14.07.2011
Kirjurinluoto / Pori
Porilaisen vankilasimulaattorin käynnistyspäivä tarjosi universumin räjähtämispohdintaa, lubrikoituja liukutankoja, nostalgiaa ja lavalle lentäviä inkontinenssisuojia.
Tämänvuotiset Jazzit olivat allekirjoittaneelle tervetullutta hermolepoa Seinäjoen tangomarkkina-gomorran jälkeen. Sekä Seinäjoen että Porin kuuluisat kesätapahtumat ovat toki ihmispaljoudeltansa kumpainenkin jossain kiirastulen ja anuksen luvattoman käyttöönoton välimaastossa, mutta ne mieltyvät silti toistensa peilikuviksi: tangomarkkina-aikainen Seinäjoki esittäytyy cronenbergistisenä Kekkos-disneylandina, jossa aika on jumittunut, monoskärki-osasto soi nonstoppina surroundina, ja mikä tärkeintä: neekereitä sun muita mamuja ei näy missään! Tangomarkkina-areena on palanen sitä kadotettua, sodanaikaista Suomea, jota me kaikki kaihoamme, eikös vain? Pori Jazz taas on 1:ä kuin käänteiset Tangomarkkinat: 55-71 €:n lipun ostaessamme maksamme myös siitä, etteivät hauskanpitoaluetta ja näkökenttäämme häpäise ketkään perkeleen kiitoshupparihompanssit. Seinäjokelainen mukaviaton ja -puhdas lumemenneisyys ja porilainen, kaikkiruokainen tulevaisuus eivät koskaan kohtaa.
No niin. Kohderyhmä non gratat on mitä todennäköisimmin saatu lopettamaan lukeminen, joten voinemme jatkaa.
Kirjurinluodon pääareenan ohjelmisto oli tänä vuonna erityisen mielenkiintoinen. Tuttuus, tinkimättömyys ja marginaalimpi kama löivät kättä aiempia vuosia paremmin. LP46-jatkoteltan tarjonta oli myös kohdallaan 22-Pistepirkkoineen, Palefaceineen ja Mos Defeineen: etenkin viimeksimainittu oli kuuleman mukaan ollut musiikillisesti positiivinen yllätys välimallin leffaräppäriksi mieltyvältä artistilta. Harmi vain, että viime vuosina törkeästi nousseet lippujen hinnat nostivat takuulla LP-teltta -jazzarointikynnystä: nurinaa kuului useammalta taholta. Itse nurisin tänä vuonna eniten siitä, että Kuusamon muikkuja myyvä teltta oli joutunut siirtymään Kirjurinluodolta jazz-kadulle!
Aiempina vuosina kirjaamani käytännön Pori Jazz -pirkkaniksit pätevät yhä. Niihin lisäisin tässä vaiheessa parkkivinkin. Eli jos olette omalla autolla liikenteessä, etsikää kartalta Länsipuisto (katu) ja ajakaa sen ilmaisille 24h-parkkipaikoille. Nämä ovat niitä juttuja, joita pk-seudun festivaalit eivät koskaan pysty tarjoamaan, ja joista Porin tulee sekä olla ylpeä että pitää kiinni.
Eli ei muuta kuin pressipassi kaulaan ja ahteri porilaiseen vankilasimulaattoriin (= Kirjurinluoto Arenan pitkät puupenkit). Neljän päivän Kirjuri-maraton alkoi täydellisen ilman vallitessa. Tiedättehän: sopivan lämmin, kakskyt ja risat, poutaa, mutta silti käy välillä tuulen viri. Tuulella on ystävää. Buenos aires, kertakaikkiaan. Porukkaakin kertyi paikalle silminnähden enemmän kuin mitä aiempain vuosien porijazz-torstaisin yleensä.
Erääksi sitkaaksi Pori Jazz -maneeriksi on vuosien varrella tullut se, että Kirjurinluodon pääkonsertit aloitetaan torstaina ylilyövällä Brutopian tai Molvanian Pompouesque Big Big Bang Frank Drebin Potenssiin Kymmenen Bandilla, jonka jäsenten narsistiset tekniikkasoolot koostuvat adhd:maisista 256-osanuottien ryöpytyksistä. Vaan nyt oli uskallettu turvautua kotimaisiin voimiin, ja kirjuroinnin sai kunnian aloittaa amerikkalaista juurimusiikkia esittävä Hoedown – vieläpä gospelilla! Mm. Esa Kaartamo, Jarmo Nikku, Olli Haavisto ja etenkin Jukka Gustavsonin hammondismi pitivät huolen siitä, että kuulijoilta häipyivät mahdolliset Kummeliblues-assosiaatiot hyvin nopeassa ajassa. Esim. Club For Fiven riveissä aiemmin ihastuttanut Ninni Poijärvi jalosti Nine to Fivesta erityisen upean cover-version: kun ajatellaan ei-ihan-kaksimetrisen Poijärven ja alkuperäisen esittäjän Dolly Partonin sangen erilaisia fyysisiä ulottuvuuksia, niin mitäköhän tapahtuisi, jos he kohtaisivat? Universumi räjähtänisi saletihkosti. Myös Poijärven oiva Goin' Fishin' toi kuvioihin usa-uskottavaa budweiseria.
Jonna Tervomaa toteutti mm. mainion Walk Like An Egyptian -tulkinnan ja vahvisti samalla omaa artistisubstituutti-teoriaani: sen verran naisen olemus oli Marionmainen, samalla tavalla kuin Laura Voutilainen on Katri-Helenamainen. Itse olen Sakari Kuosmasen substituutti. Jos joskus tarvitsette Finlandian tai Maamme:n hoilaajaa, olen vain puhelinsoiton päässä.
