Pori Jazz 2011 - perjantai

Perjantain Kirjuri-paketti oli rytmimusiikin juhlaa, äänioikeutettujen täydellisyyttä, rectumeihin släppäystä, ajoittaista pornoilua sekä 2000-luvun Tom Jones.

Nuoremmalle väelle suunnattu Kirjuri-paketti tarjosi rytmimusiikin riemujuhlaa, ja ennen kaikkea iloisten esiintyjä-yllätysten kavalkadin. Esinäytöksen soi Felix Zenger, beatboxaaja vailla vertaa. Äijä ei tosiaankaan ole mikään Casio, eikä hänen esityksensä friikkishow! Mies loihti pelkällä suullaan + mikrofonilla rytmiikkaa sekä efektejä sen luokan musikaalisella luovuudella, että kaikilta muilta paitsi häneltä pitäisi poistaa äänioikeus. Zenger esitti verraten vähän materiaalia yksin, mutta koko 45-minuuttinen soolona olisi ollut fyysisessäkin mielessä kohtuuton vaatimus. Vaan ne parit Zengerin omat kaksiminuuttiset olivat kyllä kompaktia musiikillisen turpakäräjöinnin riemujuhlaa, niin hersyvää, että melkein tuli kuset housuun: on aina nautinto seurata sitä, miten yksi ihminen on hionut oman juttunsa täydelliseksi. Bändi tuki Zengeriä mm. spurttaajarappari Tommy Lindgrenin sekä Petteri Sariolan akustisen kitaroinnin voimin, ja toinen toistaan uskomattomat triolisikakompit -pakko edes yrittää kuvata sanoin!- upottuivat saumatta kokonaisuuteen. Harvoin on Kirjurille saatu näin vallattoman mukaansatempaavasti botniva aloitusnumero.

Zengerin jälkeen lavan valloitti barcelonalainen yhtye Ojos de Brujo. Yleisön joukkoon huomattavan monilukuisesti soluttautuneista almodovariaanisista eteläeuroopattarista saattoi päätellä, että nyt on tulossa jotain tulista ja suosittua. Tulikin, ja vielä paljon enemmän. Pari ensimmäistä kappaletta lupaili geneeristä latino-pseudofuusiota, mutta sitten käynnistyi kakkosvaihde, ja paketista kehkeytyi henkeäsalpaava flamencon, salsan, funkin, hiphopin, rapin ja fuusion fuusio! Monasti se ”fuusioudeksi” mainostettu on käytännössä päälleliimattua säkkipilli + sähkökitara -divisioonaa, mutta nyt kyllä saatiin perkeleenmoista, iberiaanista 16-osatykitystä, jonka konekiväärimäisyys päihitti jopa nopeimmaksi luulemani em. Lindgren-paran. Setin huippukohdassa basisti Martin Javier släppäsi itsensä ihmisten sydämiin, tai oikeastaan rectumeihin, jos rehellisiä ollaan. Hän myös tykitti muun kompiston kanssa niin tarkasti yhteensoitettuja, mielipuolisia rytmiikoita, että seuraavia esiintyjiä kävi sääliksi jo tämän setin loppupuolella, viimeistään kahelintoimivan väiskivemmelsääri warnertoons -lopetuksen melskeissä. Ilmassa oli hieman Lee Lewis vs. Chuck Berry -ilmiötä. Tällä kertaa paljon oli paljon, ja rytmi priorisoitui härskisti melodian edelle. Espanjalaista locoisuutta parhaimmillaan, ei voi muuta sanoa.

Aloe Blaccin ei kuitenkaan tarvinnut hävetä tonaalis-rytmillisen paellan jälkimainingeissa. Häntä olisi saattanut luulla geneeriseksi välimallin bulkkiretrohiphoppariksi (tai shampoomerkiksi), mutta mies liikuskeli mustalla soul-akselilla häkellyttävän hyvin, laulaen taloudellisesti, ylilyömäti. Ainoaksi miinukseksi jäi jatkuva yleisön laulattaminen ja tapututtaminen. Somebady say vähän sitä ja tätä vähän väliä. Taustabändi ui erittäin taitavasti mustanmusiikin eri vivahteissa, loihtien mukaan jopa ajoittaista pornoilua. Niitä positiivisimpia duurikappaletta olisi saattanut oikeasti luulla Stevie Wonderin tekemiksi, mikä ei ole vähän se! Erittäin luontevaa oli myös Marvin Gaye -maailmassa liikkuminen. Blacc ei missään vaiheessa hairahtunut pastissin tai imitoinnin puolelle, mikä teki hänestä oikein sympaattisen tuttavuuden. Hyvää pehmosoulia!

Näiden kolmen antoisan artistin jälkeen supertähti Ricky Martin tuntui vain ja ainoastaan valjulta. Muttei hänelle voi eikä kannata vihainen olla: nyt vain mentiin popin, showbisneksen ja tuotteistuksen puolelle, ja niille löytyy ostajakunta nimeltä fanit, that's it. Ja kun fanit tulevat kuuntelemaan laskelmoidusti sekoitettujen ja ravistettujen rickymartineiden spektaakkeleja, saavat järjestäjät rahaa, ja kun he saavat rahaa, voivat he jatkossa panostaa myös kvaliteettiin, jazziin, upeisiin tärppiesiintyjiin. Toki hiukan harmitti, että moni Martinin maneeri sai massiiviset, 30-luvunsaksamaiset ihailut ja suosionosoitukset, vaikka aiemmat esiintyjät olivat vastaavat elkeet jo tehneet iltapäivemmällä paremmin ja jalostetummin.

Mutta myönnän, että omassa silmässäni on malka. Ricky Martinissa nimittäin on korkea Tom Jones -indeksi: väittäisin jopa, että Martin on 2000-luvun Tomppa. Hänen äänessään on se sama roso ja olemuksessaan sama machoilutendenssi kuin Walesin Tiikerillä. Juuri he, jotka haluavat nähdä lauteilla 30-40 -vuotiaan tomjonesin, valitsevat Ricky Martinin. Samalla tavalla suurta näytöstä tanssijattarineen kaikkineen se Joneskin on tehnyt kulta-aikoinaan Vegasissa sun muualla. Vetreä Martin vetoaa täysin samoihin vaistoihin kuin pakostakin seestynyt Jones. Missä Martinilla maorimaiset tatskat, siinä Jonesilla ryijymäiset rintakarvat.

Eli makuasioiden haltuun tämäkin. Itse pidän tietenkin enemmän Jonesin piiseistä kuin Martinin alkeellisemmista, populistisista valelatinorallatuksista. Niin ikään pidän enemmän Jonesin hyväntuulisesta pikkupoikamaisuudesta kuin Martinin itsetietoisesta, arroganttejakin sävyjä hohkaavasta dressmann-bokserimainos -patsastelusta.

Itseäni miellytti ja kutitti Martinin keikassa eniten se, että hän oli paluumatkalla kuulemma pysähtynyt forssalaisella huoltiksella. Tuon luokan kontrasti on omiaan sokeuttamaan kenet tahansa.

Tästä Pori Jazzin lauantaín tunnelmiin.
Tästä sunnuntain tunnelmiin.
Tästä takaisin torstaihin.

Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki