E-Tropolis 2011

Berliinin helteessä koetussa festivaalikesän päätöksessä industrial, elektro ja EBM soivat tasa-arvoisesti.

Pohjolan alkava syksy oli kaukana Berliinistä, kun toista kertaa järjestetty E-Tropolis festivaali keräsi syyskuun ensimmäisenä lauantaina EBM, elektro ja industrial faneja yhteen. Saksalaiseen tyyliin aikataulut pitivät kutinsa ja koko tilaisuutta leimasi vahva yhteisöllisyyden henki, joka toi kuumuuden keskelle myös rahdun toisenlaista lämpöä.

Mitoiltaan yhä pienenkö tapahtuma käynnistyi epävirallisesti jo edellisen illan lämmittelykeikalla, mutta virallinen ohjelma starttasi lauantaina kolmelta iltapäivällä Xotoxin voimin. Allekirjoittaneen vankka tarkoitus oli alkujaan nähdä koko Xotoxin keikka, mutta Berliinin hulppeat etäisyydet pääsivät yllättämään ja ehdin paikan päälle vasta siinä vaiheessa, kun yhtye oli jo settinsä loppusuoralla. Sen vähän perusteella mitä ehdin kuulemaan ja näkemään saatoin silti todeta, että avaus oli onnistunut.

Tilanne kieltämättä pänni, mutta turha sitä oli jäädä yhtä missattua keikkaa murehtimaan, kun juhlat olivat vasta alussa, joten ei muuta kuin eteenpäin. Seuraavaksi isolle estradille kapusi berliiniläinen Solitary Experiments, jonka EBM-keskitystä oli kerääntynyt seuraamaan melkoinen joukko bändin faneja.

Tilaisuudesta olisikin saattanut toisten tähtien alla muodostua todellinen kotivoitto, mutta syystä tai toisesta vokalisti Dennis Schober vaikutti suorastaan tylsistyneeltä. Laiskahko vaeltelu pitkin estradia ja ponneton laulu vesittivät nopeasti sen yrityksen, jota miehistö Schoberin takana pyrki parhaansa mukaan loihtimaan esille. Keikkaa kuvasikin osuvasti ensimmäisen biisin loppuun sijoitetut pyrot. Pauke oli vaimeaa ja liekit tunkivat ilmoille enemmän savua kuin valoa. Päät räjäyttävä spektaakkeli jäi näiltäkin osin saavuttamatta, kun releet vaikuttivat lähinnä halpahallin alennusmyynnistä löydetyiltä pikkupaukuilta.

Juhlien alku ei näissä kohdin juuri vakuuttanut, mutta käännös parempaan odotti onneksi jo seuraavan nurkan takana.

Festivaaleissa on tietysti hienoa se, kun suuret nimet heittävät takuuvarmoja keikkoja ja antavat näin massoille juuri sitä mitä järjestäjät toivovatkin niiden saavan. Tämä on tietysti ymmärrettävää, mutta allekirjoittaneen mielestä ne suurimmat ja positiivisimmat yllätykset tahtovat silti löytyä niiden toisten bändien taholta. Tiedättehän, niiden ryhmien joiden nimet löytyvät festivaalijulisteiden alalaidoista, ja jotka sysätään esiintymään keskellä päivää pienille lavoille.

Berliiniläinen Formalin ei nimenä kertonut ennakkoon juuri mitään, mutta bändi osoittautui nopeasti todelliseksi raakatimantiksi, joka soitti itsensä saamassaan puolessa tunnissa suoraan yleisön sydämiin.

Vokaaleista ja sävellyksistä vastaavan Tominiousin ja rumpali/tuottaja Gaborn mudostama bändi kuvaa soundiaan sanoilla ”Berlin City Industrial”, mikä nyt on aika väljä käsite riippuen kunkin tulkitsijan mielikuvista. Omassa päässäni Spree-joen rannalla sijaitseva kahdeksansataa vuotta vanha metropoli on aina ollut tumma, lähestulkoon synkkä kaupunki, jonka historia riippuu raskaana painona harteilla, mutta jota tulevaisuus riipoo samanaikaisesti kohti uusia aikoja. Kuinka ollakaan Formalinin punkahtava indu-elektro kohkaus osui suhteellisen lähelle päässäni häilyvää kuvaa, jossa musta ja valkoinen karkottavat muut värit varjoihin.

Kulmikkaan nykivät kappaleet olivat kautta linjan aggressiivisia julistuksia, joissa viestit ladattiin maisemaan väkevällä voimalla. Perinteisen EBM:n ja modernimman rouhean elektron yhdistelmä toimikin erinomaisesti, kun molemmista maailmoista napattiin mukaan parhaita paloja. Vokaalien raa’an kylmä soundi ja teräksiset äänipinnat saivat jopa Yuppiescumin kaltaiset ryöpytykset toimimaan, eikä kaksikko joutunut silti tinkimään monisyisyydestään. Formalinin keikka toimikin oivana muistutuksena siitä, mistä festivaaleissa on parhaimmillaan kyse.

Ensimmäiset maan rajojen ulkopuolelta saapuneet vieraat nähtiin lauteilla, kun ruotsalainen Spetsnaz tarjosi kuulijoilleen perinteitä kunnioittavan EBM-kiertoajelun nostalgian maisemissa. Tapaus oli myös noteerattu laajalti yleisön joukossa ja setin alkaessa jostain ihmeestä esiin olikin ryöminyt melkoinen joukko ensimmäisen sukupolven EBM -poikia ja –tyttöjä henkseleissään, pystykampauksissaan, sekä asianmukaisen militanteissa asuissaan.

Retrohtavasta soundistaan huolimatta vokalisti Pontus Stålbergin ja perkussionisti/konevastaava Stefan Nilssonin perustamalla yhtyeellä on vuosia mittarissa vasta kymmenen, mutta duo otettiin vastaan kuin alkuperäinen tuote konsanaan. Spetsnaz taitaakin varhaisen DAF:n ja Front 242:n jalanjäljissä kulun ilman, että paketti vaikuttaisi kuitenkaan pelkältä visiottomalta kopioinnilta. Temppu ei ole helppo, joten täysi tunnustus herroille menestyksen kaavan löytymisestä.

EBM-kiuas alkoikin näissä kohdin lämmetä toden teolla ja herrain sähkösaunassa kelpasi nauttia koneiden kitkaisesta kolinasta. Spetsnazin kunnianosoitukset menneisyyden nimille eivät ehkä vakuuttaneet allekirjoittanutta täysin, mutta napakan naksuttavat biisit ja minimalistinen esiintyminen purivat lauteiden eteen pakkautuneeseen väkeen, joka otti tilanteesta kaiken tanssittavissa olevan irti. Ja bändihän on juuri sen arvoinen kuin mitä se saa kiskottua yleisöstään ulos, mikä ei ollut tällä kertaa todellakaan vähän.

Ruotsalaisten vetäydyttyä hurraavien väkijoukkojen edestä koitti taas pieni tauko ja tässä välissä itse festivaaliympäristöstä on sopivaa kertoa jotain. Isompi C-Halle ja pienempi C-Club sijaitsivat itse asiassa eri rakennuksissa, joiden välinen piha oli aidattu ja varattu erilaisille myyntikojuille. Tämän lisäksi kummankin rakennuksen vastakkaisilla puolilla sijaitsivat vielä pienet olutalueet penkkeineen kaikkineen, tosin eurooppalaiseen tyyliin kaikkien juotavien kanssa sai vapaasti vaeltaa vaikka minne, kunhan muisti pysyä itse festivaalialueen sisällä. Järjestelyt toimivat muuten moitteetta, mutta muutama penkkiryhmä lisää ei olisi varmasti ollut pahitteeksi kun juhlat kestivät päälle viisitoista tuntia, mutta takaisin asiaan.

Pääestradilla alkoi tasan kuudelta taas tapahtua, kun sanalla sanoen haastavan kirjoitusasun omaava [:SITD:] käynnisti EBM-industrial koneensa. Hakasuljeyhtye ei ole viidentoista olemassaolovuotensa aikana taipunut kompromisseihin, ja yhtye puskee edelleen härkäpäisesti eteenpäin yksiraiteisella elektrojunallaan, jonka kyytiä voi pitää joko junnaavana tai hypnoottisena, ihan kuulijasta riippuen.

Pääosa C-Halleen ahtautuneesta väkijoukosta oli selvästi sitä mieltä, että veteraanien musiikkia kelpasi kuunnella ja tunnelma kohosi jo ensi metreillä katon tuntumaan. Yhtye vastasi suureen suosioonsa vankalla soitolla ja myös soundien puolesta kolmikon setti lähenteli täydellistä suoritusta. Etenkin hiukan mahakas solisti Carsten Jacek tuntui olevan lähellä nirvanaansa, mutta herran hidastetulta vaeltelulta näyttänyt kävely pitkin estradia ei varsinaisesti vakuuttanut energisyydellään.

Takarivissä koneosaston hoitajat Thomas Lesczenski ja Francesco D’Angelo esiintyivät sentään huomattavasti keulakuvaa vauhdikkaammin ja kolmen miehen voimin vedetyt vokaalit loivat useaan kappaleeseen mukavasti lisäkerroksia. Tunnelmaa tiivisti myös hetkittäin täysin villiintynyt savukone, jonka syystä/ansiosta yhtyettä ei joidenkin kappaleiden aikana tahtonut erottaa lainkaan usvan seasta.

Pienistä puutteistaan huolimatta punnukset kääntyivät lopulta aika selkeästi positiiviselle puolelle, ja jopa tuhti savustus sopi tavallaan kokonaisuuteen. Mielenkiintoista oli myös se miten mystisen tunnelman trio onnistui luomaan, vaikka iso osa kappaleista lasketeltiin läpi suhteellisen kovalla tempolla.

Monet bändit julistavat olevansa timanttisia live-esiintyjiä, jotka viihdyttävät yleisöä kuin yleisöä, mutta harva näistä uhoajista pystyy luomaan kerta toisensa jälkeen sellaisen shown kuin saksalainen Welle: Erdball. Bitpopin pioneerit ovat alusta saakka luottaneet legendaarisen Commodore 64:n SID –äänipiiriin, jonka kirkkaisiin ääniin monet ryhmän kappaleista suoraan perustuvat. Statdthagenilaiset ovat lisäksi aina satsanneet shownsa näyttävyyteen ja näin oli asian laita myös nyt.

Tällä kertaa lavan laidoille oli rakennettu kaksi koroketta, joilla kauniimpaa sukupuolta edustavat Fräulein Venus ja Plastique esiintyivät. Korokkeita koristivat komeat loisteputkikolmiot, jotka nerokkaan rakenteen avulla lähtivät pyörimään aina kun neidot niin halusivat. Keikan aikana yleisön sekaan lensi mm. paperilennokeita, valtavia ilmapalloja, sekä loputtomia positiivisen energian aaltoja, jotka antoivat tilaisuudelle oman riehakkaan ja jopa ilkikurisen fiiliksensä.

Saksalaisyleisö osasi luonnollisesti ulkoa kaikkien merkittävien kappaleiden lyriikat ja esimerkiksi tarttuvat Ich bin aus Plastik ja setin avannut Der Telegraph kääntyivät useissa kohdin suoraksi joukkolauluksi. Suoraviivaisemmin kolisevat Hoch die Fahnen ja Starfighter F104G saivat myös runsaasti vastakaikua, mutta kaikkein suurimmaksi kohokohdaksi nousi silti raivoisaksi luennaksi kasvanut Monoton & Minimal. Kyseisen kappaleen aikana vokalisti Hannes ”Honey” Malecki intoutui suorastaan huutamaan lyriikoita voimalla, joka teki jo herran androidimaiseen habitukseen selviä säröjä.

Oman silauksensa tilaisuuteen toi se, että isolla taustakankaalla pyöri klassista Commodore 64:n Wizard of Wor –peliä hehkuttava video, jossa seikkailtiin jälleen sokkeloissa ja ammuskeltiin mörköjä muusiksi, kunnes paikalle saapui itse Wizard. Ne jotka tuntevat kuusnepan pelit ymmärtänevät sen nostalgisen riemun, jonka tämä sai mm. allekirjoittaneesta irti…

Lisää rautaista kokemusta päivän ohjelmistoon toi pitkän matkan industrial-metalin polkuja kulkenut kanadalainen Front Line Assembly, jonka neljän vuoden mittaisen kuivan kauden katkaissut Improvised Electronic Device nousi ehdottomasti vuoden 2010 suurimpien industrial-kiekkojen joukkoon.

Viime kesänä FLA:n setit koostuivat lähes tyystin uudesta materiaalista, mutta vuoden 2011 kiertueella painopiste on heilahtanut selvästi 90-luvun puolelle. Eipä sen puoleen, Bill Leebin johtama bändi voisi rakentaa settinsä vaikka 80-luvun materiaalin varaan, ja yhä kasaan saataisiin rautainen kokonaisuus, joka purisi luuhun saakka vielä 10-luvullakin. Sen verran rikas kanukkien historia industrialin saralla on.

Berliinissä keikka käynnistyi yhdeksän vuoden takaisella Gun siivulla, ja vanhempaa herkkua oli tämän jälkeen luvassa rutkasti lisää. Astetta nostalgisempi ote tuntui kelpaavan yleisölle ja etenkin 90-luvun puolivälissä sinkkuinakin julkaistut Circuitry ja Plasticity, sekä samaisen vuosikymmenen viimemetreillä työstetty Prophecy upposivat väkeen kuin Trabant suohon. Vanhojen helmien kyljessä myös tuoreemmat numerot, kuten Angriff ja loppuliukuun säästetty Shifting Through the Lens, nousivat jälleen aivan eri tavoin esille.

Vaikka taustoilla jyskyttivät tukevat koneseinät, näyttelivät rummut taas merkittävää osaa esiintymisessä. Hetkittäin kapuloissa takoikin jopa neljä bändin edustajaa, mikä toi soittoon alkukantaista voimaa ja lumoa. Setin puolivälissä estradille ilmestyi myös yllättäen Rhys Fulber ja takavuosina bändin riveihin tiiviisti kuulunut herra viihtyikin toisen konepostin ääressä aina keikan loppuun saakka. Näinköhän Fulberkin on palaamassa takaisin ruotuun kolmen vuoden ja yhden albumin mittaisen tauon jälkeen. Niin tai näin, FLA tuli, näki ja voitti, aivan kuten jo ennakkoon sopi odottaakin.

Eräs festivaalin ennakkoon hehkutetummista tapauksista oli Haujobb nimisen yhtyeen reunion-keikka, mutta jos totta puhutaan, niin koko suuruus oli jäänyt allekirjoittaneelle aiemmin lähes tuntemattomaksi. Pieni selvitystyö paljasti, että Haujobb on jälleen yksi niistä lukuisista orkestereista, jotka eivät ole juuri breikanneet saksankielisen Euroopan ulkopuolella. No, muun maailman ihmetellessä pääosin saksalainen yleisö oli haltioissaan ryhmän elävien kirjoihin paluusta, eikä ylösnousu olisi voinut sujua juuri tätä paremmin.

Alussa oli vain pimeä estradi, jonka syövereistä alkoi hissukseen kuulua ääniä. Nuo äänet voimistuivat ja voimistuivat, lavan takaosiin sijoitettujen valojen herätessä samanaikaisesti asteittain eloon. Valokeilat oli kohdistettu viistosti eteen ja ylös, joten aluksi sankan savun seasta saattoi erottaa vain epämääräisiä hahmoja. Kiireetön paisutus sai jatkua muutaman minuutin ajan, kunnes vokalisti Daniel Myer ilmestyi harmauden keskeltä mikrofonin äärelle ja keikka varsinaisesti käynnistyi.

Haujobb nappasi aikanaan nimensä Blade Runnerin maailmasta ja yhtyeen ihastus dystopisiin sci-fi maailmoihin kuului vahvana pohjavireenä kolmikon musiikissa. Kappaleissa ei ollut juurikaan perinteisiä osia, ja sävellykset ajelehtivat eteenpäin välillä aaltoillen toisinaan taas soljuen. Yhtyeen elektro-industrialissa tunnetilat olivatkin ne tärkeimmät tekijät, joiden ympärillä kaikki muu pyöri, biisien sulautuessa yhdeksi visioiden jatkumoksi. Keikan aikana kuultiin myös yksi täysin uusi biisi, ja Myerin mukaan seuraava levy on ulkona jo marraskuussa, joten Haujobbin toinen elämä vaikuttaa sangen lupaavalta.

Kolmikon keikan viimeinen vartti jäi kuitenkin harmillisesti näkemättä, sillä C-Hallen puolella festivaalin kulminaatiopiste oli kovaa vauhtia lähenemässä, joten seuraavaksi matka johti taas pääestradia.

Suicide Commandon aloittaessa osuutensa kävi selväksi, ketä ja mitä suurin osa paikallaolijoista olikaan koko illan odottanut. Johan van Royn johtama joukkio veikin yleisöä kuin pässiä narusta, juhlien saavuttaessa selkeän lakipisteensä. Raaka aggrotech jyräsi ja raastoi, eikä van Roy antanut yleisölle, bändinsä jäsenille tai edes itselleen tippaakaan armoa.

Selvästi painoa tiputtanut van Roy näytti olevan elämänsä vedossa ja poikkeuksellisen hyvällä päällä. Herran esiintymisissä on toki aina piisannut energiaa, mutta nyt parantunut fysiikka antoi mahdollisuuden entistä räväkämmälle esiintymiselle, ja tämän kortin konkarimme käytti maksimaalisesti hyväkseen.

Itse setti muodostui aika tarkkaan samoista elementeistä kuin heinäkuinen Kortrijkin vetäisy, mutta nyt yleisön ja artistin välillä säkenöi sellainen lataus, että lopputulos oli jotain ainutlaatuista. Mitenkään dissaamatta illan muita esiintyjiä on todettava, että van Roy vei tällä erää potin suvereenisti kotiinsa. Reilun tunnin mittainen koitos käynnistyi reippaasti Severed Headin voimin, jonka vanavedessä soivat takuuvarmat ässät Hate Me ja Death Cures All Pain.

Kerrostalon kokoiset soundit pysyivät hyvin paketissa, liverumpali mätki settiään antaen kokonaisuudelle juuri sopivan kylmäävän inhimillisen loppusilauksen ja yleisö osasi roolinsa ja käyttäytyi sen mukaisesti. Kuvamateriaaliltaan mielestäni turhan punainen Dein Herz, Meine Gier tasapainotteli jälleen sillä ohuella rajalla koska liian paljon on liian paljon, mutta van Roy sai pidettyä näissäkin kohdin langat tiukasti käsissään.

Suicide Commandon jälkeen olisi pitänyt odottaa vielä puoli tuntia, kunnes VNV Nationin keikka olisi alkanut, mutta Ronan Harrisin kopla jäi tällä erää todistamatta, sen verran takki oli tyhjentynyt pitkän päivän myötä. Olipahan taas kokonaisvaltainen kokemus industrialin, elektron ja kaiken muun asiallisen kolisevan musiikin ääreltä. Berlin City Industrial indeed!

Teksti ja kuvat: Mika Roth