15.08.2011
David Scott Mustaine (s. 1961) muistetaan yhtenä amerikkalaisen thrashin tärkeimmistä kitarasankareista ja samalla myös yhtenä viime vuosikymmenien pahimmista rock-diivoista.
Paasilinna
Dave Mustainen ja Joe Laydenin Heavymetal-muistelmat etenee taiteilijan omin sanoin ja luonnollisesti kronologisesti aina hankalista lapsuusvuosista mutkikkaaseen teini-ikään, rockin voiman löytymiseen, huumehörhöilyihin, Metallicaan, Megadethiin, rocktähteyteen, huumeaddiktioon, urakuoppaan, uskontoon ja perhe-elämän auvon löytymiseen – ja taas Metallicaan, Megadethiin ja rocktähteyteen. Järjestys on selkeä, näkemys taattua Mustainea, mutta vähän avoimemmin ja laajemmin kuin mihin esimerkiksi lehtihaastattelujen yhteydessä on totuttu.
Kiharapäinen kirvesmies nostaa tarinansa keskiöön vaikeat ongelmansa alkoholin ja huumeiden kanssa sekä päättäväisyytensä tehdä Megadethista Se Juttu. Tarinan kulkua varjostaa kaiken aikaa Metallican jäsenten ja Mustainen välinen vuosia vuotanut paha veri, joka sai alkunsa jo ennen Metallican suuruuden päiviä, kun Mustaine toimi yhtyeen toisena kitaristina. Jo tuolloin diivailusta ja omien kuvailujensa pohjilta myös varsin sekavasta käytöksestä hyvän otteen saanut Mustaine sai sittemmin rahtusen isommaksi metallibändiksi nousseesta yhtyeestä kenkää omien törttöilyjensä takia eikä ole varmaa onko sota vieläkään varsinaisesti päättynyt.
Mustainen onneksi potkut johtivat Megadethin syntymiseen, joka on pitkän uransa aikana myynyt miljoonia levyjä, kiertänyt lukuisia kertoja ympäri maailmaa ja joka kuuluu metallin historiassa tärkeimpien ja innovatiivisimpien thrash-aktien listan kärkipäähän. Menestysmielessä Megadethista ei koskaan tullut Metallican veroista kaiken kansan suosikkia, erinäisistä yrityksistä huolimatta.
Osaltaan tähän on varmastikin vaikuttanut Mustainen tarkka näkemys bändinsä imagosta, jäsenistöstä ja eritoten heidän kelpoisuudestaan pysyä sen riveissä. Viime vuonna bändistä hävinnyt basisti James LoMenzo oli kaikkiaan viidestoista Megadethissa soittanut muusikko. Mustaine näkeekin paljon vaivaa selitelläkseen erinäisten potkujen syitä, joista yllättävän harvoissa tapauksissa ainakaan Mustainen mukaan oli kyse silkasta egoilusta.
Kirjan tympeyttävimmäksi tekijäksi jääkin sen yksipuolisuus. Kyse on Mustainen kertomuksesta omasta elämästään. Ulkopuolisten näkemykset tulevat nekin esiin, niin kuin sankari ne muistaa. Pariinkin otteeseen jää väkisinkin miettimään, onko Laydenin roolina ollut vain nauhurin päällä pitäminen ja nauhojen puhtaaksi kirjoittaminen. Ei ole kiistämistä etteikö tarina olisi joka tapauksessa mielenkiintoinen, mutta tällä metodilla vajaat 400 sivua käsittävä teos jää aika puisevaksi.
Yksipuolisuus ei koske pelkästään kirjan näkökulmaa vaan myös sen aihepiirejä. Edellämainitusti keskiössä viihtyvät päihdeongelmat, Metallica-ongelmat ja Megadethin kokoonpanon vaihtuvuus. Kerronnan musiikillinen puoli on hyvin rajoittunutta, mutta ilmeisesti The Dirtin kaltaisten rock-kirjojen suosio vaatii edelleen uhrinsa. Tokihan heroiinin nuuskailusta ja naisten iskemisestä jaksaa aina tovin lukea, mutta olisi Mustainen suonut keskittyvän kaivelemaan syvemmin vaikka Countdown to Extinction -klassikon (1990) taustoja sikailujen sijaan.
Kokonaisuudessaan Mustainen tarina on miehestä kiinnostuneelle – ja hänen vilpittömän egoistista kerrontatapaansa kestävälle – jossain määrin suositeltavakin teos, jonka ei kuitenkaan voi väittää sisältävän mitään erityisen suurta lukuvimmaa kirvoittavaa. Jos Mustainen epistolaa verrataan vaikka samanlaiseen tyyliin etenevään Lemmy-elämänkertaan, tuntuu edellämainittu yllättävän sieluttomalta. Lemmyyn vertaaminen ei ehkä ole kovin oikeutettua, mutta kiharainen virtuoosi olisi kenties voinut antaa muistojensa ruostua rauhassa vielä tovin ajan. Kiinnostuneiden kannattanee muutenkin odotella jahka kirjasta ilmestyy tuoreampi painos, Asko Alasen muotopuoleisesti pätevä suomennos ei ole aivan toivotun- tai totutunlaisesti skarppi.
Teksti: Aleksi Leskinen
