14.09.2011
Paul McCartneyn The Beatlesin jälkeinen musiikillinen ura on ollut sekava, mutta 1970-luvun alkupuoliskolla syntyi yksi miehen tasapainoisimmista kokonaisuuksista.
Elokuussa 1973 erään liverpoolilaisnelikon taitavin melodikko ja mestarillisten Sgt. Pepper ja Abbey Road -levyjen pääarkkitehti oli täysin eksyksissä. The Beatles oli hajonnut virallisesti kolme vuotta aiemmin ja Paul McCartneyn omalla sekä Wingsin nimellä julkaisemat soololevyt olivat saaneet osakseen melkoista murjontaa lehdistössä. Eikä täysin syyttä. Nuo albumit olivat nimittäin muutamista onnistumisistaan huolimatta melkoisen luonnosmaisia ja sekavia kokonaisuuksia.
Kolmannen Wings-albumin työstö alkoi ankeissa tunnelmissa. Kritiikistä lannistunut McCartney turvautui erinäisiin päihteisiin ja kaiken kukkuraksi yhtyeen kitaristi Henry McCullough ja rumpali Denny Seiwell erosivat yhtyeestä päivää ennen sessioiden alkua. Yhtyeen kokoonpano kutistui trioksi; Paulin lisäksi yhtyeeseen jäivät vaimo Linda ja Moody Bluesissa aiemmin soittanut kitaristi Denny Laine. Yhtyeen johtohahmon laatima kappalemateriaali vaikutti kuitenkin lupaavalle ja äänityssessiot päätettiin viedä alkuperäisen suunnitelman mukaan uuteen ympäristöön, Nigerian Lagosiin.
Äänitysprosessi Lagosissa muodostui hankalaksi ja ahdistavaksi, mitä ei välttämättä lopputulosta kuunnellessa uskoisi. Levy-yhtiön paikalle toimittama äänityskalusto oli kauniisti sanottuna vaihtelevan laatuista ja paikallinen ilmanala tukahduttavan kostea. Kesken äänitysten McCartney ryöstettiin veitsellä uhaten paikallisten varkaiden toimesta, joiden haltuun päätyi mm. uuden albumin kappaleiden demot. Osa lauluista muistui mieleen helpommin, joidenkin lyriikoita hän joutui kirjoittamaan kokonaan uusiksi kiireessä. Lopulta stressaantunut McCartney joutui äkillisen sairaskohtauksen vuoksi sairaalahoitoon, ilmeisesti osittain liiallisen pilvenpolton vuoksi.
Vastoinkäymisistä sisuuntunut Wings sai kuitenkin äänitykset etenemään aikataulussa. Beatlesinkin kanssa työskennelleen äänittäjä Geoff Emerickin mukaan tunnelma oli vaikeuksista huolimatta huomattavasti rennompi kuin ”Fab Fourin” viimeisten levytysten aikana. Lagosin matkan jälkeen albumille tehtiin vielä joitain päällekkäisäänityksiä ja kuvattiin mainio Sgt. Pepper -henkinen kansi. Bändin lisäksi kuvan laajennetussa karkulaisjoukossa esiintyi Christopher Leen ja Jimmy Coburnin kaltaisia 70-luvun julkkiksia. Joulukuussa 1973 julkaistu Band on the Run muodostui nopeasti taiteelliseksi ja kaupalliseksi menestykseksi. Albumi nousi listoilla korkealle ja myi lopulta yli kuusi miljoonaa kappaletta. Useimmat kriitikot käänsivät kelkkansa ja jopa vanha bändikaveri (ja aina kriittinen) John Lennon kehui albumia Maccan soolotöistä parhaaksi.
Lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen Band on the Run on edelleen komeaa ja ajatonta popmusiikkia. Albumi on myös säilyttänyt asemansa McCartneyn parhaana soololevynä, vaikka sen jälkeen Macca on julkaissut hieman laskutavasta riippuen 17 uutta musiikkia sisältävää albumikokonaisuutta.
Levyn aloittava nimikappale on McCartneyn soolouran hienoimpia hetkiä. Pidättelevää alkua koristavat korvia hivelevät lauluharmoniat ja hienosti sovitetut kosketinosuudet. Lyhyen väliosan jälkeen laulu lähtee ilmavaan liitoon, joka kantaa komeasti kappaleen loppuun saakka. Laulun fiktiiviset lyriikat karkulaisjoukosta voisivat hyvin viitata myös Lagosiin matkanneeseen Wingsiin. McCartney on itsekin myöntänyt ainakin kappaleen avausrivin (”stuck inside these four walls”) viittaavaan vastoinkäymisiin ja äänityssessioihin pienessä ja epäkäytännöllisessä studiossa.
Musiikillisesti koko albumia leimaa kaikesta huolimatta hämmästyttävä vaivattomuus ja rentous. Vastustamattomasti rullaava Jet on erinomainen esimerkki Maccan pistämättömästä melodiatajusta. Harvat lauluntekijät pystyvät urallaan luomaan yhtä pakottomia ja tarttuvia melodioita kuin Paul McCartney parhaimmillaan. Toisaalta esimerkiksi Mrs. Vandebiltin ”Ho, hey ho!” -koukku alkaa olla jo liiankin ilmeinen ja itseään toistava huudatus. Juuri kun hokema alkaa kyllästyttämään biisi onneksi purkautuu upeaan, häpeilemättömän harrisonmaiseen kitarasooloon.
Tyylillisesti Band on the Run on ihailtavan monipuolinen kokonaisuus. Rouhea kitarariffi tuo Let Me Roll Itiin bluessävyjä, kun taas sitä seuraava Mamunia sukeltaa luontevasti afrikkalaisiin tunnelmiin. McCartneyn ja Laineen yhteissävellys No Words on puolestaan täydellinen pieni pophelmi ja se istuisi vaivatta mille tahansa Beatlesin psykedeelisen kauden levyistä. Picasso’s Last Wordsin lopussa viittaillaan taitavasti albumin muihin biiseihin. Ratkaisu on toimiva ja hyvin Abbey Road -henkinen. Se myös yhtenäistää tasapainoista kokonaisuutta entisestään. Levyn päättävä Nineteen Hundred and Eighty Five discomaisine poljentoineen muuttuu kappaleen edetessä liki hypnoottiseksi järeiden puhallinsovitusten ja patarumpujen saatellessa levyn varmaotteiseen päätökseensä.
Erityismaininnan ansaitsee maestron itsensä monipuolisuus soittajana ja sovittajana. Osin pakon sanelemana (kokoonpanon kutistuttua) Macca esiintyy albumilla myös mm. rumpalina, kitaristina ja kosketinsoittajana. Kaikkia instrumentteja McCartney ei ole koskaan hallinnut yhtä suvereenisti kuin pääsoitintaan bassoa, mutta varsinkin miehen perusasioissa pitäytyvässä rumpujen soitossa on oma viehätyksensä. Myös albumin sovituksissa on juuri oikealla tavalla ilmaa ja harkintaa; näin herkulliset popmelodiat pääsevät vaivatta etualalle, ansaitsemalleen paikalle.
Aivan virheetön Band on the Run ei ole. Monotoninen boogie Helen Wheels on selkeästi sessioiden heikoin biisi. Se lisättiin albumin miljoonia myyneeseen jenkkipainokseen levy-yhtiön toiveesta. Yhtye itse ei sitä levylle halunnut. Sanoittajana Macca on aina ollut taipuvainen tyhjänpäiväiseen sanahelinään ja luonnosmaisuuteen. Tässä asiassa Band on the Run ei tee poikkeusta. Onneksi miehen lyriikoille niin ikään tyypillinen ylisentimentaalisuus nostaa päätään albumilla vain paikoin. Kuten monilla muillakin 70-luvun levytyksillä, levyllä kuullaan trendikkäästi saksofonia. Itselleni ”sexy sax” merkitsee pahimmillaan musiikkiin hiipiviä sietämättömän lipeviä ruotsinlaivasävyjä. Muutenkin pehmeästi keinuvan Bluebirdin saksofoniosuuksissa vaikutelma on juuri tämä.
Band on the Runin jälkeen Paul McCartney on kyennyt kirjoittamaan useita hittejä, mutta albumikokonaisuuksissa hän on onnistunut harvoin. Miehen viimeisimmät uutta musiikkia sisältävät levytykset ovat olleet kuitenkin yllättävän komeata kuultavaa, eritoten korostuneen beatleaaninen Flaming Pie (1997) ja Radiohead-tuottaja Nigel Godrichin vaativassa komennossa äänitetty Chaos and Creation in the Backyard (2005).
Teksti: Ville Tirilä
Kuvat: Jim Summaria / Wikimedia Commons
