Flow 2011 – lauantai

Kovan luokan keikkahurmos jyräsi peruutusuutiset alleen Suvilahden Flow-lauantaissa.

Provinssirockissa 2007 olleille saattoi Flow’n lauantaissa tulla ikäviä takaumia. Neljä vuotta sitten uransa suurimmaksi jääneessä nosteessa ratsastaneen Amy Winehousen piti tuolloin kruunata koko juhla, mutta laulajatar perui esiintymisensä viime hetkellä. Nyt oli erinomaisen Wounded Rhymes -pitkäsoittonsa turvin mainettaan paisuttaneen Lykke Lin vuoro, ja vaikka artistien välille ei kannatakaan vetää liiemmin yhtäläisyyksiä, ilmoitus Lycke Lin äkillisestä sairastumisesta aiheutti turhautumista ja ammottavan aukon Flow’n iltaan. Winehousen tilalle hoidettiin aikoinaan esiintymään teinihevibändi Sturm und Drang. Vastaavia riemukkaita korvausnumeroita ei Suvilahteen ehditty hankkia, mutta kuningattarensa ja häkellyttävän suvereenin kohokohtansa pettymyksellä koeteltu lauantai tuli kuitenkin saamaan – Janelle Monáesta.

Ponnekasta ennakkobuustia osakseen saanut 25-vuotias Monáe löi laatua odottaneetkin ällikällä. Ääriään myöten täyden Nokia-teltan valtasi hurmos, jollaisia elävän musiikki parhaillaan ja harvoin tuottaa. Tähti kuulutettiin lavalle teatraalisesti. Pian näkökenttä täyttyi Bond-henkisestä show-kiusoittelusta, hämäristä huppupäisistä hahmoista ja yltiöenergisistä musikanteista. Hypersoulin aallonharjalla ratsasti liikkeissään joukon aktiivisin Monáe. Ja teki mitä tahtoi, yleisö söi kädestä. Skitsahtavilla eeppisillä elementeillä kyyditetyt kappaleet ammensivat mustan musiikin ydinalueilta eivätkä sinänsä tarjonneet mitään erityistä. Kyseessä olikin vaille tunnin mittainen intensiteettipommi, tapahtuma, joka kiertyi Monáen hillittömän preesensin ympärille. Scat-perinteestä ammentanut vuorolauluosio tempaisi keikan loppupuolella jo antautuneen yleisön entistä tiiviimmin mukaansa Monáen yleisömeressä seikkailun lyödessä hommalle arvoisensa sinetin. Kerta kaikkiaan parasta, toisteisen hehkutuksen arvoista.

Lykke Lin peruttua Iron & Wine sai luvan esittää reilusti festarinormia pidemmän setin. Sam Beam seitsenhenkisine yhtyeineen otti avautuneesta tilaisuudesta kirjaimellisesti ilon irti. Massiiviseksi stadionamericanaksi alkuaikojen lo-fi-estetiikasta kasvanut Iron & Wine nimittäin houkui silkkaa soittamisen riemua. Yhtyeen puhaltajat, lyömäsoittajat ja kitaristit ovat soitintensa virtuooseja eivätkä turhaan peitelleet taitojaan. Suoraviivaisimmillaan ja suurimmillaan tuuttaus oli kuin mitäkin E Street Bandia, välillä hypättiin freejazzin ja 70-lukulaisen progen puolelle. Beam tulkitsi kappaleensa herkällä otteella, kuin lapsistaan huolehtien. Vaikuttavinta jälkeä syntyi albumillakin isosoundisten Rabbit Will Runin ja Walking Far From Homen versioista, mutta puolitoistatuntisen keikan aikana ehdittiin lillua myös puolivillaisissa folkrockvesissä ja ylipitkissä AOR-mateluissa. Enimmäkseen Iron & Winea tunnuttiin kuitenkin seuraavan lamaantuneen oloinen hymy naamalla, taidokkaasta musisoinnista nautiskellen.

Uuden aallon konepopin klassikko The Human League minimoi joutavan orgaanisuuden ja toteutti keinotekoista ja hävyttömän hittihakuista olemustaan minkä ikärajoitteiltaan pystyi. Janelle Monáen kokenut yleisö jaksoi tanssia ja iloita mukana ihailtavasti kun Philip Oakeyn luotsaama ryhmittymä polkaisi homman käyntiin köykäisellä uudella Never Let Me Gollaan. Samoin uudelta Credo-albumilta löytyvä Night People tuntui nuorisoflirttaavuudessaan hiukan vieraannuttavalta. Parhaiten toimivat odotetusti Dare-klassikon iskusävelmät kuten idioottimaisen nerokkaalla kertosäkeellä pelaava Open Your Heart. Don’t You Want Me sai aikaan kunnon yhteislauluakin, mutta on selvää, että kaikesta ortodoksista pelkistämisestä huolimatta paljon The Human Leaguen parhaasta loistosta on ikuisesti kadonnut. Etenkin hiukan sinne päin kailottaneen ja kulmikkaalta jalkapalloilijalta näyttäneen Oakeyn haluaisin mieluummin muistaa 80-luvun androgyyniydessä ja toispuoleisessa kampauksessaan. Pinnallisen tyylikkyyden nimeen vannovan yhtyeen keulakuvaksi mies tuntui nykykunnossaan aivan liian rennolta ja lähestyttävältä.

Päivän pliisuimmasta esityksestä vastasi New Yorkin melupopylpeys The Pains of Being Pure at Heart. Yhtyeen kahdella kehutulla albumilla vaihtelevan latenttina lymyävä ideaköyhyys ja tappajamelodiavaje nousivat liveolosuhteissa karusti pintaan. Sointi oli nättiä ja lähtökohtansa rehellisesti näyttävää, mutta toivottoman sisäsiistiä My Bloody Valentine -ihanteiden päivitystä. Vaaran tuntua sai turhaan odottaa. Tämä ei haittaisi, jos yhtyeellä olisi tarjota lumoavia ja puhdasta sydäntä liikauttavia popkoukkuja. Yhtyeen:n asiallisuus ja vaatimattomuus on kuitenkin kaikenkattavaa. Heart in Your Heartbreakin aikana tyylikkään nukkavierut pojat ja tyttö tuntuivat hetkellisesti innostuvan, mutta kaikkiaan lavapreesens haahuili jossain kunnon shoegaze-etäisyyden ja heittäytymisen haaleassa välimaastossa.

Cirkon mustassa ja lämpimässä kohdussa esiintynyt jyväskyläläinen yhden miehen elektropoporkesteri Barry Andrewsin Disko ei elävänä pystynyt aivan vastaamaan tallenteidensa herättämiä odotuksia. Arka ja hermostunut naivismi tanssi koko keikan ajan viehättävyyden ja vaivaannuttavuuden välisellä ohuelle raja-alueella kääntyen lopulta jälkimmäisen puolelle. Etenkin nimimerkin takaa löytyvän Jukka Hervan laulu tuntui paikoin tukehtuvan huulille. Plussaa kuitenkin Lampaita-kappaleesta ja erittäin tyylikkäästä lavaltapoistumisfanfaarista.

Kokeellisen konemusiikin saralla pisimmän korren veti Fricara Pacchu -kolmikko, jonka jäsenistä yksi esiintyi selin yleisöön. Yhtyeen esitys eteni noin kahden minuutin mittaisissa äänikollaasifragmenteissa, joista siirryttiin toiseen kuin Nintendo-pelin kentissä. Välillä kuultiin humoristista lasertunnustelua, välillä introverttia sähköjännitettä, välillä rytmejä, enimmäkseen ei. Noin puolen tunnin kuluttua esitys oli ohi ja mieli virkistyneen hämmentynyt. Fricara Pacchu levitti The Other Soundin ilosanomaa puhtaimmillaan, kokeili, innostui äänistä ilman värähdystäkään vakavilla kasvoilla.

Päivän onnistunein suomalaisyhtye oli päälavan iltapäivässä esiintynyt Magenta Skycode. Kolmella taustalaulajalla varustettu kokoonpano soi avaran tilan täyttäneellä laajalla kaiholla, paatoksella ja kunnianhimolla. Poptehdas nimeltä Jori Sjöroos muistuttaa vuosi vuodelta enemmän huomion itseensä vangitsevaa tähteä kadottamatta kuitenkaan päivänvaloa pakenevaa perusujoa vaikutelmaansa. Sjöroos tuntui olevan aidosti ihastunut ja innoissaan saamastaan lämpimästä vastaanotosta, mikä purkautui toisteisina ”olette ihania” -tyyppisinä välihuomioina. Basistina vierailleen Lauri Porran hevahtavat lava-asennot herättivät myös pientä huvitusta, mutta keskeisintä Magenta Skycodessa on tietenkin musiikki, valloittavan uljas ja etenkin Relief-albumin myötä toivorikas sellainen. The Simple Pleasures, vuosi sitten Flow’ssa tavatulle tyttöystävälle omistettu King of Abstract Painters, aina vaikuttava Hands Burn – kohokohtia riitti. We’re Going To Climb ja yhteislauluna luikautettu virsi Maa on niin kaunis päättivät keikan hiukan liian suuresti maailmoja syleilleisiin tunnelmiin.

Tästä Flow'n sunnuntaihin.
Tästä perjantaihin.

Teksti: Antti Hurskainen
Kuvat: Anssi Järvinen, Tomi Kukkonen, Jussi Hellsten, Vilhelm Sjöström