin on tarkoitus koskaan kehittyä projektia suuremmaksi.
Mika Roth
Human Sculpture: Our World / Torn Down
Human Sculpture on vielä sangen tuore orkesteri, sillä viiden nuoren miehen muodostama yhtye muodostui vasta vuonna 2010. Nuoresta iästään huolimatta kokoonpano on saanut ensimmäisen demonsa valmiiksi, ja tyylilajiksi on
valikoitunut ajan hengessä moderni death metal, jossa kaikuu myös thrashin vaikutus.
Kiekon kolme kappaletta käyvät läpi genren tuttuja uria, soiton ollessa ilahduttavan rentoa ja rullaavaa. Etenkin viimeisenä kuultavassa
A Heart siivussa palaset loksahtavat vaivattoman tuntuisesti paikoilleen, eikä muillakaan raidoilla puristeta turhaan soittimia. Esikuvat löytynevät luultavimmin länsinaapurista, mutta mätkeestä kuulee myös rapakon takaisten orkestereiden ihailun. Erityisen paljon kiitosta bändi ansaitsee hämmästyttävän kypsästä soundistaan, sillä onhan kyseessä vasta ryhmän esikoiskiekko. Kuullun kolmen kappaleen perusteella bändin tulevaisuus näyttääkin nousujohteiselta,
joten ei muuta kuin lisää biisejä rustaamaan ja keikoille mars!
Mika Roth
Kolonna: Matkalla jossain (EP)
Pääkaupunkiseutulaistrio
Kolonna jatkaa omaa tuttua polkuaan uusimmalla EP:llään. Keskiraskas juntta on edelleen tyyli, jonka liepeillä Kolonna on omimmillaan.
Juha-Pekka Vanhatalon kitara runnoo kiertelemättä läpi eivätkä
Heidi Michelssonin rummut turhaan koreile nyansseilla. Taustalla on perinteistä laulunkirjoitusta, eikä pop-sävyjä arkailla päästää läpi ja framille asti. Hieman naiivit/naivistiset sanoitukset ja Vanhatalon melko epävarma laulu tuovat kokonaispakettiin tiettyä nukkaista treenikämppä-kulmaa, jota on mustavalkoisen pakko arvostaa tai olla täysin arvostamatta. Idolsin tuomaristo ei päästäisi jatkoon, mutta toki tee se itse -meininki ja yrittäminen kompensoivat. Kolonna on tällä kolmen uuden kappaleen näytteellään turvallisesti mukavuusalueellaan. Pieni irtiotto ei haittaisi. Kappaleista viimeiseksi jätetty
Vuosisata on ehdottomasti maininnan arvoinen. Sanoitukset tihkuvat patetiaa ja mielenkiintoisia kielikuvia, mutta kokonaisuus on -- kenties kauniin melodian vuoksi -- varsin mainio. Toisin kuin aiemmin, tällä kertaa Vanhatalon laulu tuo mieleen
Pekka Strengin, ei
Matti Inkistä.
Tuomas Tiainen
Lojohh: Luojan suoma depressio
Joskus julkaisujen nimiä tuijotellessa alkaa vaivaamaan suomalaisessa raskaassa rockissa vallalla oleva
timorautiaismi, jossa asioista paremman puutteessa puhutaan niiden omilla nimillä. Kuvittelin
Luojan suoma depressio -kannen perusteella, että Äänekoskelta ponnistava
Lojohh-kolmikko olisi jälleen yksi tylsä luku melankolisten suomimetalli-yhtyeiden joukossa, mutta olin onneksi väärässä.
LSD on oikeastaan duo-levy (laulu ja kitara
Paolo Corveleyn, rummut ja basso
Konsta Vehkala) ja Lojohhin viides demo. Se soi rupisesti suomenkielistä kitararockia, jonka teemat ovat viimeisen päälle melankolisia ja ahdistavia. Biiseistä kuulee, että yhtye on soittanut punkia, vaikka LSD:lla on oikeastaan vain enempi rockmaisempaa rakentelua. Säröruntu on isossa osassa, mutta myös melodioille annetaan tilaa; yhdeksi vaikutteeksi mainittu
Leevi & The Leavings siellä jossain vilkkuu. Toistakin äärtä tarjotaan: välillä yhtye soi niin metallisen kylmästi, että mielessä käy jopa
Mana Mana. Nimibiisi sekä
Vieraille maille toimivat moni- ja mielipuolisuudessaan erityisen hyvin. Yhtye kuulostaa hurjasti vanhemmalta, kuin mitä kuvien perusteella olettaisi. Erittäin lupaavaa.
Jani Ekblom
Luopiot: Minut tuomittiin kuolemaan (EP)
Jo vuodesta 2002 lähtien kansanmusiikkia noisehtavammalla asenteella soittanut duo
Luopiot eksyi tämän kirjoittajan valokeilaan nyt ensi kertaa. Aiemminkin olisimme voineet tutustua, Luopiot nimittäin vaikuttaa tämän kolmen kappaleen mittaisen pienlevyn perusteella vähintäänkin kiinnostavalta. Yhtyeen oma määritelmä "kansanmusiikin rajaseutuja tutkiva noisefolk-duo" kuvaa
Jarno Hietalahden (laulu ja kantele) ja
Sami Skantsin (kitara) pumppua varsin hyvin, vaikkei varsinaiseen noiseen (ainakaan tällä levyllä) yllytä. Luopiot on osa selkeän sujuvaa jatkumoa muille tästä maasta siinneille kansanmusiikista ja metsäläisestä hulluudesta ammentaville orkestereille.
Teknisesti kaikki on kunnossa. EP:n akustinen sointi on rehevä ja kirkas. Luopioiden vahvuus on sen luomassa tunnelmassa (voitaisiin oikeasti käyttää sanaa "meininki"). Sekä puhtaasti laulava että kurkku ruvella huutava Hietalahti muistuttaa jälkimmäisessä moodissaan erehdyttävän paljon
Jarkko Martikaista, kuten jo nimiraita
Minut tuomittiin kuolemaan osoittaa. Muutenkin
YUP:n henki kummittelee jossain taustalla. Toisen kappaleen,
Erään samanlaisen tarinan, aloitus meinaa lyödä särökurkkutoleranssin punaiselle, mutta kerrossa kuullaan onneksi puhdastakin laulua.
Niklas Nybomin soittama viulukone sopii kappaleen taustalle hienosti.
Tähtien syöksy palaa nimikappaleen tunnelmaan ja eteenpäin suuntautuvaan suoraviivaiseen liikkeeseen. Luopiot ei ehkä osu aivan napakymppiin, mutta kasin rinkiä näillä tikoilla jo melkein sivutaan. Tämän perusteella yhtyeellä olisi annettavaa pitkäsoitonkin puitteissa.
Tuomas Tiainen
Me Wokkivihannekset: Sä & Mä (EP)
Killer
Eteläpohjalainen ramopunk-yhtye
Me Wokkivihannekset ei, niin kuin odottaa saattaa, ole keksinyt pyörää uudestaan. Sen sijaan se tarjoaa hyvin rullaavan, ehkä jopa keskimääräistä paremmin toimivilla biiseillä varustetun viiden biisin EP:n
Ramonesin ja
Ne Luumäkien hengessä.
Musiikillisesti ja tekstien osalta (tytöt ja rockin soittaminen) Me Wokkivihannekset ei ole erityinen, mutta eroaa monesta kaltaisestaan tekemisensä välittömyydellä. Liiallisen yrittämisen karikot välttävä nelikko tietää, ettei rock muuta maailmaa, mutta ei anna sen estää yrittämästä. Muutamassa kohdin livetään punkrockin puolelle, eikä se tunnu kuin piristävän lupaavaa debyyttijulkaisua.
Jani Ekblom
M.O.R.A.: M.O.R.A.
M.O.R.A. tarjoaa tiukkaa, kahdella naisvokalistilla ryyditettyä vihaista hc-punkia. Helsinkiläisyhtyeellä on kuudentoista minuutin esikoisellaan oikeastaan kaikki olennainen kohdallaan: hyvää riffittelyä, kiivaasta ja ryhdikästä vokalisointia, roppakaupalla asennetta sekä toimivia tekstejä.
M.O.R.A. on soittanut nykykokoonpanossaan vuodesta 2008. Jäsenillään on taustaa
Aurinkokerhon,
Confusan,
Black Betsyn ja
Spoiled Bettyn kaltaisissa punk/hc-yhtyeissä. M.O.R.A. liikkuukin tylystä junttauksesta melodisempaan tarjontaan, metallisesta introsta tukevan riffittelyn ja kiivaan räiskimisen huomaan.
Piian ja
Suvin huudossa on voimaa, jota ei ärjymmin tulkitsevista mieskollegoistaan aina löydä, ja selkeä vokalisointi nostaa tekstit musiikin rinnalle. Osansa kiivailusta saavat ainakin näin pääkaupunkilaisesta perspektiivistä tutut kohteet, mutta harvoin kritiikki tuntuu näin osuvalta. Suorasanaisuus kannattaa, ja M.O.R.A.:n esikoinenkin hakkaa itsensä tajuntaan. Hieno levy!
Jani Ekblom
Refusal: Short on Ammo
Refusal on edennyt jo viidennen demon virstanpylväälle, mutta bändin tyylin voi kiteyttää yhä kahdella sanalla:
Napalm Death. Esikuvien vaikutus on erittäin voimakas, mutta mikäpäs siinä, kun deathin saroilta ei juuri kovempaa orkesteria löydy.
Demon kolme kipaletta paiskotaan maisemaan tasan yhdeksässä minuutissa, joten tilaa ei jää kovinkaan koukeroisille käännöksille. Viisimiehisen orkesterin soitossa on voimaa, tosin rytmiryhmän soitto on jätetty turhan alle, mikä varastaa aavistuksen verran tehoja. Vokalistin örinä taittuu hyvin ja muutamat
sekaan heitetyt rääkäisyt istuvat kokonaisuuteen. Soitto rullaa kuin itsestään eteenpäin ja kappaleet ovat suhteellisen perinteisiä death-luentoja, mutta tällä kertaa perusasiat riittävät, vaikka sitä pientä persoonallisuuden kipinää jääkin hiukan kaipaamaan. ND on kieltämättä genren suuri nimi, mutta mikäli bändi aikoo joskus suoltaa ulos pitkäsoiton, olisi vaikutteiden kenttää syytä hiukan laajentaa.
Mika Roth
Stache: Game On
Kepeä englanninkielinen pop sopii edelleen debyyttiään valmistelevan oululaisen
Stachen hyvin avaraksi karsinaksi. Mausteet määrittelevät lisää, mutta kolmen biisin EP:n päällimmäinen anti on koukukas ja tuore pop-melodisuus. Olipa keitossa mukana
Girlin avaraa ja kiireetöntä haikeutta, nimiraita Game Onin hallittua funk-munakkuutta tai
Let It Gon ajatonta folk-kauneutta, on Stachen keskiössä melankoliasta huolimatta duurin puolelle päätyvää tarttuvuutta, samaan aikaan riisuttua mutta rikasta sovitussyvyyttä ja suomalaiseksi harvinaisen kansainvälisen kuuloista ilmettä. Oululaiset jatkavat edellisen näytteen tapaan tasapainoillen groovaavamman puolen ja folk-tunnelmointien välillä, mutta ainakaan tässä mittakaavassa ääripäät eivät ole turhan irrallaan. Kaikki kappaleet aikaansaavat hyväksyvää hyrinää, joten eiköhän ole aika nostaa yhtyettä valokeilaan...
Ilkka Valpasvuo
Stala & So.: Gimme Five -EP
So Music Finland
Kotimainen glam rock -orkesteri
Stala & So. on astellut jo demopiireistä eteenpäin. Vuonna 1997 perustettu yhtye on ehtinyt jo tänä vuonna osallistua Euroviisu-karsintaan, julkaista debyyttinsä ja päästä jonkinlaiseen nosteeseen ainakin Japanissa. Japani-julkaisun bonusraidat julkaistaan nyt yhdessä kolmen muun kappaleen kanssa EP:llä, jolla yhtyeen korkealta kaartava ja kukkoilustaan huolimatta ja ehkä juuri siksi tarttuvan melodinen rokitus hoitaa hommansa hyvin, muttei mitenkään erityisesti nouse esiin lajityypin tarjonnasta.
Life´s Too Hard kaartaa kyllä komeasti mutta toistaa jo 80-luvulta kahlattua latua uskollisesti. Samalla toki hikisesti rullaavassa ja falsettikiekaisuihin asti yltävässä paahdossa ei ole suurempia motkottamisia. Rauhallisemmin käynnistyvä
Hot Blooded koukuttaa paremmin kerrollaan eikä kitaramelodiakaan ole hassumpi.
Hey What´s Goin´ On? rullaa iloisen reippaalla askeleella ja jumittaa myös kertosäkeensä päähän pyörimään vaikkei biisissä sen kummempaa tapahdukaan.
Mannin ja
McAuleyn vuosikymmenien takaisen
Anytimen versiointi lähtee mukavan akustisesti mutta toteutetaan lopulta aika isolla ilmeellä. Lopuksi
Back On The Road jättää lyhärilevyn rennoimmalla ilmeellä hyvän loppumaun.
Sankarirokki ei tunnu juurikaan muuttuvan ajan kuluessa. Samat keinot käytössä - isot maalaukset, sydäntä riipimään pyrkivä lauluhaikailu, tiukka rokkihaara nahkahousuineen ja hörhelöineen sekä yhdestä muotista valetut, kertosäekeskeiset biisit rokkipotkuineen, tilutteluineen ja kuulaine maalailuineen. Vaikka Stalan ja kumppanien meininki on valmista ja perus hyvällä tavalla iloisen koukukasta, on sillä vaikea kuvitella nousevan mestaruussarjaan. Sellaista viimeisen päälle omalaatuista elementtiä siinä ei nimittäin ole.
Ilkka Valpasvuo
Strength Val: Still Waters (EP)
Helsinkiläisen voimakolmikon
Strength Valin uusin EP, kolmebiisinen
Still Waters, jatkaa suunnilleen samoilla linjoilla kolmen vuoden takaisen edältäjänsä kanssa. Rock on edelleen vain kattotermi, jonka alla hartaasti rakennettuihin kappaleiisiin upotetaan milloin mitäkin. Nimibiisin kitararock, lempeästi kujeileva ja päämääränsä sisäistänyt slovari
10 Hours sekä rytmisesti mainion leikkisä jyrärock
Pretty muodostavat mallikkaan ja persoonallisen pikkukiekon.
Henrikki Tenkasella on oivallinen ääni, joka auttanee edelleen erottautumisessa. Edellisten julkaisujen kohdalla mainittu grunge on taka-alalla, koska väkeville melodioille on otettu tilaa. Strength Val on kitararock-yhtye, mutta mahdollisuuksia on muuhunkin: syntikoiden vieläkin suurempi rooli ei välttämättä heikentäisi yhtyettä. Biisit ovat hyviä, kertsit jopa erinomaisia ja Strength Valin persoonallisimmat puolet ovat esillä, mutta vielä on nimenomaan erottautumisessa varaa. Still Waters on silti katsauksen (kuin katsauksen) parempia levyjä.
Jani Ekblom
Vihreä maa: Vastasyntynyt
Pihkalevyt
Joensuulainen
Vihreä maa on jo pari vuotta sitten vakuuttanut aina desibeli.netin
valokeilaan asti valoisalla kitarapopillaan, jossa kaikaa lämmin 60-lukulainen rockmelodisuus, energinen hymy ja turhia huolehtimaton avara melankolisuus. Useamman demoilun jälkeen yhtye julkaisee nyt kahden kappaleen verran näytettä tulevalta debyytiltä, joka on samalla joensuulaisen Pihkalevyt -pienlevy-yhtiön potkustartti.
Vaikka nimestä Vihreä maa tulee heti mieleen Irlanti, varsinaisia irkku-sävyjä joensuulaisten musiikissa ei ole. Ykkösraita Vastasyntynyt jammailee kiireettömän autereisesti, kaartaen enemmän melankolian ja pohdiskelun puolelle muttei synkeästi vaan hymy huulilla. Voimakkaat kitarariffit potkivat kappaleeseen energiaa, joka lisää sen optimistista otetta. Tarinaa leimaa nimenomaan uutuus, vastasyntyminen. Ilosanoma ja uskontunnustus ei sanavalinnoistaan huolimatta silti välttämättä ole jeesustelemista vaan ennemminkin uuden alkua..? Raukeasti svengaava
Siksi nousee kakkosraidan asemastaan huolimatta vahvemmin esiin, yhdistäen oivallisesti pientä tummuutta iltapäiväuneliaaseen hymynkareeseen. Ikään kuin raukeaa haastetta
Egotripille, musiikkia jonka kepeyden alta löytyy myös kiitettävästi syvyyttä. Vihreä maa jatkaa odotetun vahvasti.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 7711