Täysin ilman juontajien spiikkiä soittamisensa aloittanut Randy Brecker / Bill Evans Soulbop oli haasteita ja outovaatioita etsivälle jazz-korvalle torstain kohokohta, mistä krediitit kuuluvat suurelti mestarien taustalla soittaneelle Medeski, Martin & Wood -triolle. Pari vuotta sitten kitaristi John Scofieldin kanssa Kirjurilla sunnuntai-iltapäivän rauhaa henkeäsalvaten hämmentänyt kolmikko toteutti Evansin yleisölle ilmoittamaa filosofiaa: esitti musiikkia, joka ei ole tylsää. John Medeski on tämän hetken suvereeni, anarkistis-kaoottisia Leslie-trippejä tarjoileva keyboard-shiva, joka kollegoidensa kanssa pitää homman alati mielenkiintoisena. Hammondin liukutangoista löytyi litroittain lubrikanttia, välillä Medeski raiskasi Rhodesin (se soitin). Loppupuolella meininki heivasi ja perinteistyi aivan aavistuksen, alun hektisiin takaa-ajotunnelmiin ei enää päästy, mutta nälkä jäi. Kenenköhän kanssa MMW seuraavaksi lumoaa vintage-kiipparien ja grooven ystävät Porissa? Toivottavasti kyseinen seuraava kerta tulee.
Martha Reeves & The Vandellas tuurasi keikkansa peruuttamaan joutunutta Rumeria. 60-luvulla kannuksensa ansainnut afrotäti olisi ollut tarpeeksi särmikäs ja tiukka omillaankin, ilman päälleliimattuja, manerismin puolelle menneitä James Brown -kunnianosoituksia. Juu, oli hän kova jätkä, muistamme kyllä. Silti tästä nostalgiapaketista piti enemmän kuin pelottavan täydelliseksi hiotusta, viime vuoden Jazzeilla vakuuttaneesta Sharon Jones & The Dap-Kingsistä. Originaali on aina originaali. Merkillepantavaa, ja sympaattista, oli myös Reevesin hengästyminen. Meidät on totutettu kovakuntoisiin maratonjuoksija-artisteihin, ja puhkuvat spiikit olivat hyvää ravistelua yleisölle, tärkeä muistutus siitä, että lavalla vaaditaan hikeä ja antaumuksellisuutta: siellä tehdään raskasta duunia, eikä sen luonnollisia ääniä saa masteroida, mutettaa, kompressoida ja tunettaa kuulumattomiin!
Muuten Reeves ja kumppanit olivat valitettavasti vähän väärässä paikassa. Motown-musiikki kun tuppaa olemaan semmoinen musiikin aromisuola. Kun tarjolla on ollut vahvempia ja haastavampia mausteita, menevät nuo 60-luvulle palaamiset enemmän harakoille kuin mitä ansaitsisivat. Vaan hyvin tuurattu ilman muuta, Martha my dear!
Odotetuin artisti oli tietenkin Tom Jones. Walesin Tiikeri on tällä hetkellä 71-vuotias. Hänen äänensä tullaan museoimaan osoitukseksi siitä, että kyllä valkoisellakin miehellä on hetkensä rytmimusiikin laulamisen vaikealla saralla. Pahin virhe, jonka kuulija saattoi tänäisellä keikalla tehdä, oli odottaa lauteille 30-40 -vuotiasta Tom Jonesia tyyliin: ”Mitä? Eikö se tehnytkään sitä If I Only Knewn alkurääyntää, rahat takaisin!”
Otan taas vertailukohdan. Jones onnistui siinä, missä viimevuotinen John Fogerty ei, eli tasapainottelussa kuluneimpien hittiensä sekä uudemman, vähemmän tunnetun tuotannon välillä. Jones sai kaikkiin kappaleisiinsa imua, mitä vielä korostettiin sovituksilla: esim. Delilah oli saanut todella maukkaan, meksikolaisvivahteisen asun, joka ei kuitenkaan häirinnyt traditionalistienkaan korvaa. Taustakokoonpano kasvoi keikan edetessä, ja viimeistään torvien astuttua estradille yleisö oli myyty. Vaan yhtäkkiä Jones saattoi rohkeasti slowautua esim. tulkitsemaan Bob Dylania. Matalan riman halpahintainen hittikimara oli kaukana, ja hyvä niin. Balladeissa Tompan laulua leimasi vilpittömyys sekä paneutuminen: silmät kiinni ja tunteella hän esitti esim. I'll Never Fall In Love Againin ilman mitään teeskentelyn tahi leipääntymisen tuntua.
Ja olihan äijä ikäisekseen liikuttavan hyvässä kunnossa. Jonesin silmät ja kasvot eivät olleet seitsenkymppisen. Niissä oli leikkisää, velmua poikamaisuutta: hymyt ja hihittelyt selittivät helposti ja nopeasti sen, miksi niitä pikkuhousuja (nykyään myös inkontinenssisuojia) lavalle lentää.
Viimeisenä encorena kuultiin Prince-cover Kiss. En ole koskaan juuri välittänyt tuosta Art of Noisen kolkkaavasta konesovituksesta, mutta liveksi pehmennettynä se oli kyllä sangen valloittava, eli eiköhän anneta tämänkin kukan kukkia.
Ja jos ei nyt enää ihan tiikeri, niin vähintään harmaakarhu, yhä. Sir, Yes, Sir!
Tästä Pori Jazzin perjantain tunnelmiin.
Tästä lauantain tunnelmiin.
Tästä sunnuntain.
Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki
