17.07.2011
Mercury Rev saa kiittää klassikostaan paitsi itseään, myös lukuisia yhteistyökumppaneitaan.
Vuonna 1989 Buffalossa, New Yorkin osavaltiossa perustetun Mercury Revin musiikki on aina ollut epämääräisen, kaoottisen metelin ja harmonisen, kehtolaulumaisen popin liitto. Jo esikoislevy Yerself Is Steam (1991) oli ahdistava, mutta kaunis, outojen unien ja häkellyttävien maisemien psykedeelinen, kokeellisen rockin ja uneliaan popin yhteensulautuma. Parhaita siitä kuulemiani määrittelyjä on, että Wayne Coyne on yrittänyt tehdä Yerself Is Steamiä The Flaming Lipsin kanssa koko uransa.
Mercury Revistä olisikin hankala puhua mainitsematta The Flaming Lipsiä. 80-luvun lopulla Rev-nokkamies Jonathan Donahue ystävystyi Lipsin konserttipromoottorin kanssa ja päätyi jammailemaan yhtyeen kanssa. Coynesta ja Donahuesta tuli ystävät ja vuonna 1990 jälkimmäinen oli jo Flaming Lipsin täysjäsen. Hän soitti In a Priest-Driven Ambulancella (1990) nimellä Dingus samoihin aikoihin kuin Mercury Rev työsti esikoistaan. Priestin tuotti Mercury Revin basisti Dave Fridmann.
Donahue soitti vielä The Flaming Lipsin viidennellä albumilla, vuonna 1992 ilmestyneellä Hit to Death in the Future Headilla, mutta keskittyi sen jälkeen yksinomaan Mercury Reviin. Fridmann sen sijaan jatkoi studiotyöskentelyään Lipsien kanssa. Vuosituhannen vaihtuessa miehestä oli mm. sen ansiosta tullut yksi halutuimmista ja merkityksellisimmistä tuottajista ja äänittäjistä vaihtoehtorockin saralla.
Fridmannin kädenjälkiä on sekä laajemmin tunnettujen että pienempien yhtyeiden tuotoksilla: Mogwain Come On Die Young (1999) ja Rock Action (2001), Elf Powerin A Dream In Sound (1999), Sparklehorsen It's A Wonderful Life (2001), Low'n The Great Destroyer (2005) ja Drums and Guns (2007). Fridmannin keskeisin 90-luvun projekti oli kuitenkin The Flaming Lipsin ja Mercury Revin albumien tuottaminen (jota hän on jatkanut myös 2000-luvulla). Ensimmäisen kohdalla työ kulminoitui mielipiteitä tehokkaasti jakaneeseen suurteokseen The Soft Bulletin (1999), jälkimmäisen kanssa vuosikymmen huipentui Deserter's Songsiin.
Mercury Revin kaikki neljä 1990-luvun albumia ovat onnistuneita. Kolmoslevy See You On The Other Side (1995) jää nelikosta helpoiten historiankirjoituksen ulkopuolelle. Yerself Is Steamin seuraaja Boces (1993) jatkoi esikoisen tiellä, mutta karsi kaikista metelikkäimpiä osuuksiaan. Kehitys huipentui Deserter's Songsilla – ja jossain määrin vuoden 2001 All Is Dreamilla; kokonaisuutena heikompi levy, mutta ei niin huono kuin usein annetaan ymmärtää.
Deserter's Songsilla ei oikeastaan ole mitään erikoista, kun levyyn tottuu. Albumin yleisilmettä määrittää aavemainen psykedelia ja tummanpuhuva melankolia. Fridmannin luoma äänimaailma on rehevä ja pöyhkeilevä, ja Mercury Rev soittaa raukeudella, jollaisen voi omaksua vain myyntipettymyksestä oman tiensä vakiinnuttanut yhtye.
See You On The Other Side, tekijöilleen mieluisin Mercury Rev -levytys ei myynyt toivotulla tavalla. Yhtye päätti kuitenkin tehdä vielä yhden albumin kaupallisuudesta välittämättä. Neljäntensä tekoon ryhtynyt Mercury Rev odotti laittavansa pillit ja muut puhaltimet pussiin levyn valmistuttua.
Toisin kävi, ja yhtye lienee ollut saman hurmoksellisen vapautumisen perässä koko Deserter's Songsin jälkeisen elämänsä. Sitä kuitenkaan saavuttamatta: The Secret Migrationia (2005), Hello Blackbirdiä (2006), Snowflake Midnightia (2008) tai Strange Attractoria (2008) ei hyvällä tahdollakaan saa asettumaan samalle tasolle edeltäjiensä kanssa.
Paineettoman luomisen peruja Deserter's Songsista muodostui vapautumisen manifesti: ääni kireällä nuoralla tanssivasta Donahuesta, joka on kääntänyt itsensä nurin ja antanut tumman, sisäänpäin suuntautuneen valonsa valua maailmaan. Synkkätunnelmainen, hämärän yön selässä vaeltava albumi ei ole lohduton, vaan kokemuksissaan varmaotteisten ja hiljaisten miesten ilossa kylpevä.
Donahuessa on jotain samaa kuin Jason Piercessä. Molemmat tuntuvat varaavan itselleen tilaa omissa oloissa viihtymistä varten, molemmat tuntuvat kaihtavan luovia kompromisseja. Aurinkolasiensa taakse piiloutuvissa laulajissa on jopa samaa näköä; ainakin luomisvoimaansa järkkymättä uskovan kulttitähden kuvaa. Suurin yhtäläisyys on kuitenkin se, että Mercury Rev ja Spiritualized ovat tehneet urillaan vain yhden splitti-julkaisun – toistensa kanssa. Erojakin on: siinä missä Pierce visioi lähinnä yksin, on Donahue joukkuepelaaja.
Fridmannin lisäksi Donahuen toinen luotettu on kitaraa ja klarinettia Mercury Revissä soittava Sean "Grasshopper" Mackowiak, joka väitetysti tutustui Donahueen jo kymmenkesäisenä poikana nuorisorikollisille tarkoitetulla leirillä. Tarinan mukaan Grasshopper heitteli kuolleita jyrsijöitä ruohonleikkuriin saaden pikkueläinten sisälmykset lentämään vieressä katsovien – ja lisää heittämään yllyttävien – päälle.
Tapahtumakuvaus olisi ehkä omalla paikallaan pahuudessaan paistattelevan muusikon tai sarjamurhaajan cv:ssä, mutta tuo se Grasshopperin ja Mercury Revinkin tarinaan väriä. 90-luvun alun haastattelussa kerrotun jutun totuudellisuudesta ei ole varmuutta, eikä Donahue tarinan mukaan koskaan saanut tietää, miksi Grasshopper leirillä oli.
Varmaa on kuitenkin se, että 1980-luvulla Grasshopper opiskeli mediatutkimusta yliopistossa Buffalossa mm. avantgarde-elokuvantekijä Tony Conradin kanssa. Conrad oli jo tuolloin kokenut tekijä sekä elokuvan että musiikin alalla. Hän oli mukana mm. La Monte Youngin 1960-luvulla perustamassa Theatre of Eternal Musicissa. Kokeellisen musiikin kokoonpano tunnettiin myöhemmin Dream Syndicatena ja siinä vaikutti monen muun nimitekijän ohella John Cale.
1970-luvulla ja siitä eteenpäin Conrad teki yhteistyötä mm. saksalaisen krautrock-pioneeri Faustin kanssa sekä julkaisi myös omia musiikkiteoksia. Suurimman jälkensä populaarimusiikin historiaan Conrad jätti olemalla epäsuorasti vastuussa The Velvet Undergroundin nimestä. Cale ja Lou Reed muuttivat Conradilta vapautuneeseen asuntoon ja löysivät The Velvet Underground -nimisen, Conradille kuuluneen kirjan.
Grasshopper soitti 1980-luvulla erinäisissä avantgarde-kokoonpanoissa, ja tuskin tutustuminen Conradiin vähensi hänen erikoiseen suuntautumistaan. Sanotaan, että Conrad vaikutti Mercury Reviin yllyttämällä sen jäseniä etsimään rajojaan. Jos Grasshopper, Donahue tai Fridmann eivät tätä omaehtoisesti sisäistäneet, saamme kiittää Conradia myös yhdestä 90-luvun komeimmista levyistä.
Vaikka Mercury Revin kaksi ensimmäistä levyä olivat erikseenkin ärjympiä sekoiluja kuin niitä seuranneet levyt yhteensä, on yhtyeen levytyksissä aina ollut hämärtyneen kokeellinen pohjavire. Monesti Revin uraa on musiikillisten termien sijaan kuvattu pitkäksi ja oudoksi tripiksi, jossa yksinkertaistaminen ei aina ole ollut vain hyve.
See You On The Other Siden odotuksiin nähden heikko myynti johtui ennemmin uudesta tavasta lähestyä musiikkia kuin levyn heikkoudesta. Feedbackiin ja meluisiin kitaroihin kahdella levyllä tottuneet kuulijat vieraannutti pehmeä, jopa loungemainen ote. Vahvasti orkestroitu, rikkaaksi sovitettu yleisilme jatkui yhtyeen myöhemmilläkin levyillä eikä esikoiskaksikolla laulanut, mutta sittemmin yhtyeen jättänyt Dave Baker koskaan enää palannut vahvuuteen.
Ykkösvokalistin viitan nopeasti sisäistänyt Donahue muodosti äänellään yhden Mercury Revin ominaispiirteistä: ohuen, usein korkean ja mielipiteitä jakavan laulun. Deserter's Songsilla Donahuen laulu pääsee ensimmäistä kertaa todella esille, seesteänkauniiden kappaleiden luodessa sille haastavan taustan.
Pääteoksellaan Mercury Rev päästi vapaaksi kaiken sen jumalaisen kauneuden, jota se siihen asti oli piilotellut hälyääniensä alla. Muutos on ennen kaikkea muutos koossa: sekä ikoninen Holes, melankolinen Tonite It Shows että thereminin-ujeltava Endlessly elävät äänikuvan kasvusta.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että Deserter's Songs on hyvin maanläheinen albumi. Siitä huolehtivat helpon tarttuvat, tyylikkyydestään huolimatta kaikkea muuta kuin etäiset melodiat sekä levyllä vierailevat The Bandin jäsenet: Opus 40:n rummuissa on Levon Helm ja Hudson Linen saksofoneissa Garth Hudson. Ehkä vanhojaherroja käy kiittäminen, että albumilla on kaiken korkealentoisuuden keskellä vähän multaa varpaiden välissä.
Mercury Rev piti samalla tiukasti kiinni kokeellisuudestaan. Kaoottisuudesta tunnettu yhtye ei studioretriitissään saanut suurinta pahettaan täysin kukistettua. Sen takia biisejä ei koskaan löydä koulun laulukirjoista, mutta sen ansiosta levyllä kuullaan muutama hapuileva ja häkellyttävän tehokas välisoitto (I Collect Coins ja The Happy End (The Drunk Room)). Ne osoittavat, kuinka yliarvostettua kerroksellisuus nykypäivän kokeellisessa popissa on.
Deserter's Songsin päättää uljas nelikko. Balladimaisen Goddess On A Hiwayn ensimmäisen demoversion Donahue nauhoitti jo 80-luvun lopulla. Kesti lopulta lähes kymmenen vuotta, että laululle löytyi oikea muoto ja paikka. Upeasti kulkevan kaunokin keskellä on kertosäe "I know it ain't gonna last", jonka allegorisuudesta tekee mieli vetää johtopäätöksiä - ellei kuulisi Donahuen aavemaista laulua.
The Funny Bird on helppo muistaa päällekäyvyytensä takia, mutta thereminin hallitsema Pick Up If You're There saattaisi jäädä unholaan ilman seuraajaansa. Sen voisi tietysti ryöttää yhteen jo mainittujen välisoittojen kanssa, ellei se olisi oiva alustus levyn erikoisimmalle kappaleelle, päätösraidalle.
Oikeastaan Delta Sun Bottleneck Stomp ei ole sen kummempi kuin albumin toinen sinkku ja Deserter's Songsin mittapuulla iloluontoinen kappale, joka tuo mieleen tanssiaikaisen Primal Screamin. Sitä kuitenkin seuraa kansiin merkitsemätön instrumentaaliraita, kokonaisuuden suola.
Piiloraita on soitettu Tettix Wave Accumulator -nimisellä laitteella, Grasshopperin ja Donahuen rakentamalla, kellarintäyttävällä instrumentilla. Nimetön kappale kuulostaa ääniraidalta piirretylle, jota ei koskaan tulla tekemään. Se on muovia, jota voisi luulla klassiseksi musiikiksi, ja jonka roolina on toimia albumin luomisprosessin varoventtiiliin raosta tupruavana elinvoimana.
Mercury Rev piti päänsä, mutta saavutti yllättävän menestyksen, kun Donahue, Fridmann ja Grasshopper kieltäytyivät kahlitsemasta itseään. Vapaudelle ei ole vielä asetettu hintaa, jos sinä ei pidä sitä, ettei yhtye Deserter's Songsin tasolle ole sen jälkeen yltänyt.
Ja kun sanon yhtye, tarkoitan tässä tekstissä mainitun kolmikon lisäksi rumpali Jimy Chambersia sekä puupuhaltimia soittanutta Suzanne Thorpea. Molemmat olivat mukana perustamassa Mercury Reviä ja jättivät sen Deserter's Songsin jälkeen. He olivat mukana hienon yhtyeen parhaana kautena, mutta kovin monta merkintää tekijätietoihin heistä ei jäänyt.
Kaksikko oli ehkä hieman näkymätön ja näin jälkikäteen katsottuna valokeilapaitsiossa. On silti hyvä muistaa, että kolme omillaankin taiteellisesti suunnattoman kunnianhimoista miestä eivät voi toimia yhdessä, jos perusta ei ole vakaa. Siitä pitivät Chambers ja Thorpe huolen.
Teksti: Jani Ekblom
Mercury Rev -kuvat: VK Red Duvivier / mercuryrev.com
