Ilosaarirock 2011 - lauantai

Ilosaaren lauantaissa loistivat kotimainen indierock, väsymättömät konkarit, pätevät mättäjät, japanilaiset erikoisuudet sekä yksi suomalaisen rockin odotetuimmista keikoista.

Desibeli.netin osalta 40. Ilosaarirock käynnistyi Rubikin parissa. Tänä vuonna YleX-lavan korkannut kollektiivi ei aivan onnistunut vakuuttamaan Provinssissa, mutta tällä kertaa oli isompi vaihde silmässä. Torvi-iloittelu ja railakas World Around You nappasivat kerrasta kyytiin myös ahkeraan tahtiin täyttyneen teltan yleisön.

Vauhdikkaasti soittimesta ja laulusta toiseen rientänyt poppoo villitsi ja vangitsi juuri sopivassa suhteessa eikä rutiininomaisuuden katala löyhkä löytänyt tietään sieraimiin. Settilista ei ollut kokenut kuukaudessa kovin suuria muutoksia, mutta jo hivenen liiankin tuttu Goji Berries toimitti osansa juuri oikeassa paikassa. Kesäistä ja riemastuttavaa fiilistä ympärilleen levittävä kappale viritti Ilosaarirock-tunnelman todella kohdilleen. Kerrassaan mainio avaus.

Kesken keikan paikalle saapumisesta huolimatta Michael Monroen energia imaisi välittömästi mukaansa. Muiden muassa Sam Yaffalla varusteltu miekkosen yhtye pisteli menemään railakasta rockia ja totta kai myös huuliharppua ja saksofonia saatiin kuulla aitoon, räikeään glam-henkeen.

Nokkamiehen itsensä kiipeillessä vaarallisen näköisesti lavan kannatinpalkeissa ja julistaessa rock-sanomaansa hengästymättä ei voinut kuin ihailla esiintymisen fyysisyyttä. Eihän se mikään yllätys ole, että Monroella riittää energiaa, mutta on sitä silti aina ihastuttavaa todistaa käytännössä. Rokkari kiipeili järjestysmiesten iloksi lavarakenteidenkin seassa korkealla yleisön yläpuolella.

Yleisö sai kuulla tuoretta Monroen materiaalia, mutta poimintoja oli tehty myös sieltä täältä herran muulta uralta. Kohokohtina keikassa olivat tietysti Hanoi Rocks -klassikot Back to Mystery City ja Malibu Beach Nightmare. Encorena saatiin vielä todistaa kaoottista versiointia Iggy and the Stoogesin legendaarisesta kappaleesta 1970. Monroen esitys oli vain sijoitettu harmittavan aikaisin päivälle - vaikka esitys toi hymyn huulille alkulämmittelynä, se olisi voinut toimia illemmallakin yleisönvillitsijänä.

Metalliaktien puolesta lauantain äänenavaajana toimi jo toistamiseen rekkalavan valloittanut tamperelainen Medeia. Juuri kesän korvilla kolmannen albuminsa Abandon All julkaisseen bändin ei juuri tarvinnut todistella mistä kovan liveaktin maine ja edellämainitulle levylle useissa medioissa ropisseet täydet pinnat ovat peräisin. Murskaavista riffeistä kipinöi rujoa energiaa eikä lavalla juuri tylsiä hetkiä nähty.

Medeia onnistuu yhdistelemään toiminnassaan majesteettisiin mittoihin kasvavia tuomiopäivän visioita ja tuiman tekniseksikin usein yltyvää kitaran kuritusta vajoamatta monotonisuuteen. Kokonaisuuden kruunaa sekä sovitusten että myös useamman vokalistin suoma dynamiikka. Kotimaisten murinavokalistien aatelistoon kuuluvan Keijo Niinimaan sivutukijoina toimivat sekä kitaristi Samuli Peltola, basisti Samuli Kuusinen sekä eteerisemmästä värityksestä vastaava syntsavahvistus Laura Dziadulewicz.

Mitä livekokemuksen intensiivisyyteen tulee, täydentyi pittien ja heiluvien päiden myllerrys vielä synkän lunastamisen vastavoimalla – eli puhdasmielisellä urpoilulla. Lavalla nähtiin fiilistelytapping-kitarointikilpailua ja karhumiesten eeppistä riehuntaa eikä setin päättäneen Cold Embracen kohdalla yleisöltä vaadittuja ”pahoja greippejäkään” tarvinnut kahdesti pyytää. Harvemmin sitä lähtee metallikeikalta sekä vaikuttuneena että vahvasti viihtyneenä.

Yksi festivaalin odotetuimpia hetkiä koettiin, kun brittipunkin kummisedät, Buzzcocks, saapuivat villitsemään YleX-telttaa. Jo ensimmäisistä sävelistä lähtien yhtye osoitti ettei iästä huolimatta syke pääse sammumaan. Mitään turhia välispiikkilätinöitä ei kuultu eikä kappaleiden välillä liiemmin pidetty taukoja suosionosoituksia varten. Tyly ja railakas lähestymistapa sopi erinomaisesti.

On ihmeteltävä mitähän keikkaa eräänkin suuren iltapäivälehden toimittaja oli käynyt katselemassa, kun tunnelma oli kuulemma laimea. Ainakin desibeli.netin edustajan keikka eturivin pogoajien ja pitissä riehujien keskellä oli yksi festareiden ihastuttavimpia kokemuksia ja hikisyydessään vertaansa vailla, huolimatta siitä että yhtyeen nokkamies Pete Shelleykin näyttää jo lupsakalta isoisältä jolta ei odottaisi lainkaan niin ankaraa paahtoa.

Mielenkiintoisinta olikin, että juuri tämän yhtyeen aikana eri sukupolvet tuntuivat löytäneen toistensa seuran niin sutjakkaasti. Arviolta ikähaitariltaan 15-20-kesäiset riehuivat siinä missä hieman vanhempi punk-sukupolvi otti rennommin taka-alalla ja nyökytteli päätään hyväksyvästi - eksyipä vähän iäkkäämpää väkeä myös riehujien puolelle. Rockfestareiden kauneinta antia siis.

YleX-teltassa esiintyneen Iced Earthin laulaja Matt Barlow on jättänyt paikkansa yhtyeessä ja ryhtymässä täysipäiväisesti poliisin uralle. Barlowin toiseksi viimeiseksi keikaksi yhtyeen riveissä jäi YleX-teltassa yllättävän pienelle mutta toisaalta innolla mukana olleelle yleisölle esiintyminen.

Kaikki yhtyeen tunnetuimmat biisit käytiin lävitse vakaan ammattitaitoiseen tapaan. Pitkät ja polveilevat kappaleet eivät palvelleet joitakin kovasti pittejä toivoneita, vaan ne vaativat jopa ihan oikeaa kuuntelua. Iced Earthin veto oli festivaalin keikoista mahdollisesti eniten se, josta pystyi nauttimaan parhaiten vain keskittymällä rauhassa itse monipuoliseen musiikkiin.

Ja onnistunutta tavaraahan kyseessä on. Yhtyeen muihin kappaleisiin verrattuna lyhyt mutta väkevä Last December, Jack ja I Died for You olivat suorastaan pysäyttäviä hetkiä. Lopussa kuultu pitkä Something Wicked -biisitrilogia sai myös suosiollisen vastaanoton. Encorena luonnollisesti kuultiin yhtyeen nimikappale – mikäpä olisi parempi tapa Barlow'n lähdön huomioonottaen.

Oli varsin selvää että Iced Earthia oli tullut lähinnä katsomaan Ilosaaressa vähemmän viihtyvä festarikansa jolle riittää Suomessa kuitenkin joka niemen notkossa – hevimiehet. Sen tähden pienehkössä yleisössä enemmän nauttiakseen olisi tarvinnut tuntea yhtyeen tuotanto oleellisemmin. Satunnainen katsoja ei tuntunut saavan aivan kaikkea kokemuksesta irti.

Japanista tullut Melt-Banana oli sitten jotain aivan muuta. Kun viime vuonna Ilosaaren hämmentävimmästä keikasta piti huolta supisuomalainen Circle krautrock-psykedelioineen, saarivaltiosta asti raahattu nelikko onnistui loihtimaan kitara-rummut-basso-kombolla ja efekteillä aikaan mitä erikoisempia ja railakkaimpia äänivalleja.

Melt-Bananan tapauksessa on aivan turha analysoida erillisiä kappaleita, niin vahvasti kyseessä on yhtenäisestä kokemuksesta, railakkaasta taideroiskauksesta. Osaltaan tätä vaikutelmaa korostaa se, että keikan puolivälissä saatiin nauttia kahdeksan kappaleen, mutta vain parin minuutin pituinen punkahtava, avantgardistinen biisikimara, jossa kappaleet kuten His Name Is Mickey loppuivat ennen kuin pogoajat ehtivät ensimmäisestä hypystään maahan laskeutua.

Suotta aliarvostettu, hieman Big Blackiin verrattavissa oleva noiserock-yhtye onnistui tuomaan hymyn huulille Sue-lavalla. Kaaosta, katkonaisesti räsähtelevää raivoa ja ajoittain hitaasti valuvia äänimassoja. Laulajatar Yakon chihuahualta kuulostava kimakka ääni, karismaattinen teatraalisuus sekä vahvasti murtavalla englannilla lausutut välispiikkikohteliaisuudet ja hengityssuojaa käyttäneen kitaristi Ichiro Agatan kikkailut kruunasivat keitoksen. Kertakaikkisen ihastuttavaa ja virkistävää.

Päälavalla rokkien lauantain päättänyt esiintyjä oli sitten se kauan hehkutettu Sielun veljet. Niin se vain on, että kun jotain odotetaan enemmän kuin kuuta nousevaa, ei se koskaan voi nousta sellaiseksi kokemukseksi kuin ehkä pitäisi. Siekkareiden keikkakuntoa on totta kai hehkutettu puolilegendaarisena kautta suomalaisen pop-musiikin historian, mutta nyt ainakin basisti Jouko Hohkon innostus tuntui jääneen backstagelle, vaikka herrat Ismo Alanko ja Jukka Orma omasta puolestaan rautaisesti rokkasivatkin. Soitossa ei toki ollut mitään vikaa. Erityisesti hypercoolin Alf Forsmanin rummuttelut iskivät todella jämäkästi.

Suurempi ongelma on kuitenkin itse Ilosaarirockissa ja Sielun veljien imagossa. Vaikka oli ilahduttavaa todistaa myös niitä erikoisempia Veljien kappaleita, kuten Satama ja keikan aloittanut Lapset, oli ympäristö niiden esittämiselle väärä. Iso päälava ei yksinkertaisesti ole oikea paikka Sielun veljien musiikille. Veljet olisivat olleet huomattavasti paremmassa paikassa esiintyessään isossa ja hikisessä YleX-teltassa kuin avoimella kentällä, jossa vain eturivissä hurmio tuntui tarttuneen katsojiin.

Tilaisuus oli siis kappaleiden shamanistiselle voimalle aivan liian iso eivätkä asiaa auttaneet ollenkaan yleisössä mukana telmineet, oletettavasti varta vasten keikan tähden paikalle raahautuneet vanhemmat rokinkävijät joiden käytös oli vähintäänkin kyseenalaista. Mikä piru siinä on, että mitä lähemmäksi keski-ikäisyyttä ikäjakauma käy festarikeikoilla, sitä töykeämmäksi väki käy?

Siltikään nerokkaimpien kappaleiden voimaa ei onnistuttu aivan himmentämään. Sielun veljet on edelleen Suomen merkittävin postpunk-yhtye ja suosioonsa nähden hämmentävän kokeileva. Emil Zatopek, Karjalan kunnailla, Tuulelta vastauksen saan ja Järviä, järviä ovat edelleen tehokkaan maanisia biisejä. Laulu ja keikan ehdottomana kohokohtana soinut Ihminen taas rauhoittavan kauniita, mutta sovituksellisesti suomalaiseen rockradiomusiikkiin verrattuna silkkaa hulluutta.

Vaan eipä niitä suurimpia ja kuuntelijaystävällisempiä loilotushittejä jätetty rämpyttelemättä, vaikka Veljien fanina sitä vähän salaa toivoikin. Encorena saatiin sitten luonnollisesti kuunnella Peltirumpua, Kanoottilaulua ja Rakkaudesta -veisua. Ratkaisuna arvattavia, yhtyeen maineeseen nähden jopa aivan liian showmiesmäisiä. Ja olisiko ollut liikaa vaadittu saada kuulla edes yksi kappale aivan liian aliarvostetulta Softwood Music Under Slow Pillarsilta?

Viimeisenä raikasi joka tapauksessa Tuomari Nurmion klassikko ja Veljien keikkaohjelmistoon aikanaan vakiona kuulunut Huda huda, jonka tahdissa rokkikansa vaelsi kuka omaan, kuka jonkun toisen punkkaan. Sielun veljien keikka jätti ristiriitaisen olon. Toisaalta oli iloinen saadessaan todistaa ainutkertaista tapahtumaa. Nytpä se on sitten nähty, vihdoin. Toisaalta sitä toivoi, että myös ainutkertaiseksi se jäisi. Ajoittain kun esitys tuntui vain Ismo Alangon keikalta, jossa nyt taustabändinä soitti eräissä Sielun veljissä joskus soittaneita heppuja.

Tästä pääset Ilosaaren sunnuntaihin.

Teksti: Mikko Lamberg, Aleksi Leskinen
Kuvat: Aleksi Leskinen