Flow 2011 – perjantai

Flow-festivaalin perjantaita hallitsivat syvän etelän melankolia ja kansaa villinnyt psykepop.

Kun joukko parrakkaita ja vakavia nuoria miehiä Texasista tunnelmoi täydellisen melankolisten lauluharmonioiden parissa, nousee tuoreimman pitkäsoittonsa The Courage of Others avauskappaleen Acts of Man kliimaksiin, on ilo pilkata ajatuksissaan Kauko Röyhkää. Rumba-lehden kesäkuisessa haastattelussa täkäläisen rockin vanhempi valtiomies purki ärtymystään ”uusien englantilaisten tai amerikkalaisten bändien” levyihin, jotka ovat ”tapettia”. Pyydettäessä esimerkkiä tästä tasapaksuudesta Röyhkä täräytti: ”Midlake!” Järjestyksessään kahdeksannen Flow-festivaalin perjantai-illassa tämä uudehko amerikkalainen bändi saattoi olla tapettia, mutta tavattoman kaunista, monitahoista, perinnetietoista, synkeää, jylhää ja kuitenkin lämminhenkistä sellaista. Itkettävää tapettia, täydellistä ”sitä samaa”.

Suomessa kolmannen kerran reilun vuoden sisään vieraillut Midlake valloitti suuren lavan ja kentän nimenomaan tasokkaalla kappalemateriaalillaan. Harvoilla yhtyeillä on vara heittää keikan keskivaiheilla Acts of Manin, Roscoen, Rulers Ruling All Thingsin ja Core of Naturen kaltainen nelikko ja onnistua tämän jälkeen huipentamaan esityksensä asiaankuuluvalla jylhyydellä. Etenkin Freddie Mercurylta viiksissään ja nahkatakissaan näyttäneen Paul Alexanderin säröbasson kuljettelema Roscoe soi kansaan vetoavalla nytkeellä. Myös uusi Tomorrow pakkasmetsään sijoittuneine taustakuvineen toimi enemmän kuin moitteitta.

Midlaken kaltaiseen dynaamiseen ja sävykkääseen suureellisuuteen ei sen sijaan yltänyt Nokia Blue Tentin sinessä esiintynyt Destroyer. Etenkin keikan alkuvaiheilla seitsemän musikanttia ja maestro Dan Bejar kärsivät kalseista tuuttaussoundeista, joissa torvet, kitarat ja synat kohisivat valtavana keskitaajuuspuurona. Ongelma korjaantui yleisömäärän lisääntyessä hieman, mutta kaikkiaankaan Destroyerin nykymuotoisena orkestraalinen kevytpsykedelia ei noussut kaivattuun lentoon. Se mikä komealla Kaputt-pitkäsoitolla soi pulputtavan jännittävästi tuntui teltassa samealta mutta ylikontrolloidulta möykyltä, jota edes Bejarin Serge Gainsbourgin ja Mark Linkousin välimaastossa kuljeskeleva peterpanmainen karisma ei onnistunut pelastamaan.

Suomen parhaan turkulaisen laser metal -yhtyeen Nightsatanin pyrkimys viedä kuulijat tiloihin jäi sekin puolitiehen. Syyt palautuvat esiintymispaikan ja ajankohdan valintaan, sillä Open Source Stagen kapea ja sohvilla täytetty baaritila Heineken-kuoseineen täytettynä vielä valoisan illan äänekkäästi juttelevalla ja humalaansa nousevalla festarikansalla teki synkistelyorgian mahdottomaksi. Huolellisessa ja muovisessa synametalissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, muttei yhtyettä tunteville mitään uuttakaan. Välispiikit mörähtelivät kolmella kielellä pahuuden sydämestä ja Death Chess 2000 on varmasti yksi viime vuoden hienoimpia kappaleita. Lisäarvoa, joskin hiukan triviaalia sellaista, tarjosi Tomi Leppäsen läsnäolo lavalla, jossa hän loihti koomisen synkkiä ja harvoja kauhuefektejä jo valmiiseen triosoundiin vain osoittaakseen, että Tomi Leppäsen todella kuuluu soittaa kaikissa Suomen parhaissa bändeissä.

Pitkin iltaa kuultujen ”arielpinkissä nähdään” -tyyppisten vannotusten runsaudesta, NYT-liitteen käskeväsävyisestä hehkutuskolumnista ja lopulta telttaan ahtautuneesta ihmismassasta saattoi päätellä, että Ariel Pink’s Haunted Graffiti oli yksi odotetuimmista Flow-vieraista. Humoristisemmalta Iggy Popilta äkkipikaisine liikkeineen vaikuttanut Pink ei tuottanut pettymystä, vaan löi yhtyeineen pöytään ammattitaitoisuudessaan hersyvän aurinkoisen psykepoptripin. Täyttymystä tarjottiin jo alkumetreillä kun Before Today -albumin hitti Round and Round kajahti ilmoille saaden enimmäkseen hymyilevän juhlaväen hurmoksen partaalle. Paikoin Ariel Pinkin määrätietoinen riemukkuus lipsahteli rutiinisuorittamisen mutta viihdyttävänä säilyneen sellaisen puolelle. Melodinen tarkkanäköisyys, kummajaismaista rockenergiaa säteilevä lavakarisma ja alkuyön vastaanottavainen into loivat yhdessä edellytykset yhdelle perjantain onnistuneimmista keikoista.

Suurten lavojen tarjonnan vastapainoksi uuden sirkuksen Cirko-tilaan oli koottu kokeellisempaan musiikkiin keskittynyt The Other Sound -kokonaisuus, jonka artistivalintoja oli tänä vuonna tekemässä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilä. Pysyvänä osana Cirkon Flow-tarjontaa oli Ivana Franken valon ja pimeyden ulottuvuuksilla pelannut installaatio, joka onnistuikin tempaamaan räikeän ylihintaisten juomien, vessajonojen ja yleisen melun täyttämästä festivaalitodellisuudesta.

Aikaa, auringonpaistetta ja myöhemmin illalla kylmyyttä hylkivää toismaailmallisuutta saattoi imeä myös Cirkossa kuulluista keikoista, joiden seuraaminen hoitui säkkituoleilla makoillen. Perjantain tarjonnasta Avaruksen kilkuttavan ja impropohjaisen työstön ohella suurimman vaikutuksen teki belgialainen Ignatz kitaroineen. Lippispäinen ja katsekontakteja vältellyt taiteilija irrotteli hauraiden kitaraluuppien päälle Neil Young -tyylisiä soolofragmentteja ulvoen etäännyttävien filtterien läpi kuin 1940-luvun kotidemolla. Toisaalta Ignatzin ilmaisu oli tiukasti kiinni bluesukkomaisessa itsetutkiskelun perinteessä, toisaalta unenomaisessa ja milloin hyvänsä hajoavassa liidossa, Galaxie 500:ia sivuavassa etäisessä herkistelyssä. Yhtä kaikki; mies ja kitara -konsepti venyi. Vaikka Cirkon lattialta kuuli keikan aikana myös pontevaa kuorsausta, seurasi suuri osa yleisöstä Ignatzin meditatiivista touhua hypnoosissa.

Tästä Flow'n lauantaihin.
Tästä sunnuntaihin.

Teksti: Antti Hurskainen
Kuvat: Tomi Kukkonen, Jussi Hellsten